Kuusi vuotta on kohtsillään tulossa täyteen. On aika valita presidentti – muutenkin kuin aamukahvipöytään. Asia on, kiitos Trumpin, merkityksellisempi kuin koskaan aikaisemmin. Maailmassa on paljon huonoja maiden johtajia. Suurin osa heistä jopa ihan virallisilla vaaleilla valittuja. Suomessa ei ole huonoa presidenttiä. Päinvastoin. Jatkakoon, ajattelee moni. Säästetään nekin rahat. Vaalit ovat kuitenkin demokratian tärkein työkalu. Ja niillä on muutakin merkitystä kuin istuvan supersuosikin kannatuksen mittaaminen. Erityisesti puolueiden markkinoinnin näkökulmasta.
Kokoomus kiikkuu kannatusmittausten keulilla. Orpon suksi luistaa jo ennen ensilumia. Homma on helpohko tulevia vaaleja silmällä pitäen, kun puolueella ei ole presidenttiehdokastakaan. Istuvan maanisän veto mennä vaaleihin valitsijayhdistyksen kautta oli supernovan kirkas älynväläys. Työväen presidentistä tuli kansan presidentti – kirjaimellisesti. Samalla se on mahdollisuus kokoomukselle. Sauli Niinistö on etabloitunut kokoomukseen, samalla kun hän on noussut korkeammalle tasolle. Ja tulevissa vaaleissa muiden puolueiden ehdokkaat haastavat suosituinta peitset tanassa. Orpon kalenteri on kevyempi kuin kavereilla.
Demareilla sakkaa. Suksi lipsuu ja rinnettä piisaa. Siellä takaliston täyttää jälleen pelko. Turpiin tulee taas. Vaikka itseasiassa juuri demareille vaalit tarjoavat poikkeuksellisen oivan paikan asemoida puolue uudestaan. Ei tarvita kuin kyky, tahto ja suunta. Haatainen on kelpo viestinviejä. Vielä ehtii. Mutta jos mukaan mennään kilpailemaan presidentin paikasta velvollisuudesta, niin pataan tulee jo bussissa. Uusi asemointi kehiin ja sitä viestiä esiin vaalien yhteydessä, niin voisi tapahtua jotakin. Moni kaappidemari äänestää näissä vaaleissa maanisää, muttei missään nimessä seuraavissa kapinoissa kokoomusta.
Vihreät ovat värisensä aallon löytäneet. Puolue on jopa muodikas – ja se on harvinaista herkkua. Nyt kun salonkipopulistista ihan oikeaksi populistiksi siirtynyt Ville Niinistö on taaempana, saattaa puolueen rajoja ylittävä relevanssi kasvaa entisestään. Ilmiöissä taas on sellainen heikko puoli, että ne ovat ilmiöitä. Jojo tuli aikoinaan esiin kerran seitsemässä vuodessa. Haavisto-hurmoksesta maistelemme tammikuussa vain maininkeja menneestä. Vihreiden kannattaa ottaa Aaltoa esiin tässä yhteydessä ja vahvistaa hänen alustaansa. Se auttaa huomisessa.
”Moni kaappi-demari äänestää näissä vaaleissa maanisää, muttei missään nimessä seuraavissa kapinoissa kokoomusta.”
Merja Kyllösen etu Vasemmistoliitolle on se, että hän on Merja Kyllönen – eikä Li Andersson. Merja Kyllönen on kiva. Kiva punainen. Vaan ei punainen vaate, niin kuin Andersson pahimmillaan. Siitä olisi puolueelle vain haittaa. Se kun ei enää riitä, että fanit pitävät. Kaikkien ei tarvitsekaan, mutta faniporukka on liian vähän. Me tulemme naurahtamaan Merjan jutuille tenteissä, ja toki osassa niistä on myös pointtinsa.
Keskusta kiemurtelee. Just ku oli kivaa. Those were the days. Kakkara ja kaikki. Vakavasti ottaen Sipilän päälle lapioitu kurakasa on jo tarpeettoman suuri. Näissä vaaleissa olisi voinut ottaa voiton voittamatta niitä. Mutta markkinointimielessä Matti mokasi jo. Vanhanen on kokenut kaveri, mutta kisaviesti ”Tehdään näistä vaalit” happani matkalla kotiin. Ei auta itku markkinoilla.
Sinisen tulevaisuuden on ehdottomasti asetettava presidenttiehdokas. Ja niin he varmasti tekevätkin. Katettuun pöytään kannattaa aina istua.
RKP ja Torvalds ovat ainoita, jotka istuvan lisäksi tuntuvat tietävän mitä tekevät – ja perustellusta syystä. Sori, Laura, merkkimäärä tuli täyt
Eka Ruola
Kirjoittaja on mainostoimisto hasan & partners groupin toimitusjohtaja ja vastaava luova johtaja.
