Talous

Uimaharjussa
ympyrä sulkeutuu

Uimaharjun Enocellin sellutehtaan historia on paras esimerkki itärajan takaisen puun merkityksestä suomalaiselle metsäteollisuudelle.

Pohjois-Karjalaan vuonna 1967 valmistunut pieni 100 000 tonnin sellutehdas oli lakkautusuhan alla 1980-luvulla. Pelastus tehtaalle koitti 1988, kun Stora Enson edeltäjä Enso-Gutzeit allekirjoitti neuvostoliittolaisten kanssa sopimuksen Uimaharjun laajennuksesta.

Neuvostoliittolaisten piti alunperin tulla viidenneksen omistajaksi Enocelliin. Vastaavasti Enso-Gutzeitista tuli vähemmistöomistaja Neuvosto-Karjalassa toimivaan puunhankintayritykseen Ladensoon. Neuvostoliittolaisten omistus jäi Uimaharjussa lopulta tosin alle prosentin.

Suomalais-neuvostoliittolaisen hankkeen tuloksena Enocell kasvoi 1990-luvun alussa maailmanluokan sellutehtaaksi, joka käytti raaka-aineenaan venäläistä koivua.

Ennen Uimaharjun laajennusta puuta itärajan takaa tuli Suomeen 1970-80-luvuilla vuosittain vain muutamia miljoonia kuutiometrejä.

Neuvostoliittolaiset tarjosivat kyllä kauppaneuvotteluissa innokkaasti puuta. Ja toki suomalaiset vuorineuvokset ottivat tavaranvaihtokaupassa puuta vastaan mieluummin kuin esimerkiksi neuvostovalmisteisia sinkkiämpäreitä.

Neuvostoliiton romahdettua puun tuonti Venäjältä Suomeen kasvoi nopeasti. Tehtaiden laajennukset Imatralla, Lappeenrannassa, Joutsenossa ja Kymenlaaksossa perustuivat venäläiseen puuhun.

Venäjän puuvirran tyrehtyessä Uimaharjun kohtalo on jälleen uhattuna. Löytyykö pelastus jälleen koplauksista itänaapurien kanssa? Stora Enso on tosin korostanut, ettei yhtiön Nizhny Novgorodiin suunnittelemalla sellu- ja paperijätillä ole mitään tekemistä puutullien kanssa.

Juha Kaihlanen