Eeva Nikkilä-Kiipula

Vuoden 1918 sisällissodan jälkeen punaisille tarkoitetuille vankileireille joutui lukuisia alaikäisiä, jopa sylivauvoja äitiensä kanssa. Leireillä myös kuoli alaikäisiä. Tämä muistuttaa siitä, että suhtautuminen lapsiin oli sata vuotta sitten toista kuin tänä päivänä.

– Kehityspsykologiaa ei tunnettu, ja lapsia vastuutettiin samalla tavalla kuin aikuisia ikään kuin he olisivat olleet aikuisten lailla autonomisia toimijoita, kertoo sosiologian dosentti Sari Näre.

Jos lapsi oli toiminut esimerkiksi punaisten huoltotehtävissä, vaikkapa vain kantanut puita tai toiminut ruokahuollossa, hän joutui vastaamaan teoistaan sodan jälkeen.

– Onhan se nykynäkökulmasta ihan käsittämätöntä, Näre sanoo.

Näreeltä on juuri ilmestynyt teos Helsinki veressä (Tammi), jossa keskitytään naisiin, lapsiin ja nuoriin sisällissodassa.

Punaisen vallan arkena lapset jonottivat yhtä lailla aikuisten kanssa Helsingissä ruokaa. Riipaiseva on nälän heikentämän pojan kohtalo ruokajonossa. Poikaa ei hänen huonosta kunnostaan huolimatta päästetty jonon etupäähän, vaan hänen annettiin kuolla jonoon.

– Se kertoo, millainen suhde lapsiin ylipäänsä silloin oli. Aikuiset katsoivat sata vuotta sitten usein ensin omaa etuaan.

Punaisten ja valkoisten naisten asema ennen sisällissotaa ja sen aikana oli erilainen. Porvarisnaiset olivat Näreen mukaan yleensä miesten suojeluksessa, kun taas työläisnaiset joutuivat aktiivisesti hankkimaan elantoa ja siten myös militarisoituivat helpommin.

– Olen kutsunut valkoisten naisten sodan selustassa tapahtunutta toimintaa kotikaartilaisuudeksi. Valkoistenkin puolella oli yksittäisiä naisia, jotka olisivat halunneet tarttua aseisiin, mutta Mannerheim ei sitä katsonut hyvällä.

Vaikka valkoiset naiset eivät taisteluihin osallistuneetkaan, osa heistä toimi punaisen vallan aikana Helsingissä aseiden salakuljettajina. Lisäksi heitä toimi sairaanhoidossa sekä varuste- ja ruokahuollossa.

Naiset aseissa ei ollut läpihuutojuttu myöskään punaisella puolella. Vanhan työväenliikkeen naiset eivät olleet militarisoitumisen kannalla.

Esimerkiksi pitkän uran kansanedustajana tehnyt Martta Salmela-Järvinen on kertonut, kuinka Helsingin työväenyhdistyksen naisosastossa ilmeni jo keväällä 1917 kädenvääntöä parlamentaarista toimintaa ja aseellista kumousta kannattavien välillä.

Nuorempiin naisiin vetosi Näreen mukaan paitsi punakaartin lupaama palkka myös aikaa leimannut muodikkaana koettu asevillitys.

Helsinkiläiset naiskaartilaiset olivat Näreen mukaan pääasiassa alle 21-vuotiaita, nuorimmat vain 14–15-vuotiaita naimattomia, ammattikouluttamattomia ja työttömiä tyttöjä. Suurin osa heistä oli käynyt kansakoulun.

Osa naiskaartilaisista oli pukeutunut housuihin, ja tämä saattoi merkitä kuolemanvaaraa sodan jälkiselvittelyissä. On muistitietoja, joissa vankileirien hyväluontoiset vartijat olisivat neuvoneet naisia, joilla oli kaksi hametta, antamaan toisen niistä sellaiselle, jolla ei hametta ollut.

Punaisia naisia myös demonisoitiin, ja tästä on hyvä esimerkki kirjailija Ilmari Kiannon lehtikirjoitus huhtikuun alussa 1918. Kiannon mielestä oli sangen lyhytnäköistä jättää rankaisematta niitä, jotka perheenlisäyksellä vahvistavat vihollisen toimia.

"Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan – susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat", Kianto kirjoitti.