Harvassa kisassa lämmittely on rankempi kuin itse kisa: Kilpisjärvellä hiihdetään kilpaa tänäkin juhannuksena
Luulisi että Antti Honkosta, 72, väsyttää. Hän matkusti edellispäivänä 1200 kilometriä pohjoiseen, juoksi tunturissa tarkistamassa suunnistusreittiä ja kiipesi illalla vielä Saanan huipulle etsimään lunta.
Mutta ei, mies ei kuulosta väsyneeltä. Hän kuulostaa helpottuneelta.
– Lunta löytyi! Kisat voidaan pitää! hän huudahtaa puhelimeen.
Kilpisjärven perinteiset juhannushiihdot on järjestetty Saana-tunturilla jo yhtä monta kertaa kuin Honkosella on ikää. Kertaakaan hiihdot eivät ole jääneet pitämättä, vaikka lumi olisi käynyt vähiin.
Ennusmerkit kisalumelle eivät vielä juhannusviikolla olleet kaksiset. Muualla pohjoisessa lunta oli talvella korviin saakka, vaan ei Kilpisjärvellä. Lunta oli poikkeuksellisen vähän, ja sekin mitä oli, suli kylältä pois ennätysaikaisin.
Kaiken kukkuraksi viikkoa ennen juhannusta alkoi kolme päivää kestänyt kaatosade.
Saana ei hymyillyt kirkasotsaisena auringonpaisteessa vaan pikemminkin lymyili sumuverhon takana.
Kisaperuutuksia tuli, mutta Honkonen itse ei menettänyt yöuniaan.
– Aina sitä lunta on jostain löytynyt sen verran, että yhdet kisat on saatu pidettyä.
Ja löytyihän sitä lunta myös nyt, eikä ihan vähääkään.
Satametrinen kesäkisalatu on tänä juhannuksena paksuimmillaan metrin lumipatja.
Juhannushiihtojen osallistujat ovat Honkosen mukaan tottuneet improvisoimaan sään niin vaatiessa.
– Yhtenä vuonna saimme 29-metrisen ladun ylämäkeen ja viistoon. Silti ihmiset hiihtivät sitä ylös iloisin mielin, Honkonen muistelee.
Harvassa muussa urheilutapahtumassa kisalämmittely saattaa olla fyysisesti rankempi kuin itse kilpailu.
Kilpisjärven juhannushiihdot alkavat tunnin nousulla ylös rinnettä ja lumen etsinnällä. Matkaa hiihtopaikalle ei välttämättä tule kuin kilometri tai kaksi mutta rankkaa tunturinrinnettä ylös.
Itse suksihuollon kanssa ei ole niin tarkkaa ja bikineihinkin voi pukeutua, jos sää vain sallii.
Vaikka itse kisa on leikkimielinen, mukana on ollut vuosien mittaan myös useita varteenotettavia kilpahiihtäjiä, jopa olympiavoittajia.
– Eniten voittaa varmaan se, joka viipyy ladulla kauiten. Hän saa nauttia maisemista pisimpään. Vielä ei silti kukaan ole onneksi tullut ladulle makuupussin kanssa.
Ladun minimipituus on kymmenen metriä. Sitä lyhyemmällä ladulla kilpahiihto on hieman hankalaa. Pohjoisesta sijainnista huolimatta lunta on harvoin Kilpisjärvelläkään juhannuksena liiaksi asti.
Keskimääräinen ladun pituus on ollut 250 metriä. Tosin alkuvuosina juhannushiihtoja hiihdettiin harvoin alle viiden kilometrin laduilla.
Juhannushiihtojen perinne alkoi vuonna 1946 Lapin sodan saattelemana.
Honkosen mukaan tapahtuman alullepanija, keuruulainen Yrjö Metsälä ihastui Kilpisjärven tunturimaisemaan häätäessään saksalaissotilaita Lapista.
Sodan jälkeen Metsälä jäi rajavartijaksi alueelle ja hankki lisätienestejä opastamalla matkailijoita tunturissa.
Juhannuksena 1946 Metsälä kyllästyi turistien jatkuvaan ryyppäämiseen. Turisteille oli keksittävä jotain muuta ajanvietettä. Metsälä otti mukaansa muutaman matkailijan, etsi sopivan lumisen paikan ja järjesti ensimmäiset juhannushiihtokilpailut.
Sittemmin perinne on jatkunut joka vuosi.
Parhaina vuosina ladulla on tunkua, hiihtäjiä on ollut jopa 150. Nyt Honkonen odottaa noin 70 hengen väkijoukkoa.
Honkonen itse on ollut mukana järjestämässä juhannushiihtoja jo 30 vuotta.
Honkosen kohdalla voidaan puhua jonkinlaisesta kutsumuksesta.
Sosiaalineuvos Honkonen on raittiusaatteen miehiä. Se motivoi häntä aikanaan myös Kilpisjärven juhannushiihtoihin.
– Juhannuksena tapahtuu paljon pahaa. Tällaiset tapahtumat ovat mielekkäitä tapoja saada ihmiset pois muusta pahanteosta.
Alkuvuosina hiihtokisat olivat nimenomaan keskiyön hiihdot. Se takasi, että ihmiset juopottelun sijaan hiihtivät yöllä.
Honkosen mukaantulon myötä pelkät juhannushiihdot ovat myös kasvaneet Kilpisjärven liikuntajuhannukseksi.
Aattona hiihdetään, juhannuspäivänä suunnistetaan ja sunnuntaina on vuorossa suopunginheittoa ja Saanan vuorijuoksukisa.
Jo vuosikymmenet Honkonen on matkannut joka juhannus kotipaikkakunnaltaan Tuusulasta vuorokauden matkan ja 1200 kilometriä pohjoiseen. Mutta miksi?
– Lapin hulluus ei ole hellittänyt. Ensin se vei pikkusormet, sitten kädet ja sitten kaiken muunkin.
Vuosiin mahtuu monia hauskoja hetkiä, mutta myös rankempia. Muutama vuosi takaperin Honkonen joutui auton tönäisemäksi matkalla juhannushiihtoihin.
Lähin lääkäri oli 300 kilometrin päässä Kittilässä, eikä mies raskinut hellittää kisajärjestelyistä. Niinpä hän meni lääkäriin vasta päästyään takaisin kotiin Etelä-Suomeen. Lopputuloksena miehen vasen käsi on edelleen paikoin tunnoton kolarissa syntyneen hermovaurion takia.
Silti mies jaksaa yhä. Ja aikoo jaksaa vielä monta vuotta.
– Nyt on vuorossa 73. juhannushiihdot. Olisihan se hienoa, jos mukaan pääsisi vielä hiihtojen 100-vuotisjuhliin, Honkonen naurahtaa.
