David Haworth
Eurooppalaiset ovat viime viikkoina paistatelleet miellyttävässä omakehun lämmössä reaktiostaan tapaninpäivän hyökyaaltokatastrofiin, joka surmasi Aasiassa ainakin 300 000 ihmistä ja suisti taloudelliseen ahdinkoon moninkertaisen määrän.
Reaktio oli ja on yhä mittasuhteiltaan valtaisa, vailla ennakkotapausta.
Monet avustusjärjestöt ovat jopa myöntäneet, että niillä on vaikeuksia käyttää kaikkia lahjoitusvaroja suunniteltuun tarkoitukseen.
Tätä kirjoittaessani kaksi Yhdysvaltain entistä presidenttiä kiertää tuhoalueilla katsomassa, mitä niiden hyväksi voidaan tehdä pidemmällä aikavälillä.
Katastrofi on myös saanut länsimaat lisäämään kehitysyhteistyörahoitustaan ja leikkaamaan tai jopa antamaan kokonaan anteeksi muutamien maailman köyhimpien maiden velkataakan, olivat ne sitten tsunamin tai ihmisen aiheuttaman katastrofin uhreja.
Toki olen tietoinen "myötätuntouupumuksesta": eihän ihminen jaksa loputtomiin murehtia tuntemattomien puolesta, vaan ennen pitkää tulee pakottava halu vaihtaa puheenaihetta. Koettakaa nyt kuitenkin kestää.
Tosiasia on, että kolmannen maailman köyhyys ja velkataakka ovat saaneet meidät hämmennyksiin.
Viime viikolla Euroopan komissio ehdotti lentoveroa, joka käytettäisiin globaalin köyhyyden lievittämiseen. Ajatus on ilman muuta sopusoinnussa sen hyväntahdon ilmapiirin kanssa, joka tällä hetkellä vallitsee kaukomaiden nälkää näkeviä, riistettyjä ja sorrettuja kohtaan.
Jos vero otetaan käyttöön, siitä tulee vaivatonta hyväntekeväisyyttä ja ilmoitus siitä liimataan luonnollisesti kaikkialle EU:n kultatähtisen, sinitaustaisen lipun kera.
Selviämmekö siis puhtain paperein?
Valitettavasti emme. Kansainväliset avustusjärjestöt julkistivat äskettäin musertavan raportin, jossa todetaan, että rikkaimmat maat ovat jääneet pahasti jälkeen köyhyyden lievittämisen ja velkojen poispyyhkimisen tavoitteista, joita ne olivat luvanneet toteuttaa puolittaakseen kolmannen maailman köyhyyden vuoteen 2015 mennessä.
Sama koskee YK:n vuosituhannen kehitystavoitteita, joista sovittiin viisi vuotta sitten. Rikkaimmat maat lupasivat pelastaa köyhyyden kurimuksesta 500 miljoonaa ihmistä ja ehkäistä 250 miljoonan ihmisen nälkiintymisen 15 vuoden aikana.
Vuonna 1970 rikkaat maat sitoutuivat antamaan kehitysyhteistyöhön 0,7 prosenttia bruttokansantuotteestaan. Arvatkaapa mitä? Ainoastaan neljä EU:n 25 jäsenestä on saavuttanut tuon tason, nimittäin Ruotsi, Tanska, Hollanti ja Luxemburg. Erityisen anteeksiantamatonta on kahden rikkaimman EU-maan, Saksan ja Italian jälkeenjääneisyys.
Eikä tässä kaikki, vaan Oxfamin ja monen muun avustusjärjestön mukaan EU:n yhteinen maatalouspolitiikka hävittää kehitysmaista miljoonia työpaikkoja. Lisäksi EU:n kauppasääntöjen äskettäinen muutos saattaa Sri Lankan kaltaiset puuvillantuottajamaat hyvin epäedulliseen asemaan Kiinan ja Korean kaltaisten vahvempien talouksien hyväksi. Olen juuri palannut Nigeristä, jonne lento Pariisista kestää vain kuusi tuntia. Niger on YK:n inhimillisen kehitysindeksin toiseksi viimeisellä sijalla, eliniänodote maassa on vain 46 vuotta ja 60 prosenttia väestöstä elää köyhyysrajan alapuolella.
Kaksi ja puoli kertaa Ranskan kokoisessa aavikon ja puoliaavikon muodostamassa Nigerissä on asukkaita noin 11 miljoonaa. Tilaa siis on riittämiin, mutta ei luonnonvaroja elättämään väestöä, joka kaksinkertaistuu vajaassa 15 vuodessa.
Vasta nyt myöhemmällä iällä olen oppinut ymmärtämään, mitä "rutiköyhä" todella tarkoittaa. Siksi oli mielenkiintoista lukea Nigeristä palattuani, että EU suhtautuu itarasti ja pikkumaisesti Nigerin kaltaisiin maihin.
Mutta ehkei apu olekaan oikea ratkaisu, ainakaan suurimmalle osalle Afrikkaa.
- Melkein jokainen Afrikan valtio on jatkuvasti taantunut viimeisten 30 vuoden aikana, jylisee Maailmanpankki vuosiraportissan. Avun vaikutus on ollut kielteinen, koska se on vahoingoittanut monien saajien kykyä hoitaa omia asioitaan.
Myös velkahelpotukset saattavat olla kaksiteräinen miekka, sillä niitä käytetään usein uusien lainojen ottamiseen, mikä lisää lopullisen velan määrää, tai niihin ei kytketä minkäänlaisia ehtoja saajamaan taloudellisen vallan uusjaosta. Toisin sanoen vahvistetaan hallitusten väärää käytäntöä.
Olemme siis palanneet lähtöpisteeseen? Siltä näyttää.
Jo kauan sitten joku sanoi: köyhät meillä on aina keskuudessamme.
• Kirjoittaja on englantilainen toimittaja ja konsultti, joka työskentelee Brysselissä.
