Ymmärsin heti, että jokin oli vialla, kun näin parivaljakon kadulla. Tuttu pikkukoira ei ollutkaan lämpimänä kesäiltana lenkillä isäntänsä kanssa, vaan remmin päässä oli poikkeuksellisesti emäntä.
Iäkkäästä, kävelykeppiin nojaavasta miehestä oli tullut tuttu näky naapurustossa. Lupsakka vanhus talutti nappisilmäistä ystäväänsä talomme ohi monta kertaa päivässä.
Rouvan murtunut katse vahvisti pelkoni. Ääni sortuen hän kertoi, että pitkäaikainen elämänkumppani oli poissa. Kaksi päivää aiemmin puoliso oli saanut äkkilähdön ”taivaiden tanhuville”.
Ja nyt nainen oli yksin. Seuranaan vain koira, joka ei suostunut isäntänsä lähdön jälkeen syömään.
Kuuntelin ja löysin pari lohdun sanaa. Rouva kertoi, että saisi apua lähistöllä asuvilta aikuisilta lapsiltaan. Mutta silti mieleeni jäivät hänen viimeiset sanansa ennen kuin jatkoimme omille tahoillemme. ”Minulla ei ole enää ketään.” Tärkein oli mennyt, siis mennyttä oli kaikki.
Joka viides suomalainen kokee olevansa yksinäinen. Vanhusten lisäksi heihin kuuluu kaikenikäisiä ihmisiä. Ylioppilaiden terveydenhoitosäätiö YTHS:n mukaan jopa 10 prosenttia parasta nuoruuttaan elävistä korkeakouluopiskelijoista kokee yksinäisyyttä.
Se voi olla tuttua jo lapsuudesta asti tai yllättää elämänmuutoksen jälkeen. Se voi piinata köyhää, äveriästä, kaupunkilaista, maalaista, sinkkua tai myös parisuhteessa elävää. Suomalaisten kansantaudiksi kutsuttu yksinäisyys heikentää hyvinvointia ja voi tutkimusten mukaan jopa sairastuttaa.
Yksinäisyys hävettää niitä, jotka eivät ole sitä itselleen valinneet. Se saa ihmisen tuntemaan itsensä kelpaamattomaksi. Kun muut nauttivat kesästä yhdessä terasseilla ja rannalla, yksinäinen jää kotiin. Ihmisten ilmoille lähtiessään hän toivoo, ettei kukaan huomaisi leimaa otsassa. Sitä, ettei hänen rinnallaan kulje ketään.
Kadulla vastaan tullut rouva oli äkillisen surun ja shokin keskellä. Vähitellen hän ehkä huomaa, ettei menettänyt aivan kaikkea. On aikuiset lapset, on lapsenlapset, on pieni nappisilmäinen koira.
Todellisuudessa ihminen ei koskaan ole täysin yksin ja erillinen. Olemme yhteydessä toisiimme, halusimme tai emme. Hengitämme samaa ilmaa, istumme toisen lämmittämälle penkille bussissa, kosketamme samoja salaattikeriä torilla. Myös osa muiden suruista ja iloista on meidän.
Välimatka toistemme luo on lyhyempi kuin luulemme. Sen ylittämiseen voi riittää yksi katse, pari sanaa tai kevyt kosketus.
Kirsi Saivosalmi
Kirjoittaja on toimittaja.
