MIKA HORELLI
- Pelkään poikani puolesta joka päivä, joka hetki, kertoo pennsylvanialainen Ann Bean istuessaan penkillä Valkoisen talon edessä viikonvaihteessa.
Takana valuu hiljakseen tuhansien ihmisten rauhallinen kulkue protestoimassa Irakin sotaa ja Yhdysvaltain nykyistä politiikkaa vastaan. Poliisin mukaan osanottajia on satatuhatta, järjestäjien mukaan kolme kertaa enemmän.
Kolmatta kertaa
- Aron on nyt kolmatta kertaa Irakissa, hän jatkaa totisena vaikka yrittääkin puristaa totutun pakollisen amerikkalaishymyn kameran edessä.
- Ensimmäisellä kerralla hän oli seitsemän kuukautta ja palasi haavoittuneena kotiin. Luulin hänen sotansa jo soditun, mutta ei, Bean jatkaa.
- Seuraavalla kerralla hän oli kolmentoista kuukauden komennuksella, ja nyt hänen pitäisi olla siellä viisitoista kuukautta. En kestä tätä, hän on ainoa, mitä minulla on, äiti jatkaa ja kertoo tulleensa kolmen tunnin bussimatkan yrittääkseen tehdä edes jotakin poikansa hyväksi.
- Historia tulee kirjaamaan tämän presidentin hallituskauden yhtenä surullisimmista sarjoista katastrofaalisia munauksia, mitä Yhdysvallat koskaan on tehnyt, kertoo Mainesta Kanadan rajalta asti mielenosoitukseen matkustanut Stephanie Slogan.
Hänen sisarenpoikansa Christian makaa parhaillaan molemmat jalat amputoituna amerikkalaisessa sotilassairaalassa Saksassa. Sisarenpojan saattue joutui kuukausi sitten väijytykseen Bagdadin pohjoispuolella.
"Järjettömyys loppumaan"
- Tämä järjettömyys on saatava loppumaan, Slogan sanoo totisena.
- En usko, että tilanne todellisuudessa muuttuisi miksikään, jos joukkomme nyt lähtisivät sieltä. Edessä on joka tapauksessa sisällissota ja maan jakautuminen. Mitä järkeä on uhrata amerikkalaisten henkiä yhtään enempää väistämättömän edessä? hän kysyy.
Mielenosoituksen banderolleissa vaadittiin joukkoja kotiin, vaikka monet marssijat tiesivät hyvin, että toivomus on mahdoton. Yhdysvaltain turvallisuus olisi pian todella uhattuna, jos amerikkalaiset jättäisivät Irakin nyt vajoamaan omaan sisällissotaansa ja ääriryhmien harjoitustantereeksi.
- Vietnamista saatoimme sentään vain lähteä ja jättää koko maan oman onnensa nojaan, nyt emme voi tehdä edes sitä, valitti marylandilainen Ken vaimonsa Maryn kanssa.
