Marita Vihervuori WIEN
Unkarilaisella kesänaapurillani näyttelijä Marta Hollerilla oli loistava ajatus: otetaan yhteinen laajakaista molempien kesäasuntoihin. Olin lähes liikuttunut hänen huolenpidostaan, koska kännykän GPRS-yhteys tuli kalliiksi. Epäilin hiukan teknistä toteutusta kahden eri paksuseinäisen talon välillä, mutta kokeilla kannattaa.
Marta hoiti muodollisuudet ja löysi tarjoajan, jonka palvelut saattoi talvikaudeksi keskeyttää. Hiukan ihmettelin, kun Marta putkahti puhelimineen ennen asentajan saapumista minun keittiööni. Siellä on puhelinkosketin. Aluksi olin luullut, ettei se ollut toimiva, vaan pelkkä jäänne isoäiti Karolan ajoilta. Mutta siinä Marta nyt seisoi aparaatteineen ja sipisi, ettei asentajalle saanut sanoa, että hänen puhelimensa oli minun talossani.
Asentajan lähdettyä aloin tutkia talon seiniä ja räystään alusia. Toden totta, puhelinpylväästä tuli johto minun talooni. Se kiersi seinää pitkin ja kaislaräystään alta keittiön kohdalle, josta meni sivujohto koskettimeeni. Sieltä se jatkoi matkaansa päätalon toiseen päätyyn ja lisärakennuksen katon ylitse jonnekin Martan pihalle. Eikä siinä kaikki, yksi linja vei myös omaan piharakennukseeni, jossa asui perintökaluksi saamani "talonmies" Karl Toth .
Kaikilla oli siis puhelin. Vain minulla ei, mutta vain minulla oli puhelinlinja.
Marta inhoaa viranomaisia. Kommunistisessa Unkarissa hänet oli poliisi murrosikäisenä hakannut. Marta pakeni maasta äiteineen vuonna 1970 eikä siten koskaan elänyt Unkarin avautumista askel askeleelta. Hän palasi asioiden edistyttyä jo varsin pitkälle ja muistaa aina vanhan Unkarin.
Kun Marta veti puhelimen vanhasta talostaan uuteen, hän ei tehnyt mitään laitonta, hän omisti molemmat talot. Mutta kun hän myi talonsa minulle, hän jatkoi entiseen tapaan. Niin minun talossani on Martan puhelin. Eikä yhteinen laajakaista ollut ihmisystävällisyyttä vaan pakkotilanne.
