Palattuani marraskuisena iltapäivänä kotiin hieraisin silmiäni: vielä aamulla ulko-oven lähellä uljaassa rivissä seisonut postilaatikkoviidakko oli kadonnut.
Ilmiötä tupsahtivat ihmettelemään myös eläkeikäinen nainen ja kolmikymppinen mies. Pian katoamispaikalle oli kerääntynyt jo joukko päivitteleviä asukkaita.
Menin tiedustelemaan asiaa talonmieheltä, mutta tyhjä ala-aula sai myös hänen silmänsä ymmyrkäisiksi.
Utelin, miksi postilaatikoiden poistamisesta ei ollut laitettu minkäänlaista mainintaa ilmoitustaululle.
Talonmies syytti postin herroja välinpitämättömyydestä, sillä kukaan ei ollut kertonut hänelle asiasta.
Seuraavana päivänä postilaatikkoperhe oli yhä tipotiessään, mutta paikalla touhusi kirjeenkantaja kärryineen.
Hän kehotti minua hakemaan postini pääpostikonttorista, mutta ei osannut arvioida, kuinka kauan asukkaiden olisi tultava toimeen ilman postilaatikoita.
Korostin kirjeenkantajalle, ettei postin noutaminen monen bussipysäkin päästä ole ongelma riskille miehelle, mutta se voisi olla ylivoimainen urakka iäkkäille naisasukkaille.
Hän moitti Brysselin isokenkäisiä liiallisesta hätäilemisestä kommunismin aikaisten postilokerikkojen vaihtamisessa uudenaikaisiin eurolaatikkoihin.
- Yksinkertaisesti Puolan posti putosi kelkasta.
Lopuksi postinkantaja kummeksui ivallisella äänellä katolisessa maassa pitkään asunutta suomalaista, koska tämä ei ymmärtänyt vieläkään puolalaisen perinteisen, verkkaisen arkisen poljennon merkitystä koko kansan hyvinvoinnille.
