Yksinpurjehtijan pieni paatti on parhaimmillaan. Purje vetää vahvassa sivumyötäisessä tukevasti, melkein myötäisten maininkien tahtiin.
Merenpinta on sekoitus loppukesän vaahtopäitä ja auringonsäteiden synnyttämiä kultahippuja.
Vaikka kaikki tuntuu täydelliseltä, jokin ei täsmää.
Iltapäiväauringon suunta, haikeasti huikkaavat alliparvet ja viimeisetkin lehtensä pudottaneet saaristokoivut kertovat, että nyt ei eletä elokuuta.
On menossa ennätyslämmin marraskuu.
Vielä minun varhaisaikuisuudessani – lapsuudesta puhumattakaan – se tarkoitti jäätyneitä ojia , kivikovaksi kohmettuneita kyntöpeltoja sekä toppahanskoja ja -haalareita.
Ensilumi tuli toisinaan ruskan niskaan, kakkos- ja kolmoslumetkin vielä tukevasti lokakuulla.
Vaikka syksyjen välillä oli eroja, kokonaiskuva oli tämä. Purjehduksen varaan ei kenenkään olisi kannattanut laskea.
Sää ei ole sama kuin ilmasto, ja ihmisten sotkemaa järjestelmää kirjovat edelleen isot luonnolliseen vaihteluun kuuluvat ilmiöt. Muutos niiden takana näkyy silti selvästi.
Suomen keskilämpötila on noussut jo pari astetta, ja se tuntuu hyvin vahvasti juuri syksyissä.
Vuodenaika on sukeutunut sellaiseksi, että marrasseilaus on ennemmin sääntö kuin poikkeus – ainakaan jäät eivät sitä yleensä estä, jos kippari kestää kylmemmänkin kelin.
Vanha ajatus joulupurjehduksestakin alkaa pian olla realismia. Jouluyö merellä, mikä sydäntä hivelevä ajatus!
Syyspurjehduksesta on hävettävän helppo nauttia.
Rakastan syksyä, mutta talven kanssa emme oikein tule toimeen. En harrasta hiihtoa tai pilkkimistäkään.
Jos keski-ikäisenä pohjoismaalaisena ajattelisin omaa elämääni, toivottaisin ilmastokriisin tervetulleeksi avosylin. Kehityshän menee vain hyvään suuntaan.
Eläisin mielelläni puolivuotisen syys-lokakuun tai jopa yhtä pitkän, märän marraskuun kuin saman ajan lunta ja pakkasta.
Oman elämäni mittakaavassa näkyvissä ei olisi mitään sellaista, jonka vuoksi minun kannattaisi nähdä vaivaa tai pakottaa itseni tekemään vaikeita luopumispäätöksiä.
Jos jotakin katastrofaalisempaa on tulossa, minä en sitä ole enää näkemässä.
Kuulostaako tutulta?
Ilmastokriisi tarkoittaa meille keski-ikäisille syyspurjehduksen ja hiihtolenkkien lisäksi kysymyksiä etelänmatkoista, lihansyönnistä, osingoista ja hakkuutuloista.
Täällä pohjoisessa pahinta ovat pidemmälläkin aikavälillä rankkasateet, tuholaiset ja kallistuva autoilu.
Mutta Suomi ei ole maailma. Vähänkin meistä etelämpänä edessä ovat tappava kuumuus, nälkäkuolemat ja kotiseutujen katoaminen mereen. Ja aivan kaikkialla uhkaa ekosysteemien romahdus.
Meitä nuoremmilla on edessä inhimillinen hätä ja nykytilanteeseen verrattuna äärimmäisen epävakaaksi muuttuva maailma.
Kuten tuore ulko- ja turvallisuuspoliittinen seloteko summaa: "Satojen miljoonien ihmisten elämän perusedellytysten järkkyminen johtaisi olosuhteiden pakosta aiheutuvaan muuttoliikkeeseen, lisäisi epävakautta sekä aiheuttaisi konflikteja."
Ilmastosotakaan ei ole enää scifikirjallisuutta.
Se on vähän muuta kuin lämpimän marraskuun tuoma nautinto.
