Kolumni: Kamerapeto irti onnettomuuspaikalla

Jori Liimatainen

Onni onnettomuudessa. Jouduin auto-onnettomuuteen aikana, jolloin puhelimien kamerat kykenivät tuottamaan lähinnä pikselimössöä. Ensimmäisenä paikalle rientänyt mies ei ottanut kuvia, vaan ilmoitti avun saapuvan pian. En tiedä, olisinko ymmärtänyt kieltää, jos hän olisi ottanut kameran esiin. Juuri onnettomuuteen joutunut voi olla sokissa. Joka puolelle sattuu tavalla jota ei voi ymmärtää, eikä maailmassa ole sillä hetkellä mitään muuta. Toisille käy niin pahasti, ettei enää satu.

Tänä päivänä kaikki on toisin. Olisin päätynyt useampaankin räpsäisyyn.

Kuvan ottamisen voi perustella itselleen monella tavalla. Todistusaineistoa, materiaalia lehdistölle, kavereille ihmeteltäväksi, kotona näytettäväksi, jaettavaksi verkon pimeillä kulmilla, muistutukseksi siitä, että itse on vielä elossa ja voi hyvin.

Minulla on oikeus! Joku vetoaa sananvapauteen. Suomessa jokaisella on oikeus levittää ja vastaanottaa tietoa kenenkään sitä ennakolta estämättä – myös kuvien avulla. Samalla unohtuu, että laki suojaa yksityisyyttämme ja kunniaamme. Ja pitää muistaa sekin, että ammattipelastajien on saatava työrauha. Jokainen sekunti voi ratkaista.

Onnettomuuspaikoilla pällistelevät kulkijat tuskin ovat mikään uusi ilmiö sinänsä. Jos vain hiukankin tilaa riittää, paikalle valuu yleisöä. Jo kouluikäisinä lähdimme pyörillä etsimään tulipalopaikkaa, kun taivaanrannassa kohosi savupatsas. Jokin siinä vetoaa, ja viranomaisia tarvitaan pitämään liian uteliaat loitolla. En ole varma, etteikö ikäviä tilanteita olisi muka haluttu kuvata ennen älypuhelinaikaa. Kameroita ei yksinkertaisesti ollut joka laukussa tai taskussa. Ei edes kovimpaan järjestelmäkamera- tai pokkaribuumin aikaan.

SPR on kampanjoinut tänä vuonna onnettomuuspaikkakuvaamista vastaan. Luin monia kampanjan kirvoittamia viestejä, ja joukossa on runsaasti uhrien läheisten mietteitä. Ei ole yllätys, miten kamera ensin, apu vasta sitten -toiminta tuomitaan itsekkääksi ja epäeettiseksi. Sanotaan, että elämme yksilönvapauden ja itsekeskeisyyden aikaa, mutta ainakin onnettomuustilanteessa jos missä pitäisi kerrankin osata astua toisen asemaan. Miltä tuntuisi, jos uhri olisi oma lapsi tai vanhempi? Haluatko todella olla se, joka vääntää veistä haavassa?

Simo Ahtee

Kirjoittaja on toimittaja.

Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.