Kolumni: Matti ja minä

Riitta Salmi

Kirjoittaessani tätä saan tietää, että Matti Nykänen on kuollut. Edellisen yön tapahtumat ovat vielä epäselviä, mutta ne valkenevat varmasti pian. Langennut mäkihyppylegenda elää kuolemansa jälkeenkin sekä lööpeissä että suomalaisten mielissä.

Tarkoitukseni oli kirjoittaa lumesta ja siitä, miten se saa ihmiset vetämään yhtä köyttä. Kinoksiin juuttuneita autoilijoita ei ole jätetty yksin. Turkulaiset ovat ojentaneet auttavat kätensä ja työntäneet ventovieraita kiipelistä. Ylivoimainen vastus on kautta historian yhdistänyt suomalaiset. Eikä Matistakaan ole haittaa ollut.

Mahalaskun tehnyt nelinkertainen olympiavoittaja on liittänyt sukupolvet yhteen. Nuoret tuntevat hänet ainakin sensaatiolehtien lööpeistä, varttuneemmat myös urheilumenestyksestä. Itselleni Matista tulevat mieleen lapsuuden talvet.

Kuten päivä, jolloin istuin kyläkoulun jumppasalin lattialla luokkatovereideni vieressä. Ulkona helmikuun aurinko paistoi lumisten mäntyjen latvuksiin. Salin eteen oli kärrätty televisio, jonka tapahtumia hädin tuskin näin takariviin. Mutta kuulin sitäkin paremmin.

Vuosi oli 1982, ja 18-vuotias lupaus nimeltä Matti Nykänen oli juuri voittanut Oslon MM-hiihtojen suurmäessä kultaa.

Sen jälkeen me lapset otimme Matin menestyksen itsestäänselvyytenä. Vaikka talviurheiluinnostukseni hiipui teini-iässä, maistui Matin olympiakulta Calgaryn suurmäessä kuusi vuotta myöhemmin minullekin.

Sitten tuli 1990-luvun lama. Talous ja Matin maine laskivat yhdessä alamäkeä. Niistä talvista mieleeni ovat jääneet ainakin loskainen Hämeenkatu, autioituneet liiketilat ja Matin musiikkiura, jolle nyrpistin nokkaani. Akateemiset vuodet ja myöhemmin pääkaupungissa asuminen karistivat mää-murteen lisäksi lopullisesti muistoni mäkisankarin kunnian vuosista.

Lapsuuden idoli palasi kuitenkin sattumalta mieleeni pari päivää sitten, kun kaupassa katseeni osui Matti-lööppiin. Rettelöintivuosistaan rauhoittunut isoisä kaipasi yhteyttä lapsenlapsiinsa.

Silloin toivoin hänelle ohimennen anteeksiantoa. Ja mietin, kuinka hänen tarinansa oikein päättyisi.

Kirsi Saivosalmi

Kirjoittaja on toimittaja.

Aloita keskustelu tästä jutusta



Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda!/HUUDA tai kiroile.

Emme julkaise linkkejä tai mainoksia.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta.

Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.