Ilman omaisiaan 72-vuotias Heimo Räihä ei olisi hengissä.
Ensin Räihä oli kuolla vammoihinsa Kupittaan mielisairaalan G1-osastolla ja myöhemmin hoitamattomaan keuhkokuumeeseen Kurjenmäkikodissa. Kummatkin hoitopaikat kuuluvat Turun kaupungin hyvinvointitoimialaan.
– Kaikkialla henkilökunta on tuntunut pitävän minua vain tyhmänä omaisena, kun en ole tyytynyt kylmään ja välinpitämättömään hoitokulttuuriin, kuvailee Räihän siskontytär Aila Aronen.
Sukulaisten taistelu muistisairaan Räihän ihmisoikeuksista on kestänyt puolitoista vuotta. Huoli ja väsymys paistavat Räihän tyttären Katarina Östmanin kasvoilta.
– On ilmeisesti ihan okei, että muistisairas saa sairaalassa hengenvaarallisia vammoja, jotka jätetään hoitamatta. On okei, että vanhuksen keuhkokuumetta ei hoideta ja hänet jätetään tukehtumaan omaan limaansa, Östman huokaa.
– Samaan aikaan, kun hoitohenkilökunta eri laitoksissa vakuutteli meille, että kyllä he tietävät, miten kuuluu toimia, näimme omin silmin jotakin sellaista, mitä ei pitäisi tapahtua yhdellekään ihmiselle. Ei ainakaan siinä yhteiskunnassa, johon itse olen tottunut luottamaan, Aronen sanoo.
Kaksi vuotta sitten Heimo Räihä ajeli vielä uudella citymaasturillaan. Hän oli asunut vuosikaudet talvet Espanjassa ja viettänyt kesät Lapissa kalastaen.
Kesällä 2015 hän hakeutui yksityislääkärille muistiongelmien takia. Pian hän muutti Turussa sijaitsevaan yksityiseen Saga-palvelutaloon.
Paraisilla asuva tytär soitteli Turussa asuvia sukulaisia avuksi, kun isän GPS-ranneke näytti Räihän kuljeskelevan milloin missäkin.
– Kerran löysin hänet Puutorilta, kun hän oli kiiruhtamassa Nauvon bussiin. Enoni oli menossa hoitamaan jotakin puukauppaa, joka oli tapahtunut 1960-luvulla, Räihän siskontyttö Aronen kertoo.
Tyksin tutkimuksissa muutoin täysin terveellä Räihällä diagnosoitiin Lewyn kappale -tauti. Se on Suomen kolmanneksi yleisin muistisairaus. Sen eteneminen muistuttaa Parkinsonin ja Alzheimerin tautia.
Lewyn kappale -taudin yleinen oire ovat harhat.
– Isäni nukkui lattialla, koska näki ihmisiä sängyssään. Hän näki maisemia ja kadotti paikantajunsa. Isäni etsi lapsenlapsiaan tai pakkaili laukkujaan, eikä tunnistanut palvelutaloasuntoa kodikseen, Östman kuvailee.
Tytär alkoi etsiä Räihälle ympärivuorokautista hoitopaikkaa, koska palvelukotiasuminen ei riittänyt isän tarpeisiin.
Joulukuun alussa 2015 Sagan hoitajat löysivät Räihän käytävältä leipäveitsen kanssa. Räihä pelkäsi ryöstäjiä.
Hoitajat rauhoittivat hänet puhumalla. Terveyskeskuslääkäri ohjasi Räihän Kupittaan mielisairaalan suljetulle vanhuspsykiatrian G1-osastolle, jonne tämä kirjautui vapaaehtoisesti.
Tytär ihmetteli alusta saakka, miksi muistisairas isä pantiin mielisairaalaan.
Siirtoa seuraavana päivänä Östman vietti sukulaistensa kanssa isänsä seurana useita tunteja osastolla G1. Hoitajien mukaan Räihä vastusti lääkkeiden ottamista.
– Uskon, että se johtui lähestymistavasta. Kun selitin isälleni, mitä lääkkeet ovat, hän nielaisi ne kiltisti, Östman muistelee.
– Isä luuli olevansa laivalla. Hoitajat kuvailivat häntä rauhalliseksi mieheksi. Lähtiessämme peittelin isäni vuoteeseen kuin pienen lapsen.
Puoli tuntia Östmanin vierailun jälkeen Heimo Räihän ja hänen läheistensä elämä muuttui painajaiseksi, joka ei ole ohi vieläkään.
Östman sai tiedon tapahtumista vasta seuraavana päivänä soittaessaan osastolle. Henkilökunta puhui "painimatsista", rauhoituspiikistä ja eristyshuoneesta.
– Löysimme Heimon tiedottomaksi lääkittynä pyörätuolista. Hänen ylävartalonsa oli taittunut niin, että pää roikkui jalkojen välissä ja kosketti miltei lattiaa. Kasvoissa oli ruhjeita, ja hän vaikutti todella kivuliaalta, Aronen kuvailee.
Kaksi päivää "painimatsin" jälkeen Räihä oli yhä eristyshuoneessa. Hän nukkui, eikä reagoinut tyttärensä puheeseen.
– Hoitajat sanoivat, että se johtuu lääkkeistä. Minun mielestäni isä vaikutti tuskaiselta, Östman sanoo.
– Lääkärin mukaan kaikki oli hyvin. Lääkäri vastusteli, kun vaadin, että isäni vietäisiin ensiapuun. Hän suostui siihen vasta, kun ilmoitin soittavani ambulanssin itse.
Tyksin ensiavussa Räihällä todettiin kylkiluiden sarjamurtuma ja hänen oikea keuhkonsa oli täynnä verta.
– Lääkärin sisäänottotarkastuksessa isäni oli todettu fyysisesti täysin terveeksi, kun hän siirtyi G1-osastolle. Kolmen päivän kuluttua siitä hänellä oli hengenvaaralliset vammat, joihin hän olisi kuollut ilman hoitoa.
– Vammojen täytyi syntyä sairaalassa, ja ainoa selittävä syy oli tämä "painimatsi".
Östman käveli poliisiasemalle ja teki rikosilmoituksen sairaalasta.
– Se vaati todella paljon sisua. Eihän sairaaloissa pahoinpidellä ihmisiä, vaan hoidetaan heitä.
Puolentoista viikon hoitojakson jälkeen Räihä siirtyi Tyksistä Turun kaupunginsairaalan vuodeosastolle.
– Tiputus oli lopetettu ja lääkkeet annettiin taas suun kautta. Virkistymisen myötä G1-osaston traumat olivat varmastikin palanneet isäni muistiin, sillä eräässä lääkkeenantotilanteessa hän hermostui, Östman kuvailee.
– Hän viskasi lääketarjottimen lattialle ja nosti rollaattorin ilmaan. Hoitajiin hän ei käynyt käsiksi.
Omaisten kauhuksi, ja tyttären vastustelusta huolimatta, Räihä siirrettiin takaisin G1-osastolle.
– Lääkärit katsoivat minua kuin tyhmää, kun kerroin, että siellähän isäni pahoinpideltiin. Isällesi ei ole muutakaan paikkaa, he sanoivat.
– Isäni oli G1-osastolla sidottuna ja rauhoitettuna, kunnes sai tammikuussa 2016 siirron Kurjenmäkikotiin.
Maaliskuussa 2016 Östman sai tietää, että G1-osastolla hänen isäänsä oli kohdistunut toinenkin mahdollinen pahoinpitely. "Painimatsissa" mukana olleen hoitajan uskottiin painaneen Räihää polvella kurkun alueelle, kohdistaen painoa rintakehän murtuma-alueelle.
Östman kuuli asiasta poliisilta. Samoihin aikoihin Östman sai Turun kaupungilta kirjallisen selvityksen, jonka mukaan Räihän hoito oli jatkunut asianmukaisesti joulukuun alun tapahtumien jälkeen.
– Isänihän oli pahoinpidelty uudestaan, tästä kaupunki ei ollut maininnut sanaakaan, Östman ihmettelee.
Turun kaupungin hyvinvointitoimialan palvelujohtaja Katariina Korkeila myönsi kirjallisesti Östmanille, että lääkkeitä joulukuun alussa Räihälle vienyt mieshoitaja saattoi provosoida potilasta, jonka takia potilas hermostui.
Kaupunki ilmoitti Östmanille, että Turun Sanomien Kupittaa-uutisen (TS 18.2.2016) takia tapahtumat oli arvioitu erityisen huolellisesti, ja niistä oli tehty tutkintapyyntö poliisille.
– Vasta lehtiuutisen jälkeen, Östman hämmästelee.
Tällä hetkellä Östman ja hänen läheisensä odottavat oikeuden tuomiota syytteisiin, joissa mielisairaanhoitajaa epäillään Räihän pahoinpitelystä osastolla G1.
– Turun kaupunki on tehnyt asian selvittämisen mahdollisimman vaikeaksi. Jokaisen paperin saaminen on vaatinut kovaa työtä ja kestänyt kuukausia, Östman kritisoi.
– En ymmärrä, miksi kaupunki pyrkii aktiivisesti salaamaan omaisilta tietoa ja vähättelee tapahtunutta. Mikseivät johtavat virkamiehet ja johtajalääkärit kanna vastuuta mistään, vaan syyttelevät kaikesta hoitajia.
Östmanin mukaan isä ei ole saanut henkilökohtaista anteeksipyyntöä keneltäkään kaupungin edustajalta.
G1-tapahtumien jälkeen Räihä asui runsaan vuoden Kurjenmäkikodissa, joka on Turun kaupungin pitkäaikaishoitopaikka vanhuksille.
Kun Räihän tila romahti yllättäen viime maaliskuussa, Turussa asuva siskontytär Aronen ehti paikalle ensimmäisenä.
– Kukaan ei ollut kutsunut lääkäriä tutkimaan häntä. Kun vaadin ambulanssia, hoitajat katsoivat minua kuin tyhmää ja vastasivat, ettei täältä soitella enää mihinkään, Aronen kertoo.
Sukulaisten painostuksesta Räihä pääsi kuitenkin Tyksiin. Ilman hoitoa hän olisi kuollut tukehtuen Kurjenmäkikodissa. Tyksissä hän toipui parissa päivässä ja rupatteli iloisesti jäätelöä syöden.
Järkyttävintä Östmanista ja Arosesta on, että kaikelle tapahtuneelle vaikuttaa olevan hiljainen hyväksyntä.
– Kuinka moni vanhus Suomessa on kuollut näin kenenkään ihmettelemättä? Jotkut hoitajat vain päättävät, että 72-vuotiaan muistisairaan on aika "mennä taivaan kotiin", Aronen puuskahtaa.
– Jos hoitokulttuuri paikkakunnalla on tämä, systeemi vain hotkaisee hoitajat, lääkärit, päättävät virkamiehet ja kaikki, ja he alkavat pitää tätä normaalina, Aronen sanoo.
– Jos sinulla ei ole omaisia, et ole mitään. Sinut työnnetään syrjään odottamaan infektiota ja kuolemaa, joka raivaa sänkypaikan seuraavalle, Östman toteaa.
Valo tulvii sisään kaupunginsairaalan vuodeosasto 27:n päiväsalin ikkunoista Turun kattojen yllä. Räihä odottaa kaupunginsairaalassa muistisairaille tarkoitettua hoitopaikkaa, jota tytär on hakenut hänelle Paraisilta.
Östman ei usko, että hänen isänsä kävelee tai toipuu ennalleen enää koskaan G1-osaston tapahtumista.
Arola kiittelee sitä, että osastolla 27 hoitajat ovat esimerkiksi avustaneet Räihän vessaan, eikä häntä ole pakotettu tekemään tarpeitaan vaippoihin.
– Sitä hän on pyytänyt koko puolentoista vuoden ajan, Aronen sanoo.
Räihä sovittaa pullansiivua suuhunsa ja hörppää muovimukista kahvia, kun tytär ja siskontytär saapuvat vierailulle. Miehen kasvot leviävät ilahtuneeseen hymyyn.
– Hei, isä rakas, Östman sanoo.
Harmaantunut mies painautuu tytärtään vasten kuin pieni lapsi.
Varsinais-Suomen käräjäoikeus antaa Heimo Räihään G1-osastolla kohdistetuista epäillyistä pahoinpitelyistä ratkaisunsa tiistaina 23. toukokuuta.
