Yleinen toimintamalli on tarjota asiakkaille ensin luottokorttia joko ilman korkoa tai hyvin alhaisella korolla ja nostaa se sitten jopa yli kolmenkymmenen prosentin kun asiakas ei enää pääse velasta irti.
Kun newyorkilainen Thomas Callaghan sai viime elokuussa laskun luottokorttiyhtiöltään, hän ei ollut uskoa silmiään. Vain pari vuotta sitten avatun luottokorttitilin korko oli ennalta ilmoittamatta nostettu 5,2 prosentista 26,8 prosenttiin. Tämä tarkoitti, että sen asemesta, että hän olisi maksanut 14 800 dollarin eli 11 200 euron saldostaan 200 dollarin eli 152 euron minimilyhennyksen lisäksi 64 dollaria eli 48 euroa korkoja kuukaudessa, pelkkien korkojen osuus nousi 330 dollariin eli 250 euroon kuukaudessa.
- Kortilla on niin paljon velkaa, koska ostin sillä käytetyn auton viime vuonna, Callaghan kertoo.
- En vain ymmärrä, kuinka minulta vaadittu korko yhtäkkiä täysin yksipuolisesti viisinkertaistettiin, vaikka olen maksanut kaikki maksut ajallaan enkä ole ylittänyt luottorajaani koskaan.
- Otin koko kortin aikanaan siksi, että se tarjottiin minulle ensimmäiseksi puoleksi vuodeksi nollakorolla ja sen jälkeen vain vähän yli viidellä prosentilla. Autolaina olisi tullut kalliimmaksi pankin tai autodiilerin kautta.
Velkoja siirretään eteenpäin
Callaghan on vain yksi niistä "revolvereiksi" kutsutuista 86 miljoonasta amerikkalaisesta, jotka muodostavat tällä hetkellä yhden amerikkalaisen kotitalouksien rahoitussektorin kannattavimmista asiakasryhmistä. Joidenkin analyytikoiden mukaan kysymys on kuitenkin pikemminkin koronkiskonnan uhreista kuin asiakkaista.
Revolveri-nimitys tulee siitä, että nämä asiakkaat rullaavat velkaansa eteenpäin maksamalla kuukausittain korkojen lisäksi vain osan velastaan luottokorttiyhtiölle, usein ainoastaan vaaditun minimin. 144 miljoonasta amerikkalaisesta luottokortinomistajasta revolverit muodostavat 60 prosentin enemmistön. Loput 58 miljoonaa kortinhaltijaa maksaa velkansa joka kuukausi täysimääräisenä korttifirmalleen.
Amerikkalaisilla kotitalouksilla on keskimäärin kahdeksan luottokorttia ja niillä keskimäärin yhteensä 7 500 dollaria velkaa. Pahimmillaan velkojaan eteenpäin siirtävien amerikkalaisten luottokorttivelat saattavat nousta jopa satoihin tuhansiin tuhansiin dollareihin ja usein ainoa keino selvitä niistä on joko voittaa lotossa tai hakeutua henkilökohtaiseen konkurssiin.
Luottotappioriskistä huolimatta juuri nämä revolveriasiakkaat tekevät luottokorttibisneksen Yhdysvalloissa niin kannattavaksi. Korttiluottojen korkoja kun eivät koske samat säännöt kuin muita lainoja. Yhdysvaltain korkeimman oikeuden laintulkinnan mukaan korttifirmat saavat periä asiakkailtaan niin paljon korkoa kuin pankin kotiosavaltion lainsäädäntö sallii. Niinpä useat luottokortteja myöntävät pankit ovatkin siirtäneet varsinaiset korttifirmansa muodollisesti Delawaren ja South Dakotan tapaisiin osavaltioihin, joissa koroille ei ole asetettu lainkaan ylärajaa.
New York Timesin mukaan vielä vuonna 1990 korttiluottojen korot vaihtelivat 12 ja 22 prosentin välillä, tällä hetkellä ne ovat alimmillaan nolla prosenttia ja pahimmillaan yli neljäkymmentä prosenttia.
Kilpailu on ainoa ahneuden jarru
Ainoa ahneuden jarru on muiden pankkien kanssa käytävä kilpailu. Tavallisen palkansaajan postilaatikkoon saattaa viikossa pudota parikymmentä luottokorttitarjousta joista suurin osa tarjoaa korotonta tutustumisjaksoa ja 1 000 - 3 000 dollarin alkulimiittiä. Harva huomaa lukea tarjousten yhteydessä olevan, sananmukaisesti mikroskooppisen pienellä tekstillä painetun osuuden jossa todetaan että korttifirmalla on milloin tahansa oikeus muuttaa sopimuksen ehtoja ilman selityksiä.
Liittovaltion tasolla luottokorttifirmojen toimintaa valvova rahoitustarkastusvirasto, Office of the Comptroller of the Currency, OCC on tyytynyt vain yleisesti varoittamaan pankkeja mainostamasta korttejaan asiakkaille, jotka eivät selviäisi niiden maksuista.
- Ei näissä koroissa muuten pitäisi olla mitään ongelmaa, huomauttaa OCC virkaa tekevä rahoitustarkastusjohtaja Julie Williams.
- Jos asiakkaat eivät ole tyytyväisiä korttiyhtiönsä tarjoamiin ehtoihin, hehän voivat vaihtaa toisen pankin asiakkaiksi.
Tämä ei kuitenkaan aina onnistu. Kilpailu ulottuu vain niin pitkälle kun kysymys on pankkien kannalta riittävän luottokelpoisista asiakkaista. Thomas Callaghanin tapauksessa pankin koronnosto perustui yksinkertaisesti siihen, ettei se enää uskonut Callaghanin voivan vaihtaa pankkia koska hänen velkansa oli liian lähellä asetettua luottorajaa joten kilpailijat eivät enää olleet hänestä kiinnostuneita. Näin Callaghan yksinkertaisesti siirrettiin uusien asiakkaiden mapista rahastettaviksi kypsyneiden asiakkaiden mappiin eikä hänelle ole jäänyt muuta mahdollisuutta kuin ryhtyä maksamaan vaadittua korkoa ja yrittää sen päälle vähitellen lyhentää velkaansa.
Huippukorkojen lisäksi luottokorttiyhtiöt ovat ryhtyneet rahastamaan asiakkailtaan lisää tuloja ottamalla käyttöön toinen toistaan kekseliäämpiä lisämaksuja ja rangaistussakkoja. Jos maksu on päivänkin myöhässä, asiakas joutuu maksamaan keskimäärin 39 dollarin sakkomaksun. Sama pätee myös sellaisiin tilinylityksiin, jonka on aiheuttanut kortin myöntänyt pankki itse. Jos asiakas haluaa välttää myöhästymissakon ja maksaa laskunsa pikasiirtona, siitäkin velotetaan parikymmentä dollaria ylimääräistä.
Tutkimusyhtiö CardWebin mukaan amerikkalaiset luottokorttiyhtiöt keräsivät viime vuonna perimiensä korkojen ja kauppojen tilittämien luottokorttiprovisioiden lisäksi pelkkinä lisämaksuina 21,5 miljardia dollaria eli 16,3 miljardia euroa. Yli puolet tästä, 11,7 miljardia dollaria eli 8,86 miljardia euroa oli asiakkailta perittyjä rangaistusmaksuja.
Mika Horelli, New York
