ERJA HYYTIÄINEN
Hameen kangas on tumman vihreää kuin havumetsä. Värin katkaisee tämän tästä raidoitus. Keltainen juopa on kuin kypsää viljaa, oranssi kuin ruskan hehku, musta kynnetyn maan synkkä. Jos tästä pukuparresta pitäisi päätellä, on mynämäkeläinen nainen maanläheinen, naisellinen, määrätietoinen ja työteliäs. Ei tällainen puku hetkessä synny.
Puvun tekoon kankaan kutomisesta esiliinan kirjailun virkkaamiseen uppoaa tunti toisensa perään, mutta kestipä Mynämäen pitäjänpuvun saaminenkin aikansa. Vuosikymmeniä itänyt haave sai uutta tulta alleen, kun kotiseutuyhdistystä ryhdyttiin nelisen vuotta sitten herättelemään uudelleen henkiin. Tuuli puhalsi kovaa, ja jäsenmäärä karttui. Heti alkuun kirjattiin tehtävälistalle komeasti kolme suurta hanketta: vanha kivinen lainamakasiini pitää korjata, Mynämäelle pitää tehdä oma pitäjänpuku ja Wirmo-Seuralle lehti.
- Pitäjänpuvun merkitys vain korostuu, kun tänä päivänä ei enää tiedetä, olemmeko kohta osa Turkua. Tämä korostaa mynämäkeläistä identiteettiä, Wirmo-Seuran puheenjohtaja Marja Virpi perustelee.
Aikaa kului neljä vuotta, ja nyt kaikki haaveet ovat toteutuneet. Ensimmäinen pitäjänpuku on sujautettu Wirmo-Seuran toimistoon paraatipaikalle tuodun mallin päälle.
Pitäjänpuvun tulisielu on Annikki Valtanen . Hän keräsi materiaali, suunnitteli ja kutoi kankaat. Kaavojen piirtämisvaiheessa apuun tuli Hanna Vänni , alan ammattilainen. Apukäsipareja oli monta, etunenässä Marjatta Vuoristo.
Pusero kelpaa yksinkin
1700- ja 1800-luvun kansanpukuihin perustuvien kansallispukujen luomista ja tekoa säädellään tarkkaan. Pitäjänpuvut muistuttavat kansallispukuja, mutta ei niitä virallisissa yhteyksissä sellaisiksi luokitella, joten niiden kokoaminen ja käyttö on vapaampaa. Esimerkiksi Mynämäessä pelkkä pitäjänpuvun pusero riittää juhlistamaan vaatteen.
Pitäjänpukuja onkin kutsuttu fantasiapuvuiksi, joiden suunnittelu on perustunut muun muassa vanhoihin perukirjoihin, löytöihin ja museoiden kokoelmiin. Mynämäessä hameen esikuva löytyi 1900-luvun alusta, puserolle vielä vanhemmasta hääpuvusta. Sen väriä ei pitkäänpukuun kelpuutettu, mutta monet yksityiskohdat kuitenkin.
- Lizeliuksen pitoihin tehtiin sitten viisi puseroa, Hanna Vänni muistelee.
Työtä oli siinäkin, sillä puserossa on koristeena hiuslaskoksia sekä hihansuissa ja pystykauluksessa virkattu kirjonta. Se on seudun erikoisuus.
- Siinä lanka pysyy koko ajan kankaan toisella puolella ja virkkuukoukku työskentelee kankaan läpi, Vänni kuvailee.
Vähitellen pitäjänpukuja syntyy lisää. Puseron ja hameen täydentää metsänvihreä tröijy ja paitakankaasta ommeltu ja ketjuvirkkauskirjottu esiliina. Innokkaimmat voivat vielä tehdä liivin, taskun, tasareunaisen päähineen sekä hartiasaalin. Koruksi soveltuu kilpailun kautta Johanna Iso-Järvenpään voittoisa rinta- tai kaulakoru, joka on oman kunnan Raution muinaislöydön innoittama.
Pitäjänpuku kruunasi Wirmo-Seuran ensivaiheen tehtävälistan, nyt laaditaan jo uutta. Ehkäpä silloin ovat vuorossa myös miehet.
- Meillä taitaakin vintillä olla vanha miesten takki, Vänni jää pohtimaan.
