Viihde

Heikkohermoiset eivät vuoria valloita

TS/Natalia Kopkina<br />Pertti Kalliola (vas.) ja Heikki Kallio ovat harjoitelleet välineiden hallintaa Kaarinan Muikunvuorella. Porukassa toimiminen on vuorilla elintärkeä taito.
TS/Natalia Kopkina
Pertti Kalliola (vas.) ja Heikki Kallio ovat harjoitelleet välineiden hallintaa Kaarinan Muikunvuorella. Porukassa toimiminen on vuorilla elintärkeä taito.

JAANA OKSANEN

Vuorikiipeilyä aktiivisesti jo vuosia harrastaneet kaarinalainen Heikki Kallio ja turkulainen Pertti Kalliola lähtevät kohti Himalajaa ja Katmanduta elokuun lopussa.

Reissuun on varattu aikaa yhteensä lähes kaksi kuukautta. Cho Oyu -vuoren huipulle tähtäävä kiipeilyosuus vie matkasta noin viisi viikkoa.

Sinä aikana selässä kannetaan 20 kiloa painavaa rinkkaa, yövytään lumen tai kivikasan päällä teltassa, ihaillaan käsittämättömän kirkasta tähtitaivasta, valmistetaan pussiruokaa otsalampun valossa, pissataan pulloon, haaveillaan posliinipytystä ja mikä tärkeintä, yritetään saada happea.

Kiipeily kysyy kuntoa ja pinnaa

Kiipeilijällä on oltava hyvä kunto ja pitkä pinna. Jos hosuu, voi tipahtaa railoon. Todennäköisemmin hätäilijän matka tyssää kuitenkin ripuliin tai muuhun vuoristotaudin aiheuttamaan ongelmaan.

- Tavoitteen saavuttamiseen tarvitaan kolme tekijää. Jonkunmoinen kunto on oltava, mutta ei mikään huippu-urheilija tarvitse olla. Vähintään puolimaratonkunto on oltava, Heikki Kallio arvelee.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

- Mutta kyllä meidän kaikkien on koko maraton läpi päästävä, koska kiipeily on huomattavasti raskaampaa, Pertti Kalliola lisää.

Hyvän kunnon lisäksi vuorenvalloittaja tarvitsee vahvan motivaation ja hyvät hermot.

- Ehkä kaikkein tärkein tekijä on kuitenkin psyyke, koska matkalla ollaan viikkokausia. Joku voi kyllästyä seuraan, toinen voi ryhtyä pohtimaan, että mitä ihmettä täällä tekee. Ei pääse pesulle, retkiruokiin alkaa tympääntyä ja haiseekin aika pahalta, Kallio luettelee.

Kolmanneksi kiipeilijän on saatava elimistönsä sopeutumaan hapen vähenemiseen.

- Sille ei voi mitään, jos korkealla ei voi olla, Kallio toteaa.

Kova vauhti kostautuu

Miehet kuuluivat retkikuntaan, joka lähti heinäkuussa 2006 kohti Keski-Aasiassa sijaitsevan Pik Leninin huippua.

Ryhmän 13 kiipeilijästä kolme saavutti vuoren yli seitsemän kilometrin korkeuteen kohoavan huipun. Vähähappisen ilman aiheuttama vuoristotauti selätti muut.

Tauti aiheuttaa muun muassa pahoinvointia. Jos ei pysty syömään, voimat hupenevat nopeasti. Vaikutukset alkavat tuntua Kalliolan mukaan jo kolmen kilometrin korkeudessa.

- Viiden kilometrin korkeudessa on 50 prosenttia siitä happimäärästä, mikä tässä on nyt. Kahdeksassa kilometrissä noin 30 prosenttia, Kallio tietää.

Koska hengittäminen ei onnistu vähähappisessa ilmassa vaivatta, eteneminen on hidasta. Jopa varusteiden pukeminen hengästyttää.

Joskus täytyy palata alaspäin ja jatkaa nousua uudestaan, jotta elimistö ehtisi sopeutua paremmin. Viidensadan metrin korkeudessa häämöttävälle huipulle saattaa olla matkaa enää kolme kilometriä, mutta perille pääseminen voi viedä päivän.

- Kokemuksella on siinä aika paljon tekemistä. Moni tekee sen virheen, että lähtee etenemään liian räväkästi. Aluksi tuntuu, että tämähän menee köykäisesti. Sitten huomaakin, että överiksi meni, Kalliola selittää.

Koska se on siellä

Kiipeilyn aikana omaa terveyttään voi seurata vuoristotaudin seurantakaavakkeen avulla.

Kaavakkeessa kysellään kärsiikö päänsärystä, pahoinvoinnista, huimauksesta, univaikeuksista, tylsästä mielialasta, kaatuilusta tai turvotuksesta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

- Jokaisena päivänä merkataan omat tuntemukset. Jos ei itse ymmärrä, kaavake kertoo milloin pitää hellittää vauhtia, Kallio valaisee.

Terveyden nimissä vuorokauden aikana kiipeilijä saa nousta korkeintaan yhden kilometrin.

Elimistön sopeutumisen kannalta realistinen nousuvauhti on Kalliolan mukaan kuitenkin vain 300 metriä päivässä.

- Ensin noustaan autoilla neljän kilometrin korkeuteen. Se vie viikon, koska tasaantumispäiviä on pakko pitää välissä, Kalliola kertoo.

Autot vievät kiipeilijät perusleiriin, mistä matka jatkuu jakkihärkien avulla niin sanottuun ABC-leiriin.

Siellä huipulle haikailevia telttoineen ja muine varusteineen riittää vielä kymmenittäin monesta maasta.

Vasta sitten alkaa varsinainen voimainkoitos.

Jonnekin ylös perustettavaan leiriin lähdetään raahaamaan varusteita ja välillä palataan alas hakemaan lisää.

Monien on vaikea käsittää, miksi jotkut ovat valmiita elämään viikkoja ankeissa olosuhteissa pahoinvoivina ja uupuneina vain saavuttaakseen jonkun vuoren huipun.

- Perinteinen vastaus kuuluu: siksi, koska se on siellä, Kallio päättää.

Tämä on korjattu versio. Toisin kuin aiemman version kuvatekstissä mainittiin, myös Marko Aho onnistui kiipeämään Pik Leninin huipulle kaksi vuotta sitten.

TS/Natalia Kopkina<br />Heikki Kalliolle ja Pertti Kalliolalle eivät kalliot riitä. Miehet ovat korkeimmalla käyneet turkulainen ja kaarinalainen.
TS/Natalia Kopkina
Heikki Kalliolle ja Pertti Kalliolalle eivät kalliot riitä. Miehet ovat korkeimmalla käyneet turkulainen ja kaarinalainen.
TS/Natalia Kopkina<br />Vuorikiipeilijän jalkineet painavat piikkeineen noin 3,5 kiloa.
TS/Natalia Kopkina
Vuorikiipeilijän jalkineet painavat piikkeineen noin 3,5 kiloa.
TS/<br />Leirin pystyttäminen lumiseen rinteeseen 6100 metrin korkeuteen on vaatinut Marko Aholta (vas.), Heikki Kalliolta (takana keskellä), Juho Puustilta (vas. edessä) sekä Pertti Kalliolalta usean tunnin uurastuksen. Miehet tähyävät Pik Leninin huippua, jonka saavuttaminen jäi Puustille haaveeksi. Vuoristotauti vei voiton kaksi vuotta sitten.
TS/
Leirin pystyttäminen lumiseen rinteeseen 6100 metrin korkeuteen on vaatinut Marko Aholta (vas.), Heikki Kalliolta (takana keskellä), Juho Puustilta (vas. edessä) sekä Pertti Kalliolalta usean tunnin uurastuksen. Miehet tähyävät Pik Leninin huippua, jonka saavuttaminen jäi Puustille haaveeksi. Vuoristotauti vei voiton kaksi vuotta sitten.