Marraskuu 2009: Väistyvä kuntajohtaja kaipaa valtiolta johdonmukaisuutta kuntien paimentamisessa
Pöytyän muutosjohtaja Risto Laurikainen kokee perjantaina 13. marraskuuta suuren henkilökohtaisen muutoksen. Aamupäivällä hän istuu vielä yhden kokouksen, mutta siirtyy sen jälkeen eläkekahvittelujen juhlakaluksi. Työpäivä on hänen viimeisensä.
Kevään tullen Laurikainen saa painaa kipparinlakin leveän jakauksensa peitoksi sekä suunnata katseensa ja Annoonan keulan horisonttiin, jossa lähimpänä siintelevät Saaristomeren luodot. Silloin voi unohtaa allakan.
Risto Laurikainen, 62, on toiminut kymmenen vuotta Oripään ja 20 vuotta Yläneen kunnanjohtajana. Tämän vuoden alusta, Pöytyän ja Yläneen yhdistyttyä, hänen tittelinsä on ollut muutosjohtaja.
Laurikainen sanoo tykänneensä työstään ja saaneensa siitä paljon, mutta valtiolle hän haluaa vielä sanoa, että sen pitäisi paimentaa kuntia aika lailla johdonmukaisemmin kuin sillä on tapana tehdä.
– Kuntien harteille ladotaan paljon, mutta ei osata edes kertoa, mihin lopulta pyritään. Esimerkiksi Paras-hanke. Ei päästy maaliin, kun jo tuli uutta mietittävää, joka vain sotkee alkuperäistä tavoitetta.
Pitkäjänteisyys hukassa
Laurikainen kaipaa valtiolta selkokielistä ja pitkäjänteistä viestiä. Yksinkertaisesti vastausta kolmeen lyhyeen kysymykseen.
– Millainen olisi meille kaikille hyvä Suomi? Mikä on siinä valtion rooli? Entä kunnan?
Kunnanjohtajan rooli on hänelle selvä. Asiat hoidetaan niin kuin on yhteisten pelisääntöjen mukaan päätetty, vaikka kaikki asiat eivät olisikaan kaikille mieleisiä.
– Demokratiassa on arvokkainta, ettei kohdella ihmisiä pärstäkertoimen mukaan, vaan kaikkia tasapuolisesti. Tämän periaatteen kanssa on helppo nukkua, Laurikainen miettii.
Ajatus sisältyy hänen jo Oripään aikoina kokoamaansa huoneentauluun, jossa myös kielletään lankeamasta kiireen oravanpyörään.
Meri viekoitteli jo Joensuussa
Kunnan johtaminen alituisine kokouksineen ja palavereineen vie aikaa sekä koettelee istumalihaksia ja joskus kärsivällisyyttäkin. Risto Laurikainen on tottunut lataamaan akkunsa purjehtien ja luonnossa retkeillen.
Jyväskylässä syntynyt ja Joensuussa koulunsa käynyt Laurikainen tunsi meren viekoittelevan tuoksun Pohjois-Karjalan pääkaupunkiin saakka.
– Turku valikoitui opiskelupaikaksi meren vuoksi. Ensimmäisen purjeveneenikin tein Joensuussa.
Purjeveneen mallia ei Pielisen vesiltä tuolloin löytynyt. Näppärä nuorukainen rakensi kirjastosta löytyneiden englanninkielisten ohjeiden perusteella 3,6-metrisen, amerikkalaismallisen veneen.
Nykyinen vene on jo neljäs itse tehty. Sen tarina on sekä proosallinen että romanttinen. Risto Laurikainen löysi perusteellisen etsinnän jälkeen jo ruostumaan päässeen veneen rungon, joka mitoiltaan sopi prikulleen hänen suunnitelmiinsa. Hän kysyi tahtoisiko tavallista läheisemmäksi työtoveriksi tullut Leila Ketola lähteä mukaan työlääseen urakkaan.
Hän tahtoi, ja veneenrunko hinattiin kotipihaan Himolanmäelle.
Kuivatelakasta nähtävyys
Laurikaisen kuivatelakasta tuli paikallinen nähtävyys. Oli palava halu tehdä.12-metrinen purjevene korkeine köleineen ei ole jokapäiväinen näky.
– Rakennustyöt veivät kolme ja puoli vuotta. Siihen käytettiin kaikki vapaa-aika. Tv-uutisia ei silloin ehditty katsella. Moni ihminen poikkesi pihaan juttelemaan ja vielä useammat jarruvalot välähtivät kun ohiajajat hiljensivät ihmettelemään, muistelee veneentekijä, jonka työn kuluessa piti opetella hitsariksikin.
Eksoottisen etelän hedelmän mukaan Annoonaksi kastettu vene on ollut vesillä kuusi vuotta ja sivistysjohtajasta on tullut Leila Laurikainen.
Kotisatamana oli pitkään Turku, tänä vuonna tukikohdaksi vaihtui Kustavin Parattula.
Julkaistu Turun Sanomissa 13.11.2009
