Tämä ei ole sankaritarina. Säätä ei voi syyttää. Ei ollut hyvää tai huonoa onnea. Oli vain joukko sattumuksia, Tuomo Peltola, 70, filosofoi nyt hyytävää kokemustaan.

Jalat ovat edelleen kylmät ja varpaista vain puolet jäljellä. Pidempi keskittyminen vie voimat.

Tyksistä annettiin joulun alla kuitenkin terveen paperit, ja mies lupaa vielä juostakin, jonain juhannuksena. Palautuminen tapahtuu hitaasti, puhutaan vuosista.

Retkeä voi nyt muistella hymynkareella kotona Liedossa, lämpimässä kamarissa, jota koristavat Liisan, 64, Veijalaisena ja Liukkosena voittamat lukemattomat mitalit. Kukkapöytänä on Liisan saama Pro Urheilu Uuno -patsas.

– Kun ajoimme Skibotnin tietä Kilpisjärveltä sunnuntaina se oli puoliksi tukossa, lumi pöllysi. Ehkä silloin olisi pitänyt tajuta, että sää ylhäällä tunturissa olisi liian huono.

– Parkkipaikalla tuuli navakasti. Puolentoista päivän ajon jälkeen ei tullut mieleen enää perua hiihtoretkeä, jonka päämäärä oli meille ennestään tuttu kämppä Lossujärvellä. Olimme kävelleet sinne kesällä neljässä ja puolessa tunnissa. Hiihto veisi ehkä kolmisen tuntia. Tunturivaellus oli tuttua. Olin hiihtänyt jokaisena pääsiäisenä Lapissa 2000-luvun alusta saakka.

Tunturissa näkyvyys kuitenkin hävisi kokonaan ja tuulikin voimistui.

– Kartasta ei ollut iloa, kun maastonmuodot eivät erottuneet. Kompassilla piti edetä itään, jossa 12 kilomerin päässä olisi valtakunnan raja ja sitä seuraileva poroaita.

Tuliko mieleen kääntyä takaisin? Monelle, ainakin huonokuntoisemmalle ja vähemmän suunnistaneelle, olisi tullut.

– Ei oikeastaan. Suksenkärkiäkään ei näkynyt ja kaikki oli yhtä harmaata massaa. Siinä kelissä alamäkeen olisi ollut vielä vaikeampi mennä.

Kun kämppää ei alkanut löytyä, hiihtäjät kaivoivat itsensä yöksi hankeen. Kuopan pohjalle suojapeite, toisesta tuli matala katto. Rinkat toimivat suojavallina tuulta ja lentävää lunta vastaan. Ruokaakin oli ja haaleaa juomaa.

Aamulla jatkettiin. Lumi lensi edelleen. Tuomo alkoi tuntea itsensä sairaaksi ja väsyä. Liisa hiihti edellä. Välillä oli pakko pysähdellä. Poroaita ja rajamerkki löytyivät.

– Maitomaista valkoista oli kaikkialla. Välillä sukset tökkäsivät lumeen, välillä tuntuivat karkaavan alta. Aloin olla varma, että olemme Lossun laaksossa. Sitten kaikki kuitenkin lakkasi täsmäämästä. Tiesin olleeni väärässä. Olin umpiväsynyt. Nukuin vähän. Hiihdimme kuun valossa lounaan-lännen suuntaa. Oli yövyttävä lumessa toisen kerran. Evästä oli vielä, vesipullot sen sijaan olivat jo umpijäässä, vaihtovaatteet jäisinä rinkkojen pohjalla. Gps:n akku oli loppu.

– Saimme kuitenkin nukuttua katkonaisesti muutamia tunteja. Aamulla jatkoimme. Jaksoin paremmin. Ajattelimme, että Norjan puoleiselle kämpälle on matkaa kilometrin verran. Kämppä ei kuitenkaan tullut vastaan, eikä maisemakaan vastannut muistikuviani. Väsymys lisääntyi. Sanoin, että en jaksa. Hämärän tultua totesimme yhdessä, että minusta ei enää ole hiihtäjäksi.

– Sukseni lyötiin pystyyn hankeen. Lamppu viritettiin suksen nokkaan. Jäin suojapussiin rinkkojen suojaan. Väsytti ja nukahtelin. Jossain vaiheessa huomasin olevani metrien päässä rinkoista. Nukuin uudelleen ajatukseen, että Liisa palaisi kohta.

Tuomo Peltola oli rinteellä yön tajuttomana.

Ainakin osan ajasta jalat olivat pois suojapeitteestä, pakkasessa.

Liisa hiihti koko yön. Aamulla sää kirkastui kolmen vuorokauden jälkeen ja lopulta löytyi Lossun laakso ja etsitty kämppä.

– En tuntenut yölläkään paniikkia. Olo oli rauhallinen, olin oikeastaan hyvällä fiiliksellä. Minulla ei ollut tavaraakaan mukana, lähdinhän vain tutkimaan lähimaastoa.

– Aamulla kun rinne alkoi viettää laajaan laaksoon, jossa kämppä oli, muistan ajatelleeni, että maisema ei voisi hienompi olla.

Liisan saavuttua kämpälle sinne ilmestyi hetken päästä moottorikelkalla norjalainen poromies, jolle Liisa kertoi miehensä jääneen tunturiin.

– Minulla oli sen jälkeen vain vesi mielessä. Sylkeä ei ollut enää erittynyt aikoihin. Taskussa olleiden parin keksinkin nieleminen oli ollut melkein mahdotonta. Olin ollut puolitoista vuorokautta suksilla.

Liisa jäi nukkumaan kämppään. Poromies Ole-Thomas Baal seurasi Liisan latua kunnes löysi Tuomon tajuttomana Àldovarren tunturin takaa läheltä Suomen rajaa.

Poromies hälytti apua ja tunnin päästä hiihtäjä oli helikopterissa ja esilämmityksessä matkalla Tromssaan sairaalaan, jossa on tunturiin jääneiden pelastamiseen erikoistunut osasto.

– Kyydin alkaessa ruumiinlämpö oli 22 astetta, sairaalaan tullessa 25. Eloonjääneistä sillä pääsi Tromssassakin kuulemma mitalisijojen tuntumaan. Myöhemmin kuulin heidän perusideansa: potilas ei ole kuollut ennen kun on lämmin ja kuollut, Tuomo Peltola kertoo.

Osastolla hänet kytkettiin sydänkeuhkokoneeseen ja lämmönvaihtimeen, jolla veri johdettiin reisivaltimosta vaihtimeen ja toista letkua pitkin takaisin vähän lämpimämpänä. Tätä jatkettiin puoli vuorokautta.

Tajuihinsa potilas tuli torstaina iltapäivällä, kun sydänkeuhkokone oli irrotettu.

Vatsassa oli kuitenkin isoja ongelmia ja aamuyöllä tehtiin leikkaus, jossa sekä ohut- että paksusuolta poistettiin. Munuaiset eivät toimineet, vaan tarvittiin dialyysihoitoa. Selässä oli epiduraalipuudutus. Mies oli täynnä letkuja.

– Opettelin elämään. Piti muistaa hengittää, pitää happiviikset lähellä, köhiä limaa keuhkoista, yrittää olla valmis ja levännyt seuraavaan hoitoon.

– Työläimpiä olivat yöt. Parissa tunnissa paikat olivat jumissa tai tunnottomat. Saumat lakanassa tuntuivat naruilta. Liman yskiminen toi vedet silmiin. Tablettien nieleminen oli joka kerta koettelemus.

Norjalainen SPR:n kelkkapartio toi Liisan Kilpisjärven raja-asemalle, mistä hänet tuotiin ambulanssilla Tromssan sairaalaan tarkkailtavaksi.

– Fyysisesti ainoaksi vammaksi jäi peukalon paleltuminen. Valmistauduin jo luopumaan siitä. Hellällä hoidolla, luonnon konsteilla, ratamolla ja pihkalla, se kuitenkin pelastui. Mutta tuskallisen kipeä se oli. Sellaista kipua en ole kokenut synnytyssaleissakaan. Henkisiä vammoja ei jäänyt, Liisa kuvaa.

Tuomo siirrettiin ambulanssilennolla Turkuun Tyksiin eristykseen tehohoitoon pääsiäisen jälkeisenä tiistaina.

Pitkien ja moninaisten hoitojen ja useiden leikkausten jälkeen munuaiset toimivat, samoin suolisto. Jalat ovat arat ja kylmät, ja varpaiden puuttuminen muutti juoksijan kanta-astujaksi.

Kesällä Tuomo kävi kiittämässä Ole-Thomasta hänen kotonaan Skibotnin tien varressa, Golgajärven eteläpäässä.

– Kysyin, miten hän selviää tunturissa sellaisessa säässä, joka meille sattui. Ole-Thomas sanoi, että huonolla säällä pitää tuntea reitti ja kaikki kivet. Oikein huonolla säällä pitää istua kämpässä eikä lähteä mihinkään. Jos ollaan tunturissa, odotetaan, kunnes sää paranee.

– Lupasin poiketa uudestaan, jos vielä tunturiin pääsen.