Michael Mooren dokumentin Suomi-kuvaa on helppo kritisoida silotelluksi ja yksipuoliseksi. Kaunis ajatus onnelliseksi tekevästä suomalaiskoulusta kärsii huomattavasti kun muistaa, että suomalaisnuoret viihtyvät koulussa selvästi OECD:n keskiarvoa huonommin.
Moore korosti kuitenkin lehdistötilaisuudessa, ettei Where to Invade Next kerro Suomesta.
– Päätin kuvata Amerikasta kertovan elokuvan käymättä lainkaan Amerikassa, hän selitti.
– Elokuvaa katsoessanne te mietitte varmaan, tietääkö hän siitä tai tästä epäkohdasta. No en tiedä. Halusin poimia Euroopasta kukkaset enkä rikkaruohoja.
Jos Where to Invade Nextiä tarkastelee peilinä, jonka on määrä herättää amerikkalaiset tiedostamaan oman yhteiskuntansa epäkohtia, sen Suomi-kuva näyttää varsin tarkoituksenmukaiselta.
Kaikki koululaiset tuskin hoitavat läksyjään vartissa, mutta enimmilläänkin läksyt vievät Suomessa selvästi vähemmän koululaisten aikaa kuin Yhdysvalloissa.
Vaikka jokainen opettaja ei pitäisikään oppilaiden onnellisuutta tärkeimpänä tavoitteenaan, varsin moni suomalainen uskoo, että lapsilla tulee olla aikaa leikkiä ja tavata ystäviään.
Meille suomalaisille olisi tyypillistä reagoida positiiviseen julkisuuteen närkästymällä siitä, ettei dokumentti tuo lainkaan esiin maamme epäkohtia.
Toivon, että voisimme tällä kertaa keskittyä iloitsemaan siitä, että monet asiat ovat maassamme hyvin.
Sekään tuskin on haitaksi, että Mooren dokumentin myötä muu maailma saa pari uutta tiedonmurusta sellaisista suomalaisen yhteiskunnan puolista, joista voimme olla ylpeitä.
TS–STT
