Osteoporoosi
etenee äänettömästi

Osteoporoosi eli luukato on saanut maailmalla nimen ”hiljainen sairaus”. Näin siksi, että luustoa heikentävä ja murtumille altistava sairaus antaa vihiä itsestään usein vasta keski-iässä, mutta myös siksi, että sairaudesta puhutaan – myös terveydenhuollossa – sen merkitykseen nähden liian vähän. Tähän on vaikuttanut mm. myytti siitä, että osteoporoosista tai sen lievemmästä muodosta osteopeniasta kärsisivät ja siihen hoitoa tarvitsisivat vain ikääntyvät naiset.

Todellisuudessa luukato on yhä yleistyvä yleissairaus. Sitä sairastaa noin joka toinen 50-vuotias tai vanhempi nainen ja vähintään joka viides mies, jotka sairaus altistaa erityisesti lonkan, selkärangan ja raajojen, mm. ranneluiden, toistuville murtumille. Osteoporoosia sairastavaa ihmistä voi verrata kristallimaljakkoon: niin kauan kun maljakko pysyy pystyssä, ei ongelmia ole, mutta kun se kaatuu, seurauksena ovat pirstaleet.

Sairauteen ollaan nyt kiinnittämässä aivan uudenlaista huomiota niin meillä kuin maailmallakin. Tätä heijastivat niin äskettäin Britannian tiedeviikolla Surreyn yliopistossa Guildfordissa pidetty arvovaltainen osteoporoosin luentosarja kuin Helsingissä järjestetty Suomen osteoporoosiliiton tiedotustilaisuus.

Maailman väestö ikääntyy nopeasti paitsi länsimaissa, myös Kaakkois-Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa. Samaan aikaan kaupungistuminen etenee ja elin- ja työtapamme vaativat yhä vähemmän fyysistä kuormitusta ja ponnistelua. Hyötyliikunnan määrä vähenee. Osteoporoosi onkin alettu nähdä yhä laajempana terveydellisenä, terveyspoliittisena ja sosioekonomisena tulevaisuuden haasteena.

Jo nyt tutkimustulokset paljastavat, että osteoporoosista johtuvat luunmurtumat ovat elinikään ja terveisiin vuosiin suhteutettuna vatsa- ja suolistosairauksiakin yleisempi työkyvyttömyyden syy heti keuhkosairauksien jälkeen. Ruotsalaistutkimuksen mukaan nimenomaan osteoporoosista johtuvat luunmurtumat aiheuttavat toiseksi eniten sairaalakustannuksia heti sydänkohtauksien ja halvaustapauksien jälkeen.

Länsimaissa osteoporoosista kärsii 75 miljoonaa ihmistä. Meillä luku on 400 000. On merkille pantavaa, että lonkkamurtumien määrä Suomessa liki kaksinkertaistui vuosien 1992–2002 aikana, kun se yleisesti ottaen maailmassa kasvoi vain neljänneksellä. Osteoporoosista aiheutuvien murtumien määrä on Euroopassa ollut vuositasolla noin neljä miljoonaa ja niistä aiheutuvat välittömät kulut vajaat 32 miljardia euroa. Vuoteen 2050 mennessä kustannusten oletetaan nousevan vajaaseen 80 miljardiin euroon, kun maanosamme väestörakenne jatkaa muuttumistaan.

Ihmisen luusto uudistuu kehdosta hautaan, sitä rakennetaan, hajotetaan ja rakennetaan uudelleen. Luu muodostuu säikeisestä valkuaisaineesta, kollageenista. Osa soluista rakentaa luuta, toiset taas hajottavat sitä. Lujuuden luulle antavat kalsiumsuolat. Liki 30. ikävuoteen asti luuta syntyy enemmän kuin hajoaa ja luun mineraalitiheys on 30-vuotiaalla huipussaan. Sen jälkeen luun hajoaminen pääsee voitolle. Luu huokoistuu ja sen lujuuskin alkaa heiketä (graafi). Kun luun mineraalitiheys on alentunut 10–20 prosenttia terveen aikuisen tasosta, puhutaan osteoporoosista.

Terveellä miehellä luumassaa on maksimissaan tavallisesti 20–30 prosenttia enemmän kuin naisella. Kun naisilla luukato kiihtyy vaihdevuosien yhteydessä estrogeenin hiipumisen myötä, miesten luukadon luonnollinen kiihtyminen näyttäisi tapahtuvan myöhemmällä iällä.

Luuston mineraalitiheyteen, sen muutoksiin ja sitä myötä osteoporoosin kehittymiseen ja kiihtymiseen vaikuttavat molemmilla sukupuolilla monet sekä yksilölliset että yleiset osatekijät. Nykytutkimuksen mukaan ikä, perimä ja elintavat ovat kaikki tärkeitä luukadon kehittymisessä, mutta myös sen ennaltaehkäisyssä. Samaten fyysinen aktiivisuus, ravinto, D-vitamiini ja liikunta vaikuttavat luuston lujuuteen kehdosta hautaan.

Etnisilläkin tekijöillä on vaikutusta osteoporoositaipumuksiin. Pohjoismaat ja Kaukasia ovat tässä suhteessa riskialtteimpia alueita. Sairaustilastot kertovat mm., että Oslo on pääkaupunki, jonka asukas altistuu herkimmin luunmurtumalle. Länsimaalaisten lisäksi osteoporoosi on yleistä läntisen Tyynenmeren ja Kaakkois–Aasian alueilla. Latinalaista ja afrikkalaista syntyperää oleva väestö potee luukatoa muita vähemmän.

Jo varhaisella iällä aloitettua monipuolista, säännöllisesti jatkuvaa liikuntaa ja riittävää D-vitamiinin ja kalsiumin saantia ei voi aliarvioida osteoporoosin ehkäisyssä. Toisaalta muutkin elintavat – riittävä unensaanti, tupakoimattomuus ja vähäinen alkoholin käyttö edesauttavat luun mineraalitiheyden säilymistä.

Toisaalta tuore tutkimustieto kertoo siitä, että ihmisen luumassa on geneettisesti säädelty: osalla ihmisistä luut huokoistuvat ja he altistuvat osteoporoosille, vaikka eläisivät esimerkillisen terveellisesti.

Tämä tieto korostaa terveydenhuollon henkilöstön merkitystä: sairauden diagnosointiin on kiinnitettävä nykyistä paljon enemmän huomiota. Lääkäritutkijat korostavat, että hälytyskellojen on soitava aina, kun minkä tahansa ikäinen ihminen saa ns. matalaenergiaisen murtuman eli kun hänen luunsa – esimerkiksi ranteensa – murtuu suhteellisen vaarattoman tuntuisessa tilanteessa.

Osteoporoosihoito olisi myös aloitettava aina, kun henkilö on kokenut lonkkamurtuman. Professori Hannu Aro korostaa, että lonkkamurtuma on jo itsessään – ilman mitään muuta tutkimusta – merkki siitä, että luunhoito on tarpeen. Silti monet lonkkamurtumapotilaat saatetaan edelleen lähettää leikkauksensa jälkeen kotiin ilman, että heillä olisi luulääkitystä tai edes kalsium- ja D-vitamiini –lisää. Tämä tarkoittaa erikoislääkäri Olli Simosen mukaan sitä, että murtuman hoito jätetään Suomessa yleensä kesken: murtuman ja kaatuilutaipumuksen aiheuttaja jätetään selvittämättä sillä seurauksella, että 60-70 % potilasta saa toistuvia murtumia.

Osteoporoosin toteamiseksi ja hoitopäätöksen tekemiseksi ei tarvita välttämättä edes luuntiheyden mittausta. – Hoidon tarpeen arviointiin on kehitetty mm. helppokäyttöinen FRAX-murtumariskitesti, jonka lääkärit toivottavasti ottavat ahkeraan käyttöön. Hoidon tehon seurannassa luuntiheyden mittaus on tarpeen.

Osteoporoosia pystytään hoitamaan hyvin. Kulmakivenä on perushoito, johon kuuluu riittävä kalsiumin ja D-vitamiinin saanti, riittävä liikunta sekä terveet elämäntavat – erityisesti tupakka on pahaksi luustolle. Lisäksi osteoporoosia hoidetaan lääkkeillä. Lääkevaihtoehtoja on useita ja ne on todettu tutkimuksissa teholtaan jokseenkin tasaveroisiksi. Professori Marjo Tuppurainen korostaakin, että lähes jokaiselle osteoporoosia sairastavalle pystytään tänä päivänä löytämään sopiva lääkitys.

Raha lienee syynä siihen, että kaikissa kunnissa ei myöskään pitkäaikaishoidossa laitoksissa asuvien vanhusten kalsiumin ja D-vitamiinin saantia ole edelleenkään turvattu.

JARMO WALLENIUS, Guildford