RISTO TAIMI
Toisen maailmansodan jälkeen Suomen hiihtourheilu nousi uudelleen huipputasolle Oslon talviolympiakisoissa 1952, jolloin Suomelle tuli miesten puolella kaksoisvoitto 50 kilometrillä, ylivoimainen ykköstila viestissä ja sijat 2-4 15 kilometrillä sekä kolmoisvoito ensi kertaa hiihdetyllä naisten kympillä.
Viestijoukkueessa oli mukana Paavo Lonkila , joka lisäksi pikamatkalla otti pronssia. Viime vuonna 80 vuotta täyttänyttä kiuruveteläistä maanviljelijää laaja suku oli pommittanut aina juhlapäivinä yksityiskohtaisilla kyselyillä niin sota-ajan kuin kilpailukauden tapahtumista. Lopulta Lonkila hermostui. Hän pyysi erästä sukulaista kirjuriksi ja julkaisi viime vuoden lopussa omalla kustannuksellaan elämäkertansa, otti siitä 200 kappaleen painoksen ja jakoi kirjat sukulaisilleeen.
- Siinä tiedot, pitäkää hyvänänne ja jättäkää minut rauhaan, hän pyysi. Yhtään kirjan kappaletta ei ole ollut, eikä tule olemaankaan, myynnissä.
Paavokin oli Rukajärven sissi
Lonkila oli hiihtourheilusta kiinnostunut pikkupojasta saakka. Ensimmäisen voittonsa hän sai kyläkunnan järjestämissä nappulakisoissa 6-vuotiaana ja palkintona oli kourallinen markkoja. Vakavamman kilpailusarjan avaaminen siirtyi sodan takia vasta vuoteen 1945. Kesällä 1941 hän sai kutsun asepalvelusta suorittamaan, kävi saman tien aliupseerikoulun ja oli sitten taisteluissa mukana sodan loppuun saakka.
Synnynnäisestä hiihtotaidosta oli kuitenkin hyötyä sotavuosinakin. Lonkila oli mukana kaukopartiotehtävissä. Erästä tehtävää kirjailija Onni Palaste kuvaa vuonna 1967 ilmestyneessä teoksessaan Rukajärven sissit . Piskuinen - 159 senttiä sukkasillaan - Lonkila vetää ryhmää umpihangessa kymmeniä kilometrejä paluumatkalla kotiin. Lonkilan roolinimenä tässä kirjassa on korpraali Rankila.
Samaa tehtävää Lonkila kuvaa kirjassaan omalta puoleltaan. Lisäksi hän on poiminut muutamia järkyttäviäkin muistoja. Tiukin tilanne oli asemasodan aikana 1942, kun venäläiset yrittivät läpimurtoa. Se ei lopulta onnistunut, mutta kaatuneita ja haavoittuneita kerättiin taistelun tauottua sadoittain.
Monille paluu siviiliin oli sodan jälkeen tuskallinen. Lonkila ainakin väittää, ettei hänellä ollut minkäänlaisia ongelmia. Kotiuduttuaan hän kävi seuraavana päivänä maatilansa töihin kuin ei olisi useampaa vuotta poissa ollutkaan.
Sukset löytyivät naisten malleista
Nousu kansainvälisen tason hiihtäjäksi ei kuitenkaan sujunut käden käänteessä, vaikka hän jo 1945 voitti ensimmäiset piirikunnalliset kisat. Lopullisesti hänestä tuli tähti talvella 1949. Voitettuaan ensin parit kisat kotimaakunnassaan hän sijoittui SM-kisojen pikamatkalla toiseksi. Samalla sijalla hän oli Salpausselän kisoissa. Ensimmäisessä ulkomaan kisassaan Ruotsissa hän oli kahdesti viides.
Kun hän tuli Kuopioon hiihtääkseen Puijon kisoissa, suksitehtaan edustaja tuli tarjoamaan hänelle uutuusmalleja. Kevyelle ja pienelle Paavolle sopivat sivakat löytyivät naisten mallistosta.
- Saat nämä ilmaiseksi, jos voitat täällä Puijolla, mies lupasi. Niin myös kävi ja siitä lähtien Lonkila sai uransa loppuun saakka tehtaalta häntä varten valmistetut välineet.
Kauden 1949 päätyttyä Hiihtoliitto nimesi USA:ssa pidettäviin MM-kisoihin joukkueen. Matka oli niin aikaa viepä, että karsintoihin uuden kauden alussa ei enää ollut aikaa. Lonkila sijoittui Rumfordissa pikamatkalla viidenneksi ja oli Suomen viestijoukkueen jäsenenä toinen. Matka kesti lähes kaksi kuukautta, mutta Amerikan suomalaiset pitivät pojista hyvää huolta. Viimeisessä tilaisuudessa New Yorkissa hattu pantiin kiertämään, tuotto pantiin tasan ja jokainen joukkueen jäsen sai kirjekuoren, jossa oli taaloja tuliaisten ostamiseksi.
Vuonna 1951 Lonkila jäi SM-kisoissa 16. tilalle. Hän ilmoitti Veli Saariselle , ettei lähde Holmenkollenin esikisoihin lainkaan, mutta päävalmentaja patisteli hänet matkaan, kun liputkin oli jo lunastettu. Paavon olo parani matkan aikana ja perillä hän äkkiä havaitsi olevansa huippuvedossa. Hän voitti pikamatkan yli minuutin erolla kakkoseen.
Kiuruvesi lahjoitti marskin muistelmat
Olympiakisoista tuli Suomen riemukulku. Lonkila löi marraskuussa metsätöissä kirveellä vasemman käden ranteesta jänteet poikki ja lääkäri piti hänen kisamatkaansa menetettynä, vaikka syksyllä leikkauksella jänteitä paikattiin. Vamma ei kuitenkaan enää kisojen aikana haitannut menoa ja Paavo otti pronssia pikamatkalla Hallgeir Brendenin ja Tapio Mäkelän jälkeen. Viestissä Heikki Hasu , Lonkila ja Mäkelä voittivat osuuksillaan toiseksi parasta minuutilla, Urpo Korhonen hiihti tasoihin. Suomi oli ylivoimainen.
Kotiin palattuaan Lonkilakin joutui suurten kunnianosoitusten kohteeksi. Valtiovalta tosin muisti vasta 50 vuotta myöhemmin, mutta Kiuruveden kunta oli asemalla pientä suurmiestä vastassa ja ojensi hänelle lahjaksi marsalkka Mannerheimin juuri ilmestyneiden muistelmien ensimmäisen osan.
Viimeisen ulkomaan kilpailunsa Lonkila teki talvella 1954 Zakopaneen Puolaan. Hän oli pikamatkalla viides ja voitti 30 kilometriä. Järjestäjien huoltomiehet antoivat matkalla juotavaa ja eräässä vaiheessa hänen suuhunsa työnnettiin appelsiinin viipaleita. Yllätyksaekseen hän havaitsi nielevänsä niitten seassa pari tablettia. Mitä ne olivat, se ei hänelle koskaan selvinnyt, sillä kyselyihin järjestäjät suhtautuivat muka suuresti hämmästyneinä. Lonkila on kuitenkin pelokkaasti odotellut, määrätäänkö hänet kahden vuoden kilpailukieltoon...
Lonkila muistelee hiihtouraansa edelleen kiitollisena, sillä ilman sitä hänellä ei maanviljelijänä olisi ollut taloudellisia mahdollisuuksia liikkua maailmalla.
