Konstantin Eggert
Presidentit Vladimir Putin ja Mihail Saakashvili viskelivät pilapuhetta kuin stand up -komediassa ikään - paitsi, että hymyt olivat ilmiselvästi teennäisiä.
He esiintyivät toimittajille viime viikolla Pietarissa parituntisten keskustelujen jälkeen. Tapaamisen oli toivottu lievittävän maiden välille viime kuukausina syntynyttä lähes käsinkosketeltavaa jännitystä. Mutta toive ei toteutunut. Itse asiassa näyttää siltä, että Putin ja miljoonat venäläiset ovat jo lyöneet Georgiaan ja sen nuorekkaaseen, arvaamattomaan, lännessä opiskelleeseen johtajaan vihollinen numero yksi -leiman. Mielipidekyselyt viittaavat siihen, että Georgia saattaa piankin korvata Latvian venäläisten arkkivihollisena. Presidenttien tapaaminen osoitti, että Moskova pitää edelleen Tbilisin pyrkimystä liittyä Naton ja EU:n jäseneksi sekä sen tavoitetta saada takaisin hallintaansa Abhasian ja Etelä-Ossetian maakunnat merkittävänä uhkana strategisille eduilleen.
Putin oli luja. Hän ei tarjonnut georgialaiselle vieraalleen georgialaisen viinin ja mineraalivesien tuontikiellon kumoamista. Kielto julistettiin useita kuukausia sitten näennäisesti sen takia, että venäläiset terveysviranomaiset löysivät suosituista georgialaisista tuotteista "vaarallisia kemiallisia ainesosia". Viinien ja mineraalivesien vienti Venäjälle sekä Venäjällä työskentelevien georgialaisten rahalähetykset kotiin ovat olleet Georgian talouden tukipilareita. Kummasti kielto osui niihin aikoihin, jolloin Tbilisi vaati Venäjää vetämään niin sanotut rauhanturvaajansa pois Etelä-Ossetiasta, missä he Georgian mukaan ovat itse asiassa toimineet separatistihallituksen suojelijoina 1990-luvun alusta asti.
Putin ei myöskään perunut uhkaustaan harkita Abhasian ja Etelä-Ossetian separatistihallitusten tunnustamista, mikäli länsi tunnustaa Kosovon itsenäisyyden. Kun Putinilta lopuksi kysyttiin, harkitseeko Venäjä rahansiirron kieltämistä kokonaan Venäjältä Georgiaan, hän vastasi: "Minä en ole määrännyt mitään sellaista." Rivien välistä saattoi lukea "mutta valtiovarainministeriö voisi".
Saakashvili puolestaan ilmoitti, ettei luovu yhdestäkään neliömetristä Georgian maata, ja hän vaati venäläisten sotilastukikohtien lakkauttamista mahdollisimman pian. Lännessä monet kysyvät, miksi Venäjä aloitti riitelyn pikkuisen Georgian kanssa varsinkin, kun Moskova taivutti Georgian entisen presidentin Eduard Shevardnadzen astumaan syrjään marraskuussa 2003 Saakashvilin eduksi. Ja miksi Georgia kieltäytyy kompromissista jättinaapurinsa kanssa? Vastaus on, että syyt ovat pikemminkin psykologiset kuin reaalipoliittiset.
Venäjän naapuripolitiikka ei ensisijaisesti perustu järkevään harkintaan. Viime vuosikymmenen puolivälistä lähtien sitä ovat enenevässä määrin ohjanneet suurvaltanostalgia, neuvostomenneisyyden ihannointi ja yritykset palauttaa Neuvostoliiton kansainvälinen arvovalta edes osittain. Moskovan poliitikot ovat tunnetasolla amerikkalaisvastaisia ja epäluuloisia ylipäänsä länttä kohtaan.
"Suvereeni demokratia" eli ajatus, ettei kenenkään pidä tulla opettamaan venäläisille, miten elää, eikä kenelläkään pitäisi olla otsaa arvostella Kremliä, on Putinin ja hänen tiiminsä uusin slogan. Ja vaikka Moskova tajuaa, etteivät sen resurssit riitä globaaliin kilpailuun Yhdysvaltain kanssa, suurta vastakaikua niin poliitikkojen kuin kansankin parissa saa ajatus, että entiset neuvostotasavallat ovat Venäjän takapihaa, missä se voi tehdä mitä tahansa. Öljyn ja maakaasun käyttö poliittisena aseena ilmentää juuri tätä asennetta.
Sen jälkeen, kun Saakashvili nousi valtaan kansanjoukkojen protestoitua Shevardnadzen korruptoitua ja tehotonta hallitusta vastaan, Venäjän suhteellisen leppoisa suhde naapureihin, entisiin neuvostotasavaltoihin, on ollut ohi.
Sarja "värillisiä vallankumouksia", jotka seurasivat Georgian ruusuvallankumousta Ukrainassa ja Kirgisiassa, merkitsi sitä, että entiset neuvostotasavallat ovat muuntumassa hahmottomista kokonaisuuksista kansallisvaltioiksi, joilla on oma identiteetti ja omat päämäärät, jotka eivät välttämättä osu yksiin sen kanssa, mikä Kremlin mielestä on hyväksi tai pahaksi Venäjälle.
Saakashvili, Ukrainan Viktor Jushtshenko ja muut vastaavat johtajat uhkaavat suoranaisesti Putinin pyrkimystä pitää entiset tasavallat Venäjän vaikutuspiirissä - tai jopa sen välittömässä valvonnassa. He näkevät maidensa tulevaisuuden liittoutumisessa lännen kanssa. Se edellyttää loitontumista Venäjästä ja energiahuollon monipuolistamista. Kaikki tällainen ärsyttää Moskovaa. Sitä paitsi Saakashvilin esimerkki huolestuttaa Moskovan poliitikkoja. Kremlin käytävillä häilyy pelko Tbilisin tai Kiovan kaltaisesta kansanvallankumouksesta.
Toistaiseksi kukaan ei näytä tietävän, mitä muuta Kreml aikoo tehdä rangaistakseen ruodusta poikennutta Georgiaa. Putin tuskin haluaa skandaalia ennen kuin G 8 -maiden heinäkuinen kokous Pietarissa on ohi. Mutta George W. Bushin ja muiden johtajien lähdön jälkeen mikä tahansa on mahdollista. Venäjä on jo lisännyt sotilaallista läsnäoloaan Etelä-Ossetiassa. Jos Putin toteuttaa lupauksensa ja tarjoaa kansainvälistä tunnustusta Georgian separatistisille maakunnille, se merkitsee kansainvälistä kriisiä ja melko varmasti vastakkainasettelua Yhdysvaltain kanssa. Hyvin korkea Yhdysvaltain viranomainen kertoi muutama viikko sitten: "Jos venäläiset kuvittelevat voivansa sotkeutua Georgiaan, Ukrainaan tai Moldovaan, he saavat huomata, ettei se käy päinsä."
Mutta kun öljyn hinta on jo lähes 70 dollaria tynnyriltä, kansa vahvasti takana ja vuoden 2008 presidentinvaali lähestymässä, Putin voisi kokea tarpeelliseksi muuntaa yhä kovemmaksi käynyttä retoriikkaansa ja diplomatiaansa todelliseksi toiminnaksi. Jos hän todella päättää "rangaista" Georgiaa, saattaa viimeinkin alkaa se uusi kylmä sota, jota niin monet Venäjän tarkkailijat ovat viime vuosina ennustaneet.
• Kirjoittaja on BBC:n venäjänkielisen toimituksen päällikkö Moskovassa. Käännös englannin kielestä Helka Levänen.
