Kun Suomi 1990-luvun alussa rämpi omassa pankkikriisissään, nykyinen valtiovarainministeri otti ensi askeliaan opiskelijapolitiikassa. Päähuolia taisi olla, miten estetään salibandyvastaavan paikan liukuminen vihervasemmistolle.
Ehkä Petteri Orpo silti jotakin muistaa. Sukupolvea eivät säikäyttäneet noottikriisi tai yhteiset sotaharjoitukset, vaan lähes 20 prosentissa huidelleet markkinakorot. Se on saanut turvaamaan EU:hun ja euroon, joka tässä suhteessa onkin osoittautunut oikeaksi valinnaksi. Monen muun seikan suhteen se on ollut pettymys.
Jos tarkoitus on nyt rauhoitella laman ja pankkikriisin läpi käyneitä, psykologisesti huonoin vaihtoehto oli taluttaa estradille Erkki Liikanen, kasinotalouden vuosien 1987-90 valtiovarainministeri ja niitä seuranneen romahduksen pääarkkitehti.
Nyt hän kertoo, että voimme nukkua yömme rauhassa, vaikka maahan tulla tupsahtikin taseeltaan kaksi kertaa bruttokansantuotteemme kokoinen pankki ja finanssisektorimme paisui muuhun kansantalouteen nähden suhteettomaksi.
Eihän Nordea huonoissa kantimissa ole, ei ainakaan nyt. Luulisi 1990-luvun alun ja 2010-luvun alun silti jotakin opettaneen.
Ensi reaktiomme maaotteluvoittoon oli hihkua riemusta. Omat veronsa Ruotsiin maksava miljardööriveijari toi kotimaahan sentään talletussuojavastuut, joten taputimme kätemme helliksi. Emme sittenkään ole pyöreäkalloisia metsäläisiä, vaan Pohjolan finanssimahti.
Viimeksi tässä hengessä taisi mesoa Islanti.
On lähinnä filosofinen kysymys, olisiko Suomella halutessaankaan ollut mahdollisuutta estää Nordean tuloa. EU:n perusperiaatteitahan on ihmisten ja pääoman vapaa liikkuvuus. Hullultahan se tuntuisi, veronmaksajan torjuminen, vaikka pääpotti yhä jaetaankin eri Pohjoismaihin siinä suhteessa kuin tulos on niissä syntynytkin.
Korostettakoon vielä selvyyden vuoksi, että Panama ei ole Pohjoismaa.
HANNU MIETTUNEN
