Paikalliset

Koronapäiväkirja: Minna Salakarin ja perheen etätyö- ja opiskeluarkea

Mikko Viitanen

Turun ammattikorkeakoulun opettaja ja projektipäällikkö Minna Salakari ryhtyi pitämään koronapäiväkirjaa, kun koko perhe päätyi työskentelemään ja opiskelemaan etänä. Kaiken muun lisäksi Salakarin oma väitöstilaisuus oli toukokuussa.

Hän toivoo, että päiväkirjasta on vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville.

22.5. Järkytys

Aamu alkoi rauhallisesti, oli valoisaa ja linnut lauloivat. Kahvin poristessa avasin tietokoneen, lueskelin somea ja eilen liputtamiani sähköposteja. Minulla oli tänään vähemmän yksinäistä aikaa kuin tavallisesti, sillä kahdeksanvuotiaan kilpirauhaskontrollit oli ajastettu tälle päivälle. Herätin hänet ennen seitsemää ja hoputin joka käänteessä. Lopulta olimme valmiit suuntaamaan kohti Tyksin laboratoriota vartti yli seitsemän. Automatka sujui leppoisasti, saimme parkkipaikan liki oven edestä ja käsidesiäkin oli tarjolla heti ovella. Siitä pisteet.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ja siihen se pisteiden jakaminen sitten jäikin. Avatessamme laboratorion oven vastassa oli nopealla vilkaisulla laskettuna noin kolmekymmenpäinen ihmisjoukko. He istuivat kymmenen sentin päässä toisistaan. Kaikille ei riittänyt istumapaikkaa. Monella oli yskä. Osa asiakkaista oli varustautunut maskein, henkilökuntaa ei näkynyt. Desin käteni toistamiseen, otin vuoronumeron ja katsoin vuoronumerotaululle: menossa oli numero 10, meidän lapussamme luki 36. Matematiikkaakin hyväksi käyttäen odotusaulassa oli yli koronarajoitusten sallima 10 henkilöä. Turvaväleistä ei oltu huolehdittu lainkaan. Kolmekymmenetä sekuntia ovensuussa seisottuani tein nopean päätöksen – me emme jäisi tänne! Desin käteni kolmannen kerran, kehotin lasta tekemään saman ja melkein juoksimme ulos. Minua oksetti, olin aidosti järkyttynyt.

Kun ulko-ovella desin neljännen kerran tällä reissulla käteni, mietin varasuunnitelmaa. Onneksi muistin hyvin nopeasti, että Mehiläinen Neo on aivan kulman takana, me suuntaisimme sinne. Kello ei ollut kahdeksaakaan, kun pääsimme pysäköintihalliin, parkkeerasimme ja kävelimme vastaanotoille. Käsidesiä oli joka puolella, lisäksi asiakkaita ohjeistettiin informatiivisesti: missä mitäkin tapahtuu ja minkälaisia korona-ajan suojauksia heillä on käytössä. Sain nopeasti selvitettyä, että voimme otattaa näytteet täälläkin, vaikka lähetettä ei ollut. Jouduimme suorittamaan maksun ilman Kela-korvausta, mutta sekään ei tässä vaiheessa painanut mieltäni (eikä sen koomminkaan). Meillä on vakuutus. Ja vaikkei olisikaan, tunsin heti tehneeni oikean ratkaisun.

Odotusaula oli tilava, tuolit olivat hajallaan, kenenkään viereen ei voinut edes vahingossa päätyä. Olimme jonossa toisina. Näytteenotto oli upea ja rauhallinen kokemus. Hoitohenkilökunta oli suojautunut ja hoitivat hommansa ammattitaidolla. Oksetuksen tunne alkoi vähitellen kadota. Olimme kymmenessä minuutissa ajaneet parkkiin, kävelleet vastaanotoille, kysyneet ohjeet ja saaneet ne, odottaneet näytteenotolle, otattaneet näytteet, maksaneet, kävelleet takaisin parkkihalliin ja lähteneet kohti koulua. Kotiin päästyäni soitin ystävälleni ja tilitin. Laadin lisäksi asiallisen palautteen julkiselle sektorille. He eivät voi toimia vastoin virallisia koronalinjauksia. On aivan hullua, jos ammattilaistahot eivät näitä noudata, mutta ”tavallisten kansalaisten” pitäisi osata ja pystyä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Minä pystyin onneksi keittämään kahvit kotiin palattuani. Hengitin hetken ja sitten harjoiteltiin maanantaista pääsykoeprosessia opettajaparin kanssa. Opiskelijaohjauksen jouduin siirtämään kahdesti aamun aikana labrajuttujen vuoksi, mutta kävimme ohjauksen myöhemmin. Kaikki hyvin! Päivä alkoi vähän heikolla hapella, mutta jo lounasaikaan tullessa mieli oli virkeä ja ahdistus kaikkosi: sain lähetettyä väitöksen lektion Sosiaalilääketieteelliseen Aikakausilehteen ja tohtorinhatun toimittaja Helsingistä saapui mittamaan päätäni. Tasan 54,3cm. Lisäksi päätä mittailtiin hatunmallisen häkkyrän kanssa, jotta hatusta tulisi varmasti sopiva. Teimme tämän kaiken ulko-oven edustalla, ja koska turvaväliä ei voitu noudattaa, oli mittaajalla maski ja hanskat.

Tokaluokkalainen saapui koulusta ennen puolta yhtä. Hän ilmoitti ensitöikseen, että aikoo tänäänkin askarrella. Ruohonleikkurin ja repun. ”Hyvä idea”, totesin, mutta ajattelin hiljaa mielessäni, että mitenköhän tuollainen nukkekodin ruohonleikkuri mahdetaan askarrella. Työpäivän viimeisen etäkokouksen jälkeen teimme yhdessä kävely-pyöräily-lenkin jokirantaan jätskille. Totesimme tokaluokkalaisen kanssa yhteen ääneen, että olipa lämmin!

Istuimme hiljaa jokivarren penkillä ja nautimme. Palasin samalla viikon takaiseen väitökseen. Siitä on jo viikko…

Aika kiitää.

Minna Salakari


21.5. Ihmettelyä ja istutuksia

Aamulla aikaisin olin varma, että edessä oli työpäivä. Onneksi mies kysyi, mihin olen menossa yrittäessäni nousta sängystä siinä kuuden hujakoissa. Muistin nopeasti, että tänään on pyhä. Jatkoimme unia. Kun sitten heräsin, huomasin kahdeksanvuotiaankin olevan hereillä. Oikeastaan taisin havahtua lopullisesti siihen, kun hän huuteli tahtovansa mannapuuroa. Kävin mielessäni läpi jääkaapin sisältöä. Jouduin nihkeilemään (esikoisen ja ylioppilaskokelaan sanoin) ja kieltäydyin puuron keitosta, sillä rasvaista maitoa ei ollut. Rasvattomasta en lähtenyt mannista keittämään. Onneksi Saarioisten äidit ovat käteviä emäntiä, ja jääkaapista löytyi yksi riisipuuro, jolla aamun pelastin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Itse tyydyin kauraleipään ja tuoreeseen kahviin. Mies sai tyytyä samaan. Keskustelimme aamiaispöydässä maailman menosta. Pohdimme korona-aikaa ja rajoitusten purkua eilisiin uutisiin viitaten: mitä järkeä on ensimmäisessä uutisessa todeta, että nyt ikäihmisetkin pääsevät ulos ja ihmisten ilmoille turvavälisuositukset huomioiden, ja sitten seuraavassa, että riskiryhmäläisten on syytä edelleen noudattaa tiukkojakin rajoituksia? Emme ymmärtäneet logiikkaa. Oliko sitä lainkaan? Ja miten ihmeessä tämä ikäihmisten rajoitusten purku tapahtui yhtäkkiä ja ihan heti, kun esimerkiksi ravintolat ja kahvilat odottelevat aiemmin tehdyn päätöksen mukaan vielä toista viikkoa? Siirryimme nopeasti keskustelemaan säästä ja tulevan viikonlopun touhuista. Kahdeksanvuotias alkoi askarrella.

Hän huomasi melko pian tarvitsevansa mummon apua. Minä en osannut. Nukkekodin grilli osoittautui niin haastavaksi, että lapsi rohkeni laittaa hetimiten viestiä mummolle. Että apua nyt. Onneksi mummo on höveli ja kiltti – hän lupasi heti tänään toimittaa meille sekä eilisen kiukaan maalin että grillin askarteluohjeen. Hetken päästä kännykkääni tuli viesti: ”Olisiko viikonloppuna jokin aika, jolloin minä voisin tulla auttamaan grillin teossa…?” Olisi. Mummokin tietää, että äidistä ei siihen olisi ainakaan siten, että kaikki säilyttäisivät malttinsa ja perhesopu säilyisi. Olemme joka tapauksessa viikonlopun liki kahden tokaluokkalaisen kanssa, joten tervetuloa. Pidetään turvavälit. Ja maskit.

Kaverin Facebook-julkaisussa kysyttiin, mistä tietää, että ollaan palaamassa aiempaan normaaliin. Ennen kuin katsoin hänen vastaustaan tai ystävien kommentteja, mietin mielessäni seuraavia ratkaisuja: siitä, että koulut avasivat ovensa kahdeksi viikoksi ja siitä, että kauppaan menijöitä on ainakin tuplasti enemmän kuin muutama viikko sitten, aamuisin on ruuhkaa (jos nyt aamuisin on menossa jonnekin autolla…) ja turvavälit on unohdettu monessa paikassa kokonaan. Ihmiset yskivät, aivastelevat ja tungeksivat ympäriinsä. Moni somessa oli samaa mieltä. Lisäksi harrastetoiminnan Nimenhuuto-palvelussa oli ollut vipinää.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Omat ajatukseni erosivat hieman tämän keskustelun kommenteista, mutta kaikesta voi päätellä, että ihmiset ovat väsyneitä koronaan. Psykologinen tosi on, että kun rajoituksia ja eristäytymistä on takana tietty aika – tässä noin kaksi kuukautta – ei enää jakseta varoa ja välittää. Tätä perustellaan usein sillä, että ei minulle tullut mitään tautia, olen terve tai että kellään lähipiiristäkään ei ole ollut mitään oireita. Tämän ajatteleminen sai minut ärsyyntymään. Lähdin lenkille. Viideltä sai vielä treenata livekuminauhatreenissä viimeisetkin ärtymyksen rippeet harteiltaan.

Esikoinen ja ylioppilaskokelas ovat (ärtyneitä hekin) työelämässä. Siitä tietää, että kesäkausi on alkanut tai ainakin alkamassa. Molemmilla on onneksi kesätyöt – ei mene koko kesä lojumiseen. Esikoinen suorittaa samalla insinööriopintoihinsa kuuluvaa pakollista harjoittelua. Kaksi kärpästä yhdellä iskulla.

Pihalla lenteli sekä kärpäsiä että ampiaisia, muutama kimalainenkin taisi joukkoon mahtua. Tokaluokkalainen oli ulkona liki main koko päivän, pyöräilemässä sekä leikkimässä kotia ja prinsessaa. Hän söikin kaverinsa kanssa majapuun alla iltapäivän kasvissosekeiton. Minä puolestani siivosin keittiön ja eteisen ja kastelin kukat. Samalla havaitsin kahdeksanvuotiaan mansikantaimessa ensimmäisen kukan.

Aikamoista, me onnistuttiin!

Minna Salakari


20.5. Hääpäivä

Heräsin tuttuun tapaan kuudelta, hiiviskelin keittiöön, latasin kahvin, napsautin sen päälle, kaivoin aamiaistarvikkeet esille ja vietin perinteisen yksinäisen aamuhetkeni ennen tokaluokkalaisen herättämistä ja kouluun lähettämistä. Selasin sähköpostit ja some-kanavat, jonka jälkeen katsastin päivän ohjelman kalenterista. Ettei mikään olennainen unohtuisi. Tämän jälkeen herätin miehen. Oli suuri päivä. Olemme olleet tasan kaksikymmentä vuotta naimisissa.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kaksikymmentä vuotta sitten join aamukahvin jännittyneissä tunnelmissa. Edessä olivat kampaaja, meikki, pukeutuminen ja valokuvaus. Sen jälkeen kajahti Melartinin Prinsessa Ruususen häämarssi ja me kävelimme kohti Pyhän Katariinan kirkon alttaria. Neljältä sanoimme toisille tahdon ja tässä me nyt olemme.

Olen pohtinut asiaa alkuvuoden aikana useasti. Joka kerta olen päätynyt siihen, että vuodet ovat menneet nopeasti. Yhdessä olomme aikana (liki 25 vuotta) olemme saaneet kokea niin paljon, että sanat eivät riitä kertomaan siitä kiitollisuudesta ja ilosta, joita tunnen. Elämä on ollut pääasiassa onnellista, emmekä ole seitsemän vuoden kriisejäkään liiemmin kokeneet.

Suurimmat kriisit ovat käsitelleet usein miehen hitautta ja minun kärsimättömyyttäni, ihan minkä tahansa suunnittelua tai suunnittelemattomuutta. Aikataulut ovat ajoittain kiristäneet: minun on täsmällisenä suunnittelijana vaikea ymmärtää ja hyväksyä pientäkään myöhästymistä tai suunnitelmien muutoksia. Miehestä taas liiallinen – ainakin ajoissa tapahtuva – suunnittelu on täysin turhaa. Raskasta. Kun vähemmälläkin selviää…

Siinä hän on oikeassa, ja olenkin oppinut näiden vuosien aikana noudattamaan jonkinlaista kultaista keskitietä. Olen tehnyt kompromisseja ja yrittänyt sopeutua. Minulta on kysytty monesti, miten me olemme tässä, mitkä ovat meidän taikasanamme – mikä avioliitossa kantaa? Taikasanoja tai -temppuja ei ole. On vain tahto. Tahto elää toisen rinnalla ja katsoa samaan suuntaan. Tahto olla vieressä tiukoissakin tilanteissa, tahto kokea arkea. Yhtä juhlaa elämä ei ole eikä voi olla. Ja se pitää sietää. Myös taito iloita pienistä on kannatellut.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vuonna 2000, tasan 20 vuotta sitten, tanssimme Maijan ja Jannen häävalssia. Tänään muistin hetken, kun kuuntelimme tätä Suomalaisella Pohjalla. ”Valtavan riemun näen silmissäs sun, leikiten nauramaan saathan sä mun…aikojen loppuun sä viereeni jäät. Sinun ja minunhan nää ovat häät.” Niin se menee. Kun toinen saa vielä herkästi nauramaan, on hyvän elämän lähtökohdat varmasti olemassa. Siinäkin tapauksessa, kun se toinen (minä) ei osaa edes tanssia.

Etäaika vei kaiken muun lisäksi hääpäiväsuunnitelmamme. Meidän piti olla ulkomailla. Väitöksen jälkihöyryissä ja hääpäivän pöhinöissä. Nyt me olimme kotona. Emme päässeet edes ravintolaan syömään. Sen sijaan olimme etäajalle tyypillisesti kekseliäitä: haimme kauppahallista ruoat ja söimme ne jokirannassa. Kävelimme käsi kädessä, joimme take away -kahvit ja ihmettelimme elämää ja ohikulkijoita. Olin saanut lahjani jo yöllä klo 00.01. Kaksikymmentä täydellistä, pitkää valkoista ruusua, uusi Aalto-vaasi, lahjakortti ja ne kolme tärkeää pientä sanaa.

Äitini oli rekrytoitu ”hoitamaan” kahdeksanvuotiasta. He pyrkivät olemaan mahdollisimman pitkään pihaoloissa, mutta ehtivät hetkeksi sisälle askartelemaankin. Ajoitimme oman 20-vuotishetkemme siten, ettei korona ketään tavoittaisi.

Päätimme myös, että kun korona on ohi ja lentoliikenne avautuu, me lähdemme.

Juuri nyt tässä on hyvä.

Minna Salakari


Lue koronapäiväkirjan myöhemmät kirjoitukset täältä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Lue koronapäiväkirjan aiemmat kirjoitukset täältä.

Minna Salakari
Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.