Jokin aika sitten haastattelin kuntokeskusketjua pyörittävää yrittäjää, jonka kanssa tuli puhuttua pitkät pätkät siitä, miten ihmisen suhtautuminen kuntoiluun on muuttunut. Hän kertoi, että heille tyypillisiä asiakkaita ovat muun muassa keski-ikäiset pariskunnat, jotka käyvät yhdessä salilla ja lähtevät treenin jälkeen kotiin hyvällä mielellä.
Heille tavalliset kuntoilijat olivat niitä asiakkaita, joiden viihtymisen eteen haluttiin tehdä töitä.
Kuntosaliyrittäjän puhe oli raikasta hyvinvointipuhetta, jossa on ymmärretty, että liikkumisen pitää olla sisälähtöistä ja armollista. Fitness-tähteys ei ole, eikä tarvitse olla jokaisen liikkujan toiveuni. Vähempikin riittää, mutta sitäkin voi tavoitella. Eivät omat unelmat ole toiselta pois.
Kuntosali ei suinkaan ole ainoa paikka, jossa kuntoaan voi hoitaa. Olennaista on löytää oma laji ja ylipäätään motivaatio jaksaa ja haluta liikkua. Motivaatio ei synny ulkoapäin, ei pakottamalla eikä takomalla kylmää terveystietoa tylysti pöytään. Kaikki tietävät perussyyt, miksi kannattaa liikkua ja millaisia hyviä vaikutuksia sillä on.
Liikunnan ilon tai ainakin sen sietämisen motivaatiot kukin löytää omalla aikataululla ja omista syistään. Itselläni meni vuosikymmeniä ennen kuin motivaatio löytyi. Se tiivistyy kahteen ajatukseen: pitää liikkua, jotta jaksaa ryypätä ja rellestää ja jokainen askel on otettu askel, vaikka sitten kävellen lähikauppaan ja töihin.
Ensimmäistä ei pidä ottaa liian kirjaimellisesti, mutta riittävän graavi ja kärjistetty iskulause on ollut hilpeä kannuste, joka saanut sohvanpohjalle valuneen ihmisen lähtemään liikkeelle pitkienkin taukojen jälkeen.
On aivan turha väittää, että jokaisen liikuntakerran jälkeen olo olisi euforinen ja hyvä. Ei todellakaan ole. Silloin on vain todettava, että jokainen treeni on tehty treeni. Se riittää, eikä siitä sen enempää.
Sekin on kyllä auttanut, kun on jaksanut kehua itseään jokaisen kävelylenkin jälkeen. Tämänkin jaksoin, miten mahtavaa. Lapsellista kyllä, mutta kukapa kiitosta ei haluaisi kuulla, vaikka sitten omasta suusta.
Tarpeeksi toistettuna ja sopivasti arkeen yhdistetty liikunta auttaa jaksamaan sen verran arkielämää ja velvollisuuksia, että joskus voimavaroja riittää jopa juhlimiselle, jolla silläkin on oma ja tärkeä arvonsa elämässä.
Niin pitkälle en sentään ole päässyt, että lähtisin liikkumaan jossain joukkuelajissa. Sen verran syvällä ovat koululiikunnan pakkopelit, joiden viesti oli selvä: jos olet huono, et meidän kanssa pelaa.
Kesäisillä fillarilenkeillä kuitenkin vähän kadehtien katson niitä, jotka veivaavat yhtenä letkana värikkäät lycrat päällä pitkin maanteitä. Olisipa mukavaa olla osa sellaista porukkaa, mutta mukaan en sentään mene.
Olisin kuitenkin se huonokuntoisin, hitain ja porukan ilonpilaaja, kun en perässä pysy enkä voi sietää minkäänlaista kilpailua tai muihin vertailua.
Parempi siis fillaroida yksinään, koska pyöränsatula maatiellä tai spinning-salilla on se lähes toiseksi parhain paikka maailmassa.
