Kotimaa

Sotavangiksi joutuneiden pastorien
epäiltiin olleen elossa vielä 1950-luvulla

TS/<br />Kollaa kestää -kirjan kuvassa sotilaspastori Jorma Heiskanen hoitaa rintamamiehille ehtoollisen Kollaan korsussa helmikuussa 1940.
TS/
Kollaa kestää -kirjan kuvassa sotilaspastori Jorma Heiskanen hoitaa rintamamiehille ehtoollisen Kollaan korsussa helmikuussa 1940.

Turun Sanomat

Omaisten epätietoisuus ja huoli talvi- ja jatkosodissa kadoksiin jääneistä yli 10 000 miehestä jatkui vuosikymmeniä sotien jälkeen. Kadonneiden luku puolittui 60 vuodessa 5 311:een, ja viimeiset kuolleeksi julistamiset tehtiin 1980-luvulla. Usein omaiset eivät uskoneet kadonneen kuolleen.

Lukuisissa tapauksissa kadonneesta oli havaintoja tai tietoja, joiden mukaan mies olikin joutunut sotavankeuteen ja virui sen jälkeen vankileireillä Neuvostoliitossa.

Aivan jatkosodan alkutaipaleilla katosi kaksi sotilaspastoria, joista kyseltiin neuvostoviranomaisilta vielä 30 vuotta sodan päättymisen jälkeen.

Heidän kohtalonsa jäi avoimeksi, sillä tietoja ei saatu.

Urheana Kollaan pappina talvisodasta tunnettu luutnantti Pentti Heiskanen , 26, oli välirauhan aikana juuri julkaissut kirjansa Rintamapappina Kollaalla . Hänet kutsuttiin kesäkuussa 1941 asepalvelukseen rintamakirjeenvaihtajaksi.

Viikko sodan syttymisen jälkeen 29.6.1941 Heiskanen oli viisimiehisen tiedustelupartion mukana rajalla Imatran-Enson tien varressa, kun partio joutui tulitukseen ja hajosi. Heiskanen katosi.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Vuonna 1942 Heiskasen RUK-merkki löytyi erään Suomeen tiedustelutehtävissä pudotetun venäläisen desantin hallusta.

Piispa Erkki Kansanahon mukaan kyvykkäänä kirjoittajana tunnettu Heiskanen oli "kirkkomme lupaavimpia nuoria pappeja". Kannaksen Hiitolan pappi oli yksivuotiaan pojan ja vaimon kanssa asettunut Parkanoon.

Erään tiedon mukaan Heiskanen oli haavoittunut käsiin ja joutunut sotavangiksi, mutta häntä ei muiden vankien mukana palautettu kotimaahan 1944-1945. Vuonna 1948 vaimo Elna Heiskanen Lappeenrannasta vetosi ulkoministeriöön, jotta se kysyisi miehestä. Kotiin palannut sotavanki oli kertonut tavanneensa Heiskasen vankileirillä.

Heiskasen ystävä, kansanedustaja ja rintamapappi Antti J. Rantamaa sai toiselta vangilta tietää, että käsistä amputoitu Heiskanen oli kuollut sairaalassa.

Ulkoministeriö vastasi 11.9.1948, että asiaa tutkitaan. Joulukuussa 1948 Neuvostoliiton Suomen-suurlähettiläs Zorin vastasi, että uusi luettelo, johon Heiskanen sisältyi, oli hyödytön. Elna Heiskanen teki useita kyselyjä. Kun Neuvostoliitosta 1954 palautettiin toistakymmentä sotavankia, hän kirjoitti taas. Ministeriö vastasi, ettei uutta tietoa ole.

Joulukuussa 1973 Elna Heiskanen kirjoitti presidentti Urho Kekkoselle ja pyysi, että tämä Neuvostoliiton matkoillaan kysyisi Heiskasesta, "koska vankileireille on unohtunut sotavankeja nimettöminä numeroina". Presidentinkanslia lähetti kirjeen um:lle ja kysyi, oliko jotain tehtävissä. Um vastasi 12.11.1975, että kyselyt olivat olleet tuloksettomia.

Pappi katosi Siperian leireille

Jalkaväkirykmentti 53:n III pataljoonan sotilaspastori Eino Kuusela , 30, joutui sotavankeuteen 13.8.1941 Kiestingissä. Kuusela kenttähautasi virkaveljiensä kanssa kaatuneita joukkohautoihin, sillä heitä ei voitu ottaa mukaan suomalaisten jouduttua miltei mottiin. Kaatuneet haettiin kotimaahan vasta 55 vuotta myöhemmin.

Vihollinen käytti Kuuselaa propagandan välineenä radiossa ja levitti lentolehtisiä, joissa oli hänen valokuvansa ja kirje. Siinä hän kehotti suomalaisia pyrkimään rauhaan eikä edistämään Adolf Hitlerin hankkeita. Eräiden kotiin palanneiden sotavankien mukaan Kuusela oli kuollut vankileirillä aliravitsemukseen, mutta toiset kertoivat hänen eläneen vielä 1953 Norilskin leirillä, minne hänet oli kertomansa mukaan tuomittu vakoilusta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Yli-Iin papista tehtiin kyselyjä, mutta ne olivat tuloksettomia.

Sotavankeudesta palasi 5-15 miehen ryhmiä vielä 1950- ja 1960-luvuilla, mutta asiasta ei nostettu suuria otsikoita, eivätkä miehet juuri halunneet puhua. Tiettävästi viimeinen sotavanki palasi 1973.

Suomalaisvankeja tuomittiin 15-30 vuoden lisärangaistuksiin suojeluskuntaan kuulumisesta. Papit, AKS:n ja IKL:n jäsenet olivat erityisen heikoilla. Siperian vankileireillä moni heistä menehtyi ankariin oloihin, ylirasitukseen ja tauteihin.