Helbe Pajari muutti kotinsa ja Vernum-yrityksensä Korppooseen noin vuosi sitten.
Miljöö inspiroi yrittäjää, joka kuvailee suunnittelevansa ja valmistavansa "matkavaatteita taivaaseen" eli pukuja vainajille.
Pajari sai erikoisen liikeideansa, kun hänen oma äitinsä kuoli vuosia sitten. Hän kauhistui nähtyään, millaiseen kaapuun vainaja puetaan.
- Tälläinen tekele, ei vaate ensinkään, Pajari moittii ja esittelee lakanakankaasta harsittua paidankappaletta, josta selkäpuoli puuttuu.
Pajari jätti ajatuksen vainajien vaatemallistosta muhimaan ja alkoi kerätä aiheesta tietoa kirjoista ja arkistoista. Hän huomasi yllättyneenä löytäneensä tuotteen, jota ei oikeastaan ole olemassa.
- Ajatus, että kuolinvaate on oikea puku, on Suomessa vieras, hän sanoo.
Keski-Euroopassa ja Yhdysvalloissa vainajien vaatteille on markkinat siinä kuin muillekin, Pajari kertoo ja näyttää kuvia. Osa asuista on kuin suoraan juhlapukukatalogista.
Pajari muistuttaa, että 1950 - 1960 -luvuille saakka vainajat tavattiin Suomessakin pukea parhaimpiinsa, joskus haudattiin jopa morsiuspuvussa. Tällaista hautajaisperinnettä kulttuuriyrittäjyyden puolesta puhuva Pajari haluaisi elvyttää.
- Hautajaiset ovat vainajan juhla, hän on siellä pääosassa, Pajari toteaa ja huomauttaa, että pukeutuuhan saattoväkikin viimeisen päälle.
- Koen, että vainajan vaatteet ovat samaa kirkkotekstiilien jatkumoa kastemekon ja rippilapsen alban kanssa.
Puvun valinta osa surutyötä
Työhuoneen ikkunan ääressä oleva ompelukone lepää vain tämän hetken. Pajari tekee paratiisipuvuiksi nimeämänsä asut alusta loppuun itse, on vuorotellen suunnittelija, valmistaja ja markkinoija. Linteum-mallistossa on 18 pukumallia naisille ja miehille. Tunikan näköiset, useimmiten nilkkapituiset asut on valmistettu pääosin pellavasta, mutta käytössä on myös puuvillasta, silkistä ja viskoosista valmistettuja vaatetuskankaita. Värit ovat enimmäkseen vaaleita.
- Kaikki materiaalit ovat nappeja myöten maatuvia, kertoo ekologisuutta vaaliva vaatturi.
Pukuihin on poimittu vaikutteita keskiajasta ja kansanomaisesta pukeutumisesta. Kaulusten ja hihansuiden kirjailut ovat pikkutarkkoja. Pajari korostaa, että myös viimeinen vaate on persoonallinen valinta, joka kertoo kantajastaan.
- Tavallisesti asun valitsevat omaiset, mutta moni haluaa nykyään valmistautua tulevaan ja valita puvun itse.
Pajari ajattelee, että omaiselle, jolle hautaustoimistossa asiointi on muutenkin kova paikka, vainajan asun valitseminen on lohdullista.
- Niin arkinen toiminta kuin vaatteen valinta voi tehdä tilanteesta luonnollisemman, hän uskoo.
Kuolema puheeksi
Kulttuuriantropologiaa opiskelleen Pajarin mielestä nykyinen tapa sivuuttaa vainajan vaatetus kertoo, kuinka vieraantuneita olemme kuolemasta.
- Ihmiset ovat menettäneet kosketuksen kuolemaan sen jälkeen, kun vainajaa ei ole enää valmisteltu kotona, hän miettii.
Pajarin mukaan olisi hyvä, jos kuolevan vierellä voitaisiin viettää aikaa jo ennen lähdön hetkeä.
- Silloin kuolema konkretisoituisi.
Vainajien vaatettaja ponnistelee selättääkseen tabun, joka kuolemasta on tullut.
- Tahdon herättää keskustelua, tehdä vallankumouksen, jotta kuolemasta tulisi helpommin lähestyttävä ja asioista puhuttaisiin avoimemmin.
Pajari iloitsee, että ensimmäinen vaatemallisto on saanut kiitosta. Paratiisipukuja on myynnissä noin 50 hautaustoimistossa Varsinais-Suomessa, Etelä-Suomessa ja Kuopion suunnalla. Yrityksellä on Suomessa vain kourallinen kilpailijoita, yleensä hautaustoimistoja.
Markkinarako on niin hyvä, että Pajari aikoo palkata ensimmäisen työntekijänsä, ompelijan, vielä tänä syksynä.
Vaikka kysyntä paisuisi, käsityöläisyydestä pidetään kiinni.
- Sarjat pysyvät pieninä, mitään massatuotetta paratiisipuvuista ei tehdä, lupaa Pajari.
