Iltalehti uutisoi hiljattain Kotkassa tapahtuneesta koulukiusaamistapauksesta, jossa yläasteikäinen poika olisi pakotettu pitämään suussaan paristoja ja syömään hevoskastanjoita. Maanantaina poliisi tiedotti, että ei se ihan niinkään mennyt. Tapausta ei enää tutkita törkeänä pahoinpitelynä. Mitä ikinä Kotkassa tapahtuikaan tai oli tapahtumatta, sen vain harva tietää, mutta koulurauha on arvatenkin koetuksella. Omat yläastemuistot nousivat taas mieleen, niin kuin aina koulukiusaamisesta puhuttaessa. Eräät urheilijanuorukaiset tekivät luokallamme yhdelle valikoimalleen henkilölle niin systemaattista henkistä väkivaltaa, että neljännesvuosisata sitten kuultu ja koettu ei häviä koskaan mielestä.
Se henkilö en ollut minä. Olin siinä ääripäiden väliin kuuluvassa laajassa joukossa, jonka näin jälkeen päin ajatellen olisi tietysti pitänyt asettua puolustamaan kiusattua. Niin kuin elokuvissa ja kirjoissa. Mutta kiusaajille ei uskaltanut laittaa vastaan. Hehän olivat alfauroksia. Keskenkasvuisia, mutta kuitenkin. Tarve tulla hyväksytyksi vahvempien silmissä on valtava, eikä se häviä monella aikuisenakaan, vaikka puhetta kyllä riittää.
Helvetin esikartano on puolueettomien ja pelkurien paikka. Niinpä niin. Joka asiassa on valittava puolensa. Musta tai valkoinen. Kiusaajien ja kiusatun välissä oleva voi olla hänkin ikävässä asemassa. Epävarma hakee alfojen hyväksyntää samalla kun omatunto kolkuttaa. Hän valitsee tien, jolla ei joudu itse kiusatuksi ja toteaa että on parempi nauraa mukana. Teknisesti ottaen hän ei ehkä kiusaa, mutta ei se kiusauksen uhria lohduta.
Entä ne monet, jotka yksinkertaisesti pysyttelivät etäällä tilanteista? Sellaiset oppilaat, jotka halusivat vain hoitaa koulutyönsä ja painua sen jälkeen helkuttiin koko sekasorrosta?
Voidaan kai olettaa, että aikuisena on keskimäärin itsevarmempi kuin lapsena ja että aikuisena on oppinut jotain vahvuuksistaan ja heikkouksistaan. Olen silti monesti pohtinut, miten rankka koulukiusaaminen vaikuttaa esimerkiksi sen uhriksi joutuneen sulautumiseen aikuisena työyhteisöön tai oikeastaan mihin tahansa uuteen porukkaan. En edes yritä puhua piinan keskelle joutuneiden suulla, mutta voin kuvitella, kuinka tutka on päällä. Entä millaisena koulukiusattu muistaa aikuisena kaikki ne puolueettomat luokkalaiset? Ehkä heille riittää ymmärrystä, ehkä heitä voi pitää pelkureina. Mielenkiintoista on myös pohtia, millaisina puolueettomat kokevat itsensä. Onko paikka helvetin esikartanon ylä- vai alapuolella?
Simo Ahtee
Kirjoittaja on toimittaja.
