Kolumni: Tunteet kuumina

Riitta Salmi

Kun usein niin rauhallinen ja tyyni kuusivuotiaani hermostuu, hän saattaa vääntää kasvonsa irvistykseen, polkea jalkaa lattiaa vasten, sanoa jotain painokasta ja ehkä vielä nostaa toisen käden keskisormen pystyyn. Ei mikään kaunis tapa, mutta samalla se on niin hellyttävää, että on vaikea pidätellä suunpieliä nousemasta hymyyn.

Pieneltä lapselta tällainen tunteenpurkaus on ymmärrettävää ja jossain määrin sallittavaakin. Hänellä ei ole vielä riittävästi keinoja tunnistaa, sanoittaa ja hallita omia tunteitaan, joten ne purkautuvat milloin milläkin tavalla. Ja usein ne purkautuvat kotona tuttujen ihmisten edessä. Näin lapsen on turvallista opetella tunteiden käsittelyä, hallintaa ja menetystä.

Toisin on aikuisten kohdalla. Kun bussin ratin takana istuva aikuinen mies menettää liikenteessä malttinsa, suuttuu, raivostuu, kilahtaa, saa raivarin, sekoaa, pimahtaa tai räjähtää, päästää suustaan muutaman kirosanan ja sinetöi raivonsa näyttämällä keskaria edessä ajavan auton perävaloille, ei siinä ole mitään hellyttävää. Tällaisen raivoteatterin todistaminen sivustakatsojana saattaa ensi alkuun huvittaa, mutta nopeasti se herättää säälin ja surunkin tunteita.

Mikä saa aikuiset ihmiset menettämään malttinsa julkisilla paikoilla? Ja vieläpä ihan mitättömistä asioista. Mikä saa aikaan esimerkiksi viime vuosina paljon uutisoitua latu- ja liikenneraivoa, jossa aikuisten raivon kohteena ovat usein olleet lapset? Tai mikä saa ihmiset lähettämään julkisesti omalla nimellään ja kasvoillaan herjaavia ja loukkaavia viestejä toisille ihmisille.

Mikä meitä aikuisia vaivaa? Tunteiden osoittaminen ja omien mielipiteiden julki lausuminen on tervettä, sallittavaa ja toivottavaakin. Mutta kun se muuttuu raivoksi ja alkaa kohdistua toisiin ihmisiin, siitä tulee ongelma. Osa tuntuu kuvittelevan, että toisille voi huudella mitä vain ja missä vain. Voi kommentoida ja haukkua toisen ulkonäköä, elämäntapaa ja valintoja – ilman seurauksia.

Lapsen kiukku rauhoittuu usein yhtä nopeasti kuin se on alkanutkin. Oloa helpottaa kuunteleva ja ymmärtävä vanhempi, jonka sylissä on turvallista rauhoittua. Myös monella aikuisella voisi olla tarvetta tällaiselle sylille. Ehkä se sisäinen raivo sammuisi, kun olisi joku jota halata.

Anu Välilä

Kirjoittaja on toimittaja.

Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.