Lukemisto

Koronapäiväkirja: Minna Salakarin ja perheen etätyö- ja opiskeluarkea

Turun ammattikorkeakoulun opettaja ja projektipäällikkö Minna Salakari ryhtyi pitämään koronapäiväkirjaa, kun koko perhe päätyi työskentelemään ja opiskelemaan etänä. Kaiken muun lisäksi Salakarin oma väitöstilaisuus oli toukokuussa.

Hän toivoo, että päiväkirjasta on vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville.

13.6. Yksinäiset hetket

Miten miehestään ja kaikista lapsistaan hetkellisesti eroon päässyt liki 43-vuotias nainen käyttää yksinäisen aikansa? kysyin itseltäni eilen illalla hymynkare suupielessä. Pysähdyin saman äärelle myös aamulla herättyäni. Jäsentelin nopeasti vastauksen mielessäni jollakin tavalla järkeväksi kokonaisuudeksi: liki 43-vuotias nainen ei havittele seurakseen ystäviä, hän käy kävelyllä, nauttii rauhallisen iltakahvin, piipahtaa kaupassa, ostaa karkkia (vain itselleen), katsoo Alasti-klubia Maikkarilta, päättää viikata pyykit vielä hieman ennen kymmentä, lukee äänikirjaa, syö karkkia, nauttii hiljaisuudesta, nauttii kesäillasta, päättää aloittaa suositellun sarjan katsomisen Areenasta, katsoo sitä puoli yhteen saakka yöllä ja nukkuu melkein kahdeksan tuntia putkeen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ynnäsin, että yksinäiset hetket tulevat tarpeeseen. Ne tulevat tarpeeseen erityisesti kolmen kuukauden koronakaranteenin jälkeen. Tein nopean johtopäätöksen, että yksinäisiä hetkiä ei halunnut täyttää ystävillä, sukulaisilla eikä liiallisilla suunnitelmilla. Yksin oli hyvä ihan kotonakin. Ihan yksin.

Aamulla totesin, että yksinäiset aamut ne vasta hyviä olivatkin. Sai keittää kahvin rauhassa pelkäämättä jonkun toisen aamuvirkun ottavan pannusta ensin, sai istua, somettaa ja kirjoittaa ensi viikon blogia rauhassa. Sai suunnitella ihan itsekseen päivä ensimmäisiä hetkiä ja lenkille lähtöä. Sai hidastella ja olla itselleen armollinen monta tuntia.

Kun sain aamupalat syötyä ja keittiön fiksattua kuntoon, pyykit päälle ja itseni sellaiseen lenkkikuntoon, että kehtaisin piipahtaa samalla kukkakaupassa viikonloppukimppuostoksilla, lähdin ovesta. Kesäaamut – olin unohtanut, miten hienoja ne olivatkaan. Vaikka kello lähenteli kymmentä, aamu tuntui silti vielä aamulta. Ilma oli raikas, aurinko paistoi melko matalalta ja nurmi tuoksui tuoreelta. Huikkasin kahdeksanvuotiaalle, että olisin noin puolitoista tuntia liikkeellä, sitten tekisin lounaan. Se sopi hänelle hyvin, heillä oli jokin peli kesken kavereiden kanssa.

Askel tuntui kevyeltä, mielen täytti kesä ja loma. Vaikka tiesin, että oikeasti pääsen lomailemaan vasta keskiviikkoaamun jälkeen, oli jollakin tavalla lohdullista, että virallisesti loma (opettajantyöstä) alkaa maanantaina. Oli vapaa ja huoleton mieli. Tätä tunnetta lisäsi se, että tänään olisi Lauri Tähkän keikka, se alkaa kahdeksalta. Minulla oli katsottuna jo keikkavaatteet valmiiksi, ostin eilen Iltasatu designilta uudet korviksetkin kokonaisuuteen – kyllähän keikoille pitää laittautua!

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ennen keikkaa meillä oli yhteisiä kesäsuunnitelmia perheen kanssa. Poissa ollut porukka valui hiljalleen päivän aikana kotiin, ja iltapäivällä alkoi yhteinen tekeminen. Minusta on kiva, että kunnolliset kesäpäivät käytetään kunnolla hyödyksi. Lähinnä ulkoilmassa auringosta nauttien. Koska olen täysin kesäihminen, kärsin sellaisista päivistä, jolloin sataa, tuulee tai on muuten harmaata ja ei-kesäistä. Me olemme tässä suhteessa kahdeksanvuotiaan kanssa samasta puusta veistettyjä. Ikävintä kesällä on, jos on kylmä eikä selviä hihattomalla tai t-paidalla. Olemme säätilakyttääjiä pahimmasta päästä: ensin aamutuimaan kännykän säätiedotus tunti tunnilta, sitten ikkunavilkuilut ja raportointi liki tunti tunnilta (ainakin neljästi päivässä) ja sitten lämpötilatestaukset terassilla tai etupihan puolella, että selviääkö t-paidalla?

Löysin Kesken-Facebook-sivulta Elina Salmisen ihanan ja osuvan runon. Sitä lukiessa oli helppo päättää, että tästä tullisi hyvä päivä, hyvä viikonloppu, hyvä kesäloma.

”Ei sillä niin väliä,

missä minä liikun,

missä minä asun,

missä minä päiväni vietän.

Kunhan kotini on kunnossa kuoreni alla

Viihdyn kanssani siellä missä olen.”

Minna Salakari

12.6. Lomasuunnitelmia

Kello oli 4.24. Varis (tai kokonainen varisperhe) raakkui terassilla ja herätti minut kesken unien. Tajusin, että makuuhuoneen ikkuna oli jäänyt auki, mikä voimisti linnun ääntä. Se kuulosti siltä, kun se olisi seissyt tyynyn vieressä huutamassa. Inhoan variksia. Onnekseni sain vielä nukuttua hieman yli tunnin ennen ylösnousua. Seuraavaksi esikoinen niisti. Mietin hiljaa mielessäni, että tämä allergiakausi voisi jo loppua. Ääneen kehotin häntä niistämään joko omassa huoneessaan tai kylpyhuoneessa, jottei kahdeksanvuotias heräisi. Kahvia keittäessäni ajattelin, että olisi kauhea olla ääniyliherkkä. Kun jo variksen laulu (!?) ja lapsen niistäminen tekivät tiukkaa, voi olla, että ääniyliherkkänä sekoaisi pienemmästä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tänään oli virallisesti viimeinen työpäivä ennen maanantaina alkavaa lomaa. Jouduin kuitenkin toppuuttelemaan itseäni, sillä maanantai ja tiistai menisivät vielä hankehommissa. Mutta keskiviikkona, sitten aloittaisin kesälomani täydellä teholla. Olemme keskustelleet ja pohtineet – pääasiassa kahdeksanvuotiaan kanssa – miten viettäisimme loman ensipäivät, mitä ainakin tekisimme, mitä haluaisimme puuhastella ja minkälaisissa ympäristöissä.

Tänään jatkoimme aamupalapöydässä keskustelua. Kahdeksanvuotiaan kesäloman kohokohtia ja tärkeimpiä toiveita ovat muun muassa kirjasto- ja rantaretket, yhteiset kävely-pyörälenkit, kirjojen lukeminen, kavereiden kanssa oleilu, mökillä käyminen, torilla käyminen, jäätelöautolla käyminen ja uusien jäätelömakujen maisteleminen. Hän toivoo lisäksi, että me pelattaisiin Muuttuvaa labyrinttia ja piirtäisimme yhdessä.

Kun kuuntelin näitä pienisuuria toiveita, ajattelin, että kovin pienestä sitä voi olla tyytyväinen. Kovin pienillä teoilla, tekemisillä ja menemisillä saa aikaan mukavan ja iloiselta tuntuvan kesäloman. Ja niinhän se on. Minun toiveeni olivat myös melko kevyitä, eikä niiden eteen tarvitsisi liikoja ponnistella. Tätä edesauttamassa on toki se, että mihinkään viralliselle matkalle, esimerkiksi ulkomaille, ei nyt oltaisi lähdössä. Ja kun oikein tarkastelin ajatuksiani, ei minulla juuri nyt ole edes hinku kotiympyröistä pois.

Listasin kahdeksanvuotiaalle kesälomapuuhikseni kotoilun, äänikirjat, lenkkeilyn ja etätreenit, pienet veneretket, kahvilakäynnit ja ystävien tapaamisen. Hänestä ne olivat hienoja ajatuksia, hän ymmärsi niissä olevan vaatimattomuuden kärjen. Hän oli heti messissä. Toisin kuin isotveljensä: heidän mielestään tällainen kesä olisi aivan syvältä, tylsä, typerä ja lähinnä vanhusväestölle soveltuva. Kesällä pitäisi (kesätyön lisäksi) olla menoa ja meininkiä, kesällä pitäisi päästä vähän sinne ja tänne, golfailla, chillailla ja pyöriä festareilla. Jouduin muistuttelemaan, että tänä vuonna ennen elokuuta ei yksiäkään festareita juhlittaisi…

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Työpäivä kului kahden hankejulkaisun parissa, lisäksi selvittelin sähköposteja, laadin loma-ajan vastausviestin ja päätin jatkaa tutkimushommia post docina. Keskustelimme aiheesta ja tematiikasta väitöstyöni pääohjaajan kanssa. Oli ihan ihmeellistä, että minä saisin nyt luvalla ja tohtorin pätevyydellä harjoittaa itsenäistä tutkimustyötä. Aloin laatia tutkimussuunnitelman hahmoa tai lähinnä ensimmäisiä ranskalaisia viivoja suunnitelman aluksi ja tukipylväiksi.

Työpäivään sisältyi myös NIKO-projektin kesätyöntekijän loppukeskustelu, jonka hoidimme kivasti keskustan kahvilan terassilla. Olimme supertyytyväisiä kahden viikon työrupeamaan ja totesimme, että tällainen nuori nuorille suunnatun hankkeen puikoissa tai ”apurina” olisi elinehto ihan kokoaikaisesti pienellä prosentilla. Nuorilta nuorille -periaate kun toimii parhaiten niin kasvokkain tapahtuvassa toiminnassa kuin somessakin.

Kahdeksanvuotias oli sopinut naapurin tyttöjen kanssa yhteisen yökylän – ensimmäisen sitten tammikuun – ja hän pakkasi tavaroitaan jo aikaisin iltapäivällä. Oli ihana katsoa, kun kolme tyttöä suunnittelivat pitsa- ja herkkuiltaa yhden tytön kotona. Vähän hassuilla tavaroilla pakattu reppu selkään ja menoksi.

Se on pienestä kiinni.

Minna Salakari


11.6. Sydämen asiat

Olen harvoin aamulla väsynyt, tänään olin. Kellon soidessa ensimmäinen ajatukseni oli kääntää kylkeä. Päätin kuitenkin nousta ylös. Kävelin melkein silmät kiinni keittiöön. Ensimmäinen kymmenen minuuttia meni haukotellessa, mutta sitten alkoi sujua. Nuorten miesten aamiaiset tehtyäni käväisin terassilla nuuhkimassa raitista ilmaa. Jos terassi ei olisi aamuisin niin varjoisa, olisin nauttinut aamukahvin siellä. Nyt siirryin sisälle. Kahdeksanvuotias oli herännyt. Hän nökötti keittiössä ja haukotteli. Meillä oli tänäkin aamuna jotain yhteistä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kahdeksanvuotias sai toiveaamupalakseen paahtista ja omenan. Hän olisi toki halunnut myös suklaamuroja, riisimuroja, jotka maistuva kaakaolta ja muuttavat murojen kanssa nautitun maidon kaakaoksi. Pierunkuoria. Kun perustelin tällä sanalla lapselle sitä, ettei hän saisi niitä aamiaiseksi, häntä nauratti. Minun piti heti avata hänelle, mitä tämä tarkoitti – mikä on pierunkuori? Se ei ollutkaan mitenkään ihan helppo tehtävä, mutta sain asian selvitettyä kohtalaisella tasolla. Pointtina pidin sitä, että nämä tällaiset pierunkuoret eivät missään nimessä täyttäisi vatsaa kuin maksimissaan tunniksi, ne ovat täynnä ilmaa eivätkä lainkaan terveellisiä. Tämä selvitys riitti kahdeksanvuotiaalle.

Minä vastailin sähköposteihin ja hyväksyin elokuulle tulleita kokouskutsuja. Sähköpostien lisäksi tarkastelin johtamieni hankkeiden verkkosivuja, julkaisuja ja ajastin kesäajan blogijuttuja. Aloitimme NIKO-projektin projektikoordinaattorin kanssa FC Interin kanssa yhteistyössä toteutetun nikotiinituotteiden käyttöön ja tuotteisiin liittyviin asenteisiin kohdistuneen kyselyn analyysia. Tulokset olivat mielenkiintoisia. Alamme tuottaa julkaisua niistä, kunhan olemme saaneet analyysin hoidettua loppuun.

Yhdeksäksi keitin uuden kahvin ja asettauduin seisomatyöpisteelle yhteistyöverkoston Teams-kokoukseen. Pohdimme monialaisesti ja -tahoisesti, millä tavoin korona-aika on vaikuttanut nuorten hyvinvointiin, päihteiden käyttöön, yleiseen käyttäytymiseen ja lainrikkomuksiin. Totesimme yhteisesti, että nuorille ja heidän perheilleen suunnatut palvelut ovat olleet huomattavan rajoitettuja viimeisten kuukausien aikana. Sen sijaan nyt, kun rajoituksia on höllennetty, palveluita on jälleen enemmän tarjolla. Iloitsimme yhdessä muun muassa siitä, että nuorisotoimen työntekijät ovat jalkautuneet kaduille ja kauppakeskuksiin. Jäimme pohtimaan, millä tavalla kuluneet kuukaudet ja rajoitukset tulevat näkymään myöhemmässä vaiheessa sote-palvelujen tarpeessa. Minusta oli hienoa, että olimme yhteisten asioiden ja pohdintojen ääressä – nuoret ovat sydämen asia kaikille toimijoille!

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tiimikin, vertaiset, on sydämen asia. Meillä oli tänään tämän kevätlukukauden viimeinen tiimipalaveri. Kävimme läpi ajankohtaiset asiat ja syksyn suunnitelmia, lähinnä työtuntisuunnitelmaa. Syksystä on tulossa mielenkiintoinen, ja on kiva jäädä lomille siten, että on jotain odotettavaa.

Tiimikokouksen jälkeen lounastimme kahdeksanvuotiaan kanssa, jonka jälkeen lähdin pienelle kävelylenkille ja tapasin ystävän päiväkahvilla. Tauko tuli tarpeeseen, kahvi oli hyvää ja lenkkiseuran kanssa mukavaa. Iltapäivän käytin hankejulkaisun räätälöimiseen ja tuntiselvityksen laatimiseen. Olen erityisen heikoilla kaikenlaisessa nippelinappelitiedon excelöimisessä. Siksi olin siirtänyt sen tekemisen ihan viimetippaan. Kieli keskellä suuta ja kahvin voimalla, ajattelin.

Kahdeksanvuotias herkutteli ensimmäisellä itse kasvattamallaan peukalonpään kokoisella mansikalla. Tummanpunaisen mansikan hotkaistuaan hän katseli mansikanrönttiä pää kallellaan.

”Saaks tän vihreenki syödä?”


10.6. Kesävarpaat

Heti aamusta mietin, mitähän olen unohtanut. Minulla oli vahva olo siitä, että jotain on jäänyt, jokin on tekemättä tai olen unohtanut ilmoittaa jonkin asian jonnekin. Selasin paniikinomaisesti sähköpostia ja kahta kalenteriani, sähköistä ja paperista, heti kuuden jälkeen aamulla. En löytänyt mitään sellaista, jota en olisi hoitanut tai johon en olisi reagoinut. Olin tänään merkannut ylös myös kahdeksanvuotiaan iltapäivän pihakyläreissun, lahjan oston ja naprapaatin. Kaikki oli siis kunnossa.

Ovikello soi kymmentä vaille kahdeksan. Ovella seisoi siivooja. Bingo! Olin unohtanut, että tänään olisi siivoojapäivä. Ihan kiva, vaikka myönnän ensin ajatelleeni, ettei ylimääräinen liike ja meteli kodissa viimeisinä päivinä ennen kesälomaa ollut ideaalia. Tässä lohdutti se, että iltapäivään mennessä koti olisi kunnossa, olisi siistiä, puhdasta ja raikasta. Ei sitä iloa ja onnea yleensä kestänyt kuin muutaman hetken, mutta sekin riitti hallinnan tunteen saavuttamiseen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kun sain sähköpostit ja viimeiset valmistuvien opinnäytetöiden tekijöiden hopsit kuntoon, suuntasin naprapaatille. Tänään avattiin yläniska, jossa oli kuulemma myös monien vuosien lukot (ja siltä se kuulostikin), lavanseutu ja oikea ranne toistamiseen viime kerran jälkeen. Se tunne, kun henki kulkee, mihinkään ei särje, ei tunnu painetta eivätkä käsivarsi ja sormet puudu, on mieletön. En ole kertaakaan katunut naprapaattikäyntien aloitusta. Lääkäriltä olisin saanut särkylääkereseptin ja suosituksen hierojalla käymisestä, nyt sain ihan oikeaa apua ja neuvoja omahoitoon.

Kun palasin puolen tunnin käsittelyn jälkeen kotiin, sähköpostissa oli iloinen ”uutinen”: pääsisin opettamaan ensi keväänä Turun ammattikorkeakoulun tohtorikiihdyttämöön laadullista tutkimusmetodiikkaa. Tämä on itselleni sellaista uutta, josta tykkään ja johon saan taas suunnata uudenlaista kiinnostusta ja laatia uusia opetusmateriaaleja, tehtäviä ja esimerkkejä. Sähköpostiin oli ilmestynyt myös viesti viestinnän asiantuntijalta, joka oli ihan vau-efektin aiheuttaneella tasolla saanut tiivistettyä ANKKURI-hankkeen terveyskioskitoiminnan jutun 800:aan merkkiin. Teksti ja oheiskuva lähtisivät Turkupostiin. Hetki myöhemmin sain yliopistolta onnitteluviestin. Olen nyt virallisesti lääketieteen tiedekunnasta, kansanterveystieteenlaitokselta valmistunut filosofian tohtori. Iloisia juttuja, ajattelin ja keitin aamun kakkoskahvit.

Kahdeksanvuotiaan aamu alkoi aikaisin, ennen seitsemää. Hän kertoi heränneensä esikoisen niistämiseen. Ymmärsin. Miehenalut lähtivät jälleen samalla kyydillä töihin, ja me jäimme hiljaisuuteen. Aikaisissa aamuissa on se hyvä, että yhdeksään mennessä on tehnyt melkein puolet kaikesta silpputyöstä. Kahdeksanvuotias totesi samaa – sänky oli pedattu, vaatteet valittu ja puettu, kaksi leikkiä leikitty (tai ainakin aloitettu) ja ulkona piipahdettu jo hyvissä ajoin ennen yhdeksää. Ennen lounasta hän keskittyi piirtämiseen ja lounaan jälkeen jälleen ulkoilemiseen. Minulla oli tänään oma työmeno, ja mummo piti hänelle seuraa muutaman tunnin keskellä päivää.

Työmenon jälkeen hoidin varpaankynnet kesäkuntoon. Annoin eka kertaa ikinä jonkun muun laittaa ne, ja niistä tulikin hienot. Kyllä kelpaisi jäädä ensi viikolla lomalle! Iltapäivällä pohdimme terassi-istutuksia ja valmistimme hampurilaisia, sitten lenkkeilin kahdeksanvuotiaan kanssa Ilpoisten suuntaan. Jätin hänet kaverikyläilemään ja lenkkeilin itse takaisin kotiin tekemään livetreenin tallenteelta. Sitten palauttelulenkki hakemaan lapsi takaisin kotiin. Hän ei osaisi pyöräillä yksin... Hiki tuli, ja työt sai karistettua harteilta mukavasti. Meni se iltapäivä näinkin.

Enää kaksi virallista työpäivää ennen lomaa. Maanantaina ja tiistaina on vielä hoidettava muutamia hankehommia, mutta sitten, sitten se koittaisi.

Loma.

Minna Salakari

9.6. Liikkistä

Aamu kulki jokseenkin samalla tavalla kuin eilenkin. Olin nopea ja sain toimia aamuaskareissa yksin. Esikoinen ja ylioppilaskokelas kävivät suihkussa, pukivat, kolistelivat ja niistivät, mutta he eivät vaellelleet keittiössä. Tein leivät ja kahvit valmiiksi, ja he pääsivät matkaan. Veljeksillä on kerrankin jotain yhteistä: aamuvuoro viikko samassa työpaikassa. He kulkevat sinne meidän kaikkien ihmeeksi samalla kyydillä, esikoisen autolla. Alkuun tämäkin oli hankalaa, mutta jokin järki varmasti huusi, että kahdella autolla ei täysin samaan aikaan ja paikkaan kannattaisi samasta pihasta lähteä. Tämä olisi meidän perheen poikien ilmastoteko, ajattelin oven sulkeuduttua.

Oma aamuni oli rauhallinen, vaikka kahdeksanvuotias oli hereillä jo seitsemältä. Me nökötimme keittiön pöydän ääressä, juttelimme niitä näitä ja uppouduimme sitten omiin puuhiimme. Minä sähköposteihin ja Twitteriin, lapsi tubettajan uuteen videoon. Söimme aamupalaa ja välillä vilkaisimme toisiamme. Minä taisin katsoa pidempään joka kerralla. Jostain syystä liikutuin katsoessani hänen kauniita, auringon hellästi värittämiä kasvojaan – hän oli keittiön ikkunasta tulvahtavan valon keilassa niin kaunis, että itketti.

Joku (lähinnä perheen miesväki) kysyy joskus, miten tällainen voi itkettää. Vastaus on yksinkertainen. Se ei ole vain se hetki, vain se kasvoihin tulvahtanut valo tai nenänpään asento. Se on paljon enemmän. Se on koko lapsen elämä ja lapsen saaminen. Sitä miettii kahdessakymmenessä sekunnissa, miten on voinut saada tuollaisen lapsen, miten onnekas on, kun on saanut tuollaisen lapsen, muistelee sen ensimmäisiä parkaisuja, hymyjä, jouluja, koulun kevätjuhlia ja kaikenlaista. Alle puolessa minuutissa on ehtinyt käydä läpi koko elämän kirjon ja onnen. Ja se siinä itkettää.

Tänään liikutti myös esimiehen laatima ja tiimiläisten täyttämä Padlet-taulukko. Yhdeksän jälkeen keitin uudet kahvit ja luin työyhteisön kirjoituksia omasta kesästään, aikomuksistaan, kuormittavista tekijöistään sekä kiitoksia ja kauniita sanoja tai palautteita työtovereille. Minusta ihan parhaita kesähaaveita ja -aikeita olivat kollegoiden kirjaamat kiireettömät aamukahvit pihassa, synnyttäminen, uuteen perheenjäseneen totuttautuminen, työasioiden hetkellinen unohtaminen, uuden kodin järjestäminen, uuteen kotiin järjestäytyminen, fammuilu, lepäily ja kaikenlainen kesäpuuhailu.

Kun siirryin tiimiläisten toisilleen osoittamiin kiitoksiin, nyökkäsin: miten erilainen, upea porukka me olemmekaan! Jokaiselle laitettu kiitos ja palaute, kuvaus työtavoista ja hyvistä piirteistä osui ihan nappiin. Me vielä tunnemmekin toisemme ja toistemme vahvuudet hyvin, ajattelin. Minua kuvattiin hymyileväksi ja innostuneeksi, ”aurinkoiseksi ideanikkariksi”, viestijäksi, kekseliääksi ja ahkeraksi tiimiläiseksi ja hyvän mielen lähettilääksi. Yksi minut erityisen hyvin tuntevista työtovereista kirjoitti ihailevansa verkostoitumisen taitoani ja vahvaa tahtoani – minä tiedän, mitä minä haluan. Kaikki kuvaukset osasin linkittää itseeni ja tunnistin itseni niistä helposti, mutta silti olin otettu. Olin myös helpottunut, että olin antanut itse kaikille muille juuri heihin liittyvää myönteistä palautetta ja kiitosta. Ne kannattelevat kevätkauden viimeisinä päivinä ihmeen hyvin.

Kahvin ja tiimipohdintojen jälkeen tapasimme uuden kollegan kanssa etänä ja suunnittelimme syksyn Tietojohtamisen opintojaksoa. Saimme kokonaisuudesta, ja samalla työnjaosta, varsin selkeän. Lopuksi tutustuimme toisiimme ja juttelimme muun muassa väitöksen jälkeisestä elämästä, post doc -tutkimustyöstä, dosentuurista ja siinä sivussa kävimme läpi perheemme ja vähän kesäsuunnitelmiakin. Tämän jälkeen nautin pika pinaattikeittolounaan kahdeksanvuotiaan kanssa, heitin hänet kaverin pihaan leikkimään ja suuntasin Flow Parkiin TPS:n pelaajien haastatteluun ja kuvauksiin. He ovat lupautuneet tämän vuoden Säkitön syyskuu -kampanjan keulakuviksi. Flow Park taas on pääyhteistyötahomme. Tästä tulisi hyvä juttu, mietin session loputtua.

Iltapäivällä lähdimme Verkanille syömään Ribsejä. Miehen aloitteesta.

Ihan kelpo tiistai.

Minna Salakari

8.6. Maanantaimuudi

Iloitsin arkiaamusta. Tietynlainen sunnuntailojuminen kostautuu usein, ja sitä saattaa huomata unohtuvansa esimerkiksi aamiaispöytään. Kymmentä minuuttia ennen tapahtuman tai kokouksen alkua havahtuu kiireeseen ja joutuu sutimaan itsensä melko kiireellä kuntoon. Tänään kävi niin. Uppouduin sähköposteihin ja Peppi-järjestelmään siinä määrin, että meinasin myöhästyä päivän ekasta tapaamisesta. Mutta ei huolta! Pikameikki, pikahiukset ja pikapukeminen mahdollistivat ajoissa aloittamisen. Oli vain tarkastettava, että hammastahnaa ei roikkuisi suupielistä…

Aamu lähti lopulta liikkeelle vauhdikkaasti, kun esikoinen ja ylioppilaskokelas olivat molemmat lähteneet puoli seitsemältä aamuvuoroon, olin saanut aamiaiset, sähköpostit ja arvioinnit työstettyä ja vasta puoli kahdeksalta heränneen kahdeksanvuotiaan vedettyä käyntiin. Kolmen hengen keittiöruuhkalta vältyttiin kahdestakin syystä: ylioppilaskokelas viivytteli heräämistään ja minä olin näppärä ja tein kaikille kaiken valmiiksi. Koko viikko pitäisi pystyä samaan, jotta saisin oman keittiörauhan.

Kahdeksanvuotias kirmasi kuusenkerkkien keruuseen heti aamusta, ja kun hän tuli takaisin, saimme pakkaseen ison purkillisen vaaleanvihreitä pieniä havutupsuja. Yritin näyttää iloiselta ja kehuin lasta, mutta oikeastaan minulla ei ollut mitään hajua, mitä niille pitäisi sitten jouluna (?!) tehdä. Jouluksi niitä kovasti kerättiin. Minä tein arviointihommia ja tarvitsin kahdesti Peppi-tuesta apua, sillä en millään saanut muutamaa merkintää tehdyksi. Lopulta nekin onnistuivat ja pääsin työasioissa eteenpäin.

Palaveerasimme uuden kollegani ja vanhan kollegani kanssa Teamsissa. Suunnittelimme terveysteknologian Master-opiskelijoiden syksyn opintojaksoja ja jaoimme tehtäviä. Tapaamisessa kului kaikkiaan puoli tuntia, sitten kaikki oli valmista. Puolessa tunnissa ehdimme myös jakaa kuulumiset ja nauraa yhdessä vaikka mille. Tehokasta, ajattelin. Tämän jälkeen olin voimaantunut. Päätin tehdä yhden juuri jaetuista, minulle suunnatuista tehtävistä heti pois alta. Sitten join päiväkahvit Näkymätön Ninni -mukistani. Kuuntelin samalla kymmenen minuuttia uutta äänikirjaa – olen jäänyt totaalikoukkuun!

Kun sain kahvi- ja kirjahetken loppuun, palasin työtehtävien äärelle. Tänään mietin rehellisesti sanoen ensimmäisen kerran, että onneksi pian koittaa kesäloma. Arki oli ollut erilaista, työntäyteistä ja hektistä viimeiset kaksi – kohta kolme – kuukautta. Oli pitänyt siirtyä etämuudiin ja etäpisteelle, huolehtia alakoululaisen etätyöskentelystä ja pysytellä visusti erossa (etäällä!) koronaviruksesta. Kun tarkastelin tänään, lempipäivänäni, mielessäni korona-aikaa, selviytymistämme ja kaikenlaista sen ympärille sirottuvaa, olin tyytyväinen. Minusta me olimme onnistuneet. Onnistuneet yhteisönä, yhteisöinä ja yksilöinä. Kukin omalla tavallaan. Koronakäyrätkin näyttivät siltä, että olimme onnistuneet jopa yhteiskunnan tasolla. Seuraavat kaksi viikkoa näyttäisivät, mitä rajoitusten asteittain purku tekisi käyrille.

Ennen iltapäivälenkkiä sävelsin kahdesta aiemmasta ruoasta meille päivällisen. Päivällisen viidelle. Eilinen pasta (jota oli paljon!) ja tomaattikastikkeen jämät taipuvat uudeksi ruoaksi: tonnikalapastaksi. Se on meille kaikille maistuva arkiruoka, joka valmistuu nopeasti. Ruoan jälkeen kastelin ikkunalla kasvavan mansikantaimen, sen isoin mansikka alkoi punertaa. Sitten lähdin lenkille, ja loppuillan vain olisin.

Maanantaimuudi.

Aamuvuorolaiset keittiössä.

Pakkasessa kaatuneen kuusen kerkät.

Tummat pilvet ja ikkunalla punertava mansikka.

Siitepöly, huonepöly, hiekkapöly. Siivotonta.

Äänikirja ja päiväkahvi.

Lapsen vapaus muistuttaa olennaisesta.

Kalenterista lasken: kohta alkaa kesäloma.

Minna Salakari

7.6. Myrskyn jälkeen

Heräsin esikoisen keittiöpuuhin ennen puolta seitsemää. Onneksi sain nukuttua vielä tämän jälkeen yli tunnin. Mietin herättyäni, että miksi on niin vaikeaa a) olla hiljaa, b) niistää hiljaa ja c) käyttäytyä siivosti keittiössä. Ymmärtäisin kaiken sutinan ja siivottomuuden, jos miehenalku ei olisi miehenalku vaan esimerkiksi kuusivuotias. Ja silloinkin vaivoin.

Kahvi tippui ja minä havainnoin eilisillan ja yön myrskyn tuloksia: terassituolit olivat hujan hajan ja kaatuneina. Onneksi eivät olleet lennelleet ikkunoihin, ajattelin. Mies mainitsi eilen ennen lähtöään, että ne kannattaisi varmaan pinota yhteen seinustalle…ja jotain muuta, jota en enää kuullut. Se liittyi varmaan myrskyyn ja juurikin tähän ikkunoita päin lentelyyn. No, oli jäänyt tekemättä. Takapihan puut olivat nopealla vilkaisulla pystyssä ja rannan veneet laiturissa. Edelleen tuuli melko kovaa. Kaadoin kahvin kuppiin ja toivotin hyvät huomenet kahdeksanvuotiaalle.

Hän oli tehnyt kännykällä jotain omakuvia jollakin uudella äpillä, josta en ymmärtänyt mitään. Mutta lapsi käytti sitä sujuvasti ja lupasi tehdä minustakin piirroskuvan sillä äpillään. Jäin odottelemaan tulosta. Samaan aikaan oma kännykkäni piippasi, ja kun avasin viestin, siinä oli kuva naapurin naiselta. Kuvassa oli terassille kaatunut iso kuusi. ”Apua!” oli ensimmäinen reaktioni. Sain kirjoitettua sen viestikenttään ja painettua ”lähetä”. Sitten seuraavaksi, toisessa viestissä, sain jo kysyttyä, että ovatko he saamassa apua jostain, talonmieheltä tai joltakulta. Onneksi olivat. Puu oli kaatunut jo eilen illalla. Ja heidän onnekseen se oli kaatunut siististi terassin puolelle, takapihalle vievien rappusten päälle eikä esimerkiksi isoon olohuoneen ikkunaan.

Naapurin rouva kirjoitti viimeiseen viestiinsä, että ”No, pitäis varmaan kerätä kuusenkerkät talteen…” Minua nauratti. Jotain hyvää tästäkin myrskyn aikaansaannoksesta. Kahdeksanvuotias oli ensin kauhuissaan kaatuneesta puusta, mutta sitten hänelle tuli kiire – vaatteet päälle ja ulkoilemaan! Kello oli vasta puoli yhdeksän, kun näin hänen silmissään jonkin luovan ja vähän villin ajatuksen. Hetken kuluttua naapurin rouvalta tuli iloinen viesti siitä, miten lapset leikkivät kaatunen kuusen kätköissä salamajaa, perhettä, jossa kahdeksanvuotias oli äiti, heidän poikansa oli isä ja tyttärensä 19-vuotias lapsi. Olin jälleen oikeassa. Kaatunut puu ja vähän erikoisempi tilanne saivat nopeasti aikaan luovan leikin. Edes vaatteiden valinnassa ei mennyt aikaa tänä aamuna.

Itse vietin hidasta aamua ja aamupäivää. Lojusin keittiössä, lojusin K-tuolissa ja lojusin sängyssä. Kuuntelin uutta äänikirjaa. Olimme Helsinkiystävän kanssa valinneet Laura Mannisen ”Sitten tapasin pehmeän miehen” -teoksen. Lukija tuntui sopivalta juuri tähän kirjaan ja kertomukseen heti kirjan ensiriveiltä saakka. Se on aina äänikirjoissa hyvä merkki ja alku lukukokemukselle. Lukijaan tottuu ajan myötä, mutta ehdotonta plussaa on, jos siihen ei tarvitse tottua.

Iltapäivällä tein lenkin ja kuminauhajumppa-livetreenin tallenteelta. Sitten oli virtaa liputtaa sähköposteja ja tutustua huomisen työkalenteriin. Sähköpostiviidakossa minua odotti iloinen yllätys: Sosiaalilääketieteen lehden toimitus ilmoitti lektioni hyväksytysti lehteen. Eikun odottelemaan.

Tarkastelin ulkona ollessani myrskyn merkkejä, ja onnekseni en nähnyt yhtään kaatunutta puuta tai taivaan tuuliin lentänyttä kattoa. Sen sijaan tapasin monta leppäkerttua, jotka paistattelivat valkoisiin kesäkukkiin takertuneina. Ne olivat selviytyneet kovimmista tuulista, ajattelin. Tulipunainen pieni otus näytti hyvältä kukkasessa. Luonto oli juuri nyt kukkeimmillaan.

Kahdeksanvuotias vietti liki koko päivän pihalla, pieni puhuri ei häntä juuri heilauttanut. Ruokatauolla hän totesi, että parasta ovat sellaiset lomapäivät, kun voi vaan olla ja mennä. Sellaiset, joina ei edes sada.

Olin vahvasti samaa mieltä.

Minna Salakari


6.6. Sadepäivän iloja

Sateinen aamu, eikä iltapäiväkään luvannut kauheasti enempää. Säätietoja kännykästä tiiraillessani yritin hahmottaa parasta lenkkihetkeä päivään. Sellaista, jolloin ei ainakaan kaatamalla sataisi. Puolenpäivän aikoihin ja pari tuntia sen jälkeen näytti kirkkaalta, mutta kolmen maissa alkaisi jälleen sataa. Olin varma, että jos katsoisin tunnin päästä samaa säätiedotusta, se näyttäisi sadetta myös tuohon muutaman tunnin väliin.

Onneksi sain herätä rauhassa ja viettää pitkän aamun. Sain ottaa itse keittämästäni kahvista ensimmäisenä ja seuraa vain itsestäni, sillä esikoinen oli lähtenyt jo seitsemäksi töihin ja muut nukkuvat viikonloppuisin hieman minua ja kahdeksanvuotiasta pidempään. Kahdeksanvuotias oli toki hereillä jo ennen seitsemää, mutta minä nousin vasta kahtakymmentä vaille kahdeksan. Avasin koneen, selasin somet ja luin yhden seuraamistani blogeista. Tarkastin sitten pöydällä lojuvan eilisen postin, jonka mies oli tuonut vasta illalla postilaatikolta. Pinossa oli kaksi kirjettä minulle. Olin illalla ehtinyt avata toisen niistä, sen isomman, jonka päällä lähettäjän kohdassa luki ”Lauri Tähkä” ja joka sisälsi Telakka-keikan t-paidan. Mutta ruskeaa kirjettä en ollut huomannut. Enkä olisi illalla enää jaksanut paneutuakaan siihen. Nyt minulla oli aikaa.

Ruskean kirjekuoren päällä lukin säntillisillä kirjaimilla, jotenkin tosi tutulla käsialalla nimeni, osoitteeni ja kaikki muu tarvittava ja välttämätön. Sitten siinä oli ulkomainen postimerkki. Avasin kirjekuoren. Sieltä paljastui kaksiosainen kortti, jossa luki ”Great news!” Joku luki kortin kannessa sanomalehteä ja joi kahvia. Avasin sen, tuttu käsiala jatkui. Sanoma kortissa meni pääpiirteittäin niin, että onnea, väitöskirja on nyt tehty, sä teit sen.

Kortti oli lukioaikaiselta ystävältäni, joka asuu nykyään Englannissa. Hän soitti puolitoista viikkoa sitten ja kysyi samalla osoitettani – olisihan tämä pitänyt arvata! Ennen lähettäjän nimeä oli kirjoitettu teksti ”Either I shall find a way or I shall make one”. Nyökkäilin. Miten Englantiystävä olikin löytänyt juuri minulle täydellisesti sopivan ajatelman, fraasin, minkä ikinä.

Kahdeksanvuotias istui aamulla pitkään K-tuolissa haaveilemassa. Hän istuu siinä nykyään usein. Jonoa on keittiön nurkkien lisäksi K-tuolille. Minä jäin pohtimaan aamulla Twitterissä lukemaani juttuun siitä, miten nuoruuden haaveiden pitäisi antaa kantaa. Ja ajatuksen lentää. Pitäisi uskaltaa haaveilla ja tavoitella. Minulle tämä ei ole ollut koskaan kovin vaikeaa: päämääräni ja visioni ovat usein paljon suurempia kuin itse tuotos tai toteutuma. En koe olevani suuri haaveilija, mutta sellainen semi-unelmoija ja villi visioija kyllä olen. Twitterissä pohdittiin, vastaako sellaista aikuista, jonka ajatteli joskus nuorena olevansa. Oliko täyttänyt unelmiaan ja kulkiko sellaisella polulla, johon itsensä joskus viisitoistavuotiaana tai juuri ja juuri täysi-ikäisenä ajatteli? No jotakuinkin, vastasin ääneti. Ehkä.

Jouduin kuitenkin myös myöntämään, että en ollut ihan sillä polulla, josta olin unelmoinut ja jollaiselle itseni olin sijoittanut. Olin matkustanut jotenkin pidemmin ja työläämmin. Vähän eri reittiä. Mutta yhtäkään steppiä matkallani en (ainakaan ihan täysin) kadu näin jälkikäteen. Tiedän lisäksi, että tulen vielä toteuttamaan ne vielä toteuttamattomat ja kaikkein tärkeimmät lapsuuden tai nuoruuden haaveeni. Se päivä koittaisi.

Sateen taukoaminenkin koitti. Ihan säätiedotteen mukaan. Sovimme ystävän kanssa treffit förille ja lenkkeilimme (kävely-pyöräily-kombolla) kahdeksanvuotiaan ja hänen ystävänsä kanssa Manuelaan kahville. Kaikilla oli seuraa. Se oli mukavaa. Ensin oli aurinkoista, sitten alkoi uudelleen sataa. Koko illaksi luvattiin sadetta, joten kotimatkalle jouduimme ostamaan kertakäyttösadeviitat.

Kotiin päästyämme askeleita oli kertynyt yli 12000, ja vaikka ulkona oli harmaata, mieli oli aurinkoinen. Siivosimme kahdeksanvuotiaan huoneen, kävimme lämpimässä päiväsuihkussa, ja minä käynnistin uuden äänikirjan valitsemisprosessin Helsinkiystävän kanssa. Ruoan jälkeen istuin sohvalla ja ihailin hankkimaani viikonloppukimppua.

Kotona kukki kesä.

Minna Salakari


5.6. Ruokapäiväkirja

Perusaamu. Esikoisen kanssa samassa keittiössä, samaan aikaan, samoin tarkoitusperin, molemmat vähän toistensa tiellä. Annoin tilaa, esikoinen saisi tehdä leipänsä ja touhunsa ensin. Avasin sillä aikaa sähköpostit ja huokailin. Oli perjantaiaamu ja ihan ihmeellistä, miten nopeasti viikot menevät. Kun esikoinen oli polttanut yhdet paahtikset, voidellut lopulta onnistuneet leipänsä ja kaatanut tuttuun tapaansa melkein koko kahvipannullisen vain itselleen, oli minun vuoroni.

Valehtelisin, jos väittäisin, että minua ei harmittanut, etten saanut ensimmäistä kaatoa kahvista. Se on se paras, maukkain ja kuumin. Päätin jälleen melkein heti laittavani uuden pannullisen porisemaan. Hiukan hullua, totesin itsekseni, mutta aamukahvilla on väliä!

Tänään sain aamutuimaan puhelimeen viestin, jollaista en juuri koskaan saa: siinä kysyttiin, miten minä teen jauhelihakastikkeen. Kysyjä oli naapurin nainen. Olin tarjonnut heidän nelivuotiaalle tyttärelleen pasta bolognesea eräänä iltapäivänä, ja nyt tämä pieni ruokavieras oli toivonut äidiltään spagettia, ”sellaista, jossa olis tomaattia ja sipulia ja spagettia”. Minua hymyilytti. Antiruoanlaittajalta kysyttiin kastikeohjetta, mikä iloinen yllätys. Tartuin tuumasta toimeen heti ja nakuttelin viestikenttään ohjeen.

Paistan naudanjauhelihan, maustan suolalla ja mustapippurilla, heitän sekaan valmiin tomaattikastikkeen (Raguletto, tomaatti-mozzarella), ruokalusikallisen sokeria, desilitran ruokakermaa ja sitten sekoitan ja annan porista hetken. Toisessa viestissä laitoin kuvan tästä kastikepurkista. Niitä löytyy aina yksi jääkaapista, sillä olen todennut sen tosi monikäyttöiseksi. Maustan tarvittaessa muilla mausteilla, kun kahdeksanvuotias on oman annoksensa saanut – hän ei siedä chiliä, pippuria tai mitään yrttisekoituksia. Pastan kiehautus, ja siinä se sitten on. Pasta bolognese. Tuore basilika ja juustoraaste pasta-annoksen päällä toimivat myös kivasti. Jään odottelemaan raporttia siitä, maistuiko soosi nelivuotiaasta yhtä hyvälle myös kotona.

Minua huvitti ääneen oma ruokapolitiikkani, jota voisi kuvailla avusteiseksi kokkaamiseksi. Käytän mieluusti jonkun toisen tekemiä tomaattikastikepohjia, pidän Saarioisten ja Apetitin pinaattikeittojen lämmittämisestä mikrossa, pyöritän neljän tai viiden ruokalajin viikkolistaa ja olen tyytyväisimmilläni silloin, kun eilistä ruokaa on jäljellä eikä tarvitse alkaa laittaa ruokia alusta. Teen paljon ja kaikenlaista, mutta kokkaaminen ei ole ollut koskaan minun juttuni.

Kun olin laittanut reseptin eteenpäin, perehdyin mukavaan sähköpostiin. Siinä esimieheni pyysi kaikilta tiimiläisiltään kommentit laatimaansa Padletiin. Ensin mietittiin, mistä iloitsen juuri nyt ja sitten sitä, mikä on kuormittanut kevään aikana. Tämän jälkeen kirjattiin kaikille tiimiläisille terveiset tai kiitokset. Ja kerrottiin (tai luvattiin), mitä ei ainakaan aio kesälomalla tehdä. Vastausaikaa annettiin ensi viikkoon, mutta päätin täyttää "taulukon" heti. Tämä oli mukava työtehtävä. Siitä jäi koko päiväksi hyvä mieli.

Sain hyvän mielen myös lounasaikaan: olin ensimmäistä kertaa sitten koronan alun ihan oikeasti lounastapaamisessa. Kokouksessa kasvokkain kolmen henkilön kanssa. Oikeastaan laitoin vähän ranttaliksi ja kävin vielä pian äitiyslomalle jäävän ystäväni kanssa kahvilla kaiken päätteeksi toisessa kuppilassa. Koko reissu tuntui jollakin tavalla erikoiselta mutta rentouttavalta. Tästä saattaa alkaa uusi – tai vanha – normaali, ajattelin.

Kahdeksanvuotias vietti tänään puoli päivää mummon kanssa ensimmäistä kertaa sitten koronan alun. Siten, että hän sai mennä myös sisälle leikkimään. Sekä lapsi että mummo olivat tyytyväisiä. He ehtivät ulkoilla, käydä autiotaloissa, pystyttää sisäleikit, tehdä nukkekotijuttuja ja tervehtiä isoisovanhempia lähipuistossa. Kahdeksanvuotiaalle tämä oli ihanan spesiaali lomapäivä.

Minulla taas oli spesiaali iltapäivä podcast-sarjan nauhoituksissa. Saimme nopeasti kaiken purkkiin. Muutama lisäotto tosin tarvittiin monestakin syystä, mutta se ei menoa haitannut. Yhtäkkiä kello olikin neljä. Siivosin jääkaapin (miten vastenmielistä!), laitoin pyykit ja suuntasin ruokakauppaan. Kun olemme koko perhe koossa, jääkaapit tyhjenevät nopeammin kuin kolmen hengen kokoonpanolla. Minusta tuntuu, että käyn kaupassa ainakin triplasti enemmän, vaikka kannan sieltä joka kerta neljä kassillista ruokaa mukanani. Tänään hankin ainekset muun muassa tomaattifeta-uunipastaan.

Ehkä joku joskus kysyy reseptiä.

Minna Salakari

4.6. Bingo!

Olin suunnitellut aamuun MyBnB-livetreenin, joka alkoi 7.30. Pasmat menivät kuitenkin sekaisin, kun kuuluin Yle Uutisten uutisoivan ”oman” hankkeeni tiistaina toimittaneen tiedotteen. Jäin kuuntelemaan sitä ja puuhastelemaan sen parissa. Olin ja tyytyväinen: hanke ja sen merkittävä tutkimustyö on jo lyhyellä aikajanalla huomioitu. Toki se vaatii valtavasti työtä, sinnikkyyttä ja ihan itse tekemistä, myös yhteistyötahojen sitoutumista. Siitä olenkin erityisen kiitollinen. Pienistä (tai oikeastaan suurista!) voi ammentaa. Päivällä oli selvästi hyvä alku, vaikka jumpat pitikin siirtää iltapäivään.

Kahdeksanvuotiaan päivä alkoi tyypillisesti aamutouhuilla ja aamiaisella, ulko-ovi kävi jo ennen yhdeksää. Onneksi ei satanut, ajattelin. Lapsia tämä ei kyllä haittaa, kysehän on vain oikeanlaisesta varustuksesta. Oma työpäiväni alkoi myös tyypillisesti: ani varhain hiiviskely keittiöön, kahvit ja leivät, somet, sähköpostit ja kaikenlaiset sälätyöt tuli tehtyä ennen kahdeksaa. Tänään kirjoitin myös huomenna julkaistavan blogitekstin valmiiksi ja etsin siihen sopivan kuvan. Se olikin taas varsinainen hakuprosessi…

Olin unohtanut, että tänään minun piti jakaa keittiön aamuhetki esikoisen kanssa. Muistin sen sijaan nanosekunnissa, miksi pidän siitä, että saan olla tässä hetkessä yksin. Esikoisen aamuvuoro alkoi seitsemältä, kello soi viisi minuuttia minun kelloni jälkeen, keittämäni kahvi päätyi miltei kokonaan hänen litranvetoiseen kahvimukiinsa, paahtimella oli ruuhkaa, jääkaapilla oli ruuhkaa, pöydille kertyi murusia ja koska hänellä oli kiire, astiat ja kaikki muukin jäivät pitkin poikin. Kaiken kruunasi siitepölyallergisen miehenalun norsun töräykseltä kuulostava niistäminen – olin varma, että kohta koko perhe on hereillä ja siinä se sitten taas oli. Minun aamuni.

Kun ohitin sotkut ja ruuhkat, hengittelin traumahengitystä, jonka naprapaatti oli opettanut, selvisin. Puoli yhdeksältä alkoi koko päivän kestävä tiimimme kehittämispäivä. Kävimme alkuun läpi eilisiä opinnäytetyöseminaareja, sitten siirryimme opintojaksosuunnitteluun, uuden verkkoympäristön käytön opetteluun ja työsuunnitteluun. Keitin heti alkuun uudet kahvit ja sain nauttia sitä ihan rauhassa, kunnes kahdeksanvuotias palasi ulkoa, sillä pihakaveri oli vasta keittämässä mikropuuroa. Hän ei jaksa odotella, joten hän marssi vähän turhautuneena sisään, tarttui vesiväreihin ja mustaan tussiin ja alkoi laatia luontobingoa.

"Bingo!" ajattelin hiljaa mielessäni. Lapsi kehittää ihan itse tekemisensä ja on siinä vielä luova. Idean tästä bingosta hän sai opettajansa laatimasta kesäbingosta, jonka jokainen luokkalainen sai todistuksen liitteenä. Siinä metsästetään erilaisia lukukokemuksia, oikeastaan erilaisia kirjoja: aina, kun on lukenut kirjan, joka käsittelee ruudukossa olevaa aihetta, saa värittää kuvan. Kaupunkiin sijoittuva kirja tai tarina, iloinen kertomus, ystävyydestä kertova teos, arvoituksen sisältävä kirja ja niin edelleen. Ruutuja on monta, ja koko kesäksi riittää varmasti väritettävää. Tämähän sopisi minulle ja Helsinkiystävällekin, mietin.

Päätimme bingon innoittamana kahdeksanvuotiaan kanssa piipahtaa kirjastossa viikonlopulla. Sitä ennen kaivelimme hyllystä ensimmäisen opuksen. Itse viimeistelin Saastamoisen Depressiopäiväkirjat, olin edelleen vaikuttunut ilmiön syvällisyydestä ja sen sanoittamisen taidosta. Olin häkeltynyt myös omien opiskelijoideni osaamisesta. Sain arvioida monta huippuhyvää, ”kirkasta kiitettävää”, kuten kakkosarvioija muutamasta työstä totesi. Tiimipäivän päätyttyä postilaatikkoon kilahti kaksi liikuttavaa viestiä valmistuvilta opiskelijoilta. Viesti päättyi kahteen oivalliseen (ihan bingot!) elämän – erityisesti työelämän – ohjeeseen ja muistutukseen:

”Pysy aina tuollaisena kuin olet!”

”Pysy edelleen totuuden äärellä, se kantaa elämässä ja työssä pitkälle!”

Minna Salakari

3.6. Ääripäitä

Upea aamu. Aamu täynnä iloa ja aurinkoa, tohinaa. Tänään oli suuri päivä, vatsanpohjassa lenteli perhonen. Suu kääntyi tuon tuosta hymyyn. Jouduin vilkuilemaan sähköpostitöiden ohella tietokoneen kelloa usein, sillä tänään pitäisi ehtiä. Olla ajoissa. Suoriutua kaikesta puoli kahdeksaan mennessä. Pieni lomalainenkin piti herättää vartti aiemmin kuin hän itsekseen heräisi.

Kun hän muisti, mitä meillä oli edessä, heräämisessä ei mennyt kauan. Laitoimme itsemme kuntoon, nappasimme tarvittavat vehkeet ja vermeet mukaamme ja lähdimme etäyllätysvauvakutsuille. Minun tehtäväni oli toimittaa vaippakakku, ilmapallot, kukat, kortti ja kaikenlaiset ihanat pikkuyllätykset pian äitiyslomalle jäävän ystäväni ja kollegani ovelle. Työtiimimme odotti Teamsissa, itse pidin kokousta päällä kännykästä. Sitten soitin ovikelloa ja yllätyys!

Yllätys olikin melkoinen, eikä ystävä-kollega ollut arvannut mitään. Kerrankin onnistuttiin. Olimme laatineet myös etäohjelmanumeron vauvakutsuille, kuten vauvakutsuille kuuluukin. Kaikki työtoverit kirjasivat Padlet-pohjaan oman arvauksensa vauvan sukupuolesta, syntymäpäivästä, syntymäpainosta ja -pituudesta sekä nimiehdotuksen tytölle ja pojalle. Kahdeksanvuotiaskin halusi osallistua arvailuun, ja kirjasimme hänenkin veikkauksensa talteen.

Tein nopeaa tilastointia – tietenkin – ja havaitsin, että minä olin ainoa poikaa veikkaava. Se sijaan kaikki paitsi yksi kollega oli arvannut vauvan syntyvän lasketunajan yli. Nimet olivat suloisia. Kahdeksanvuotias totesi eilen illalla viimeiseksi, melkein jo unessa, että haluaakin vaihtaa antaneensa nimiehdotukset. ”Et Mimmi ja Kaapo oliski paremmat!”

Vauvakutsut menivät kaikkinensa hyvin. Vaippakakustakin tuli näin antiaskartelijan mielestä hieno. Ihan ite tein. Toki käytin mallia ja kiroilin aika monta kertaa, mutta kasaan se saatiin. Olin hankkinut kakkuun kiinni tulevat helium-ilmapallot. Nekin olivat hienot. Casagrandella osataan! Vietimme siellä pienen hetken eilen. Lapsi löysi itselleen jonkin Top Model -vihkon, minä lähdin ulos liikkeestä neljän ison ilmassa leijuvan ja tuulessa heiluvan pallon kanssa.

Vauvakutsujen jälkeen edessä oli vielä pitkä työpäivä: kesäksi valmistuvat Master School -opiskelijat esittävät työnsä seminaarissa, joka kestää iltaan saakka. Huomiselle jätän hopsien tarkastuksen ja kaiken muun verkkojärjestelmähomman, mitä valmistumisiin liittyy. Pitkän päivän vuoksi piti tauottaa keskellä päivää: kävin lenkillä ja luin äänikirjaa hyvällä omallatunnolla.

Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat on temmannut minut mukaansa. Se on ääripääkirja, jossa Saastamoinen on erityisen onnistunut ilmiön kuvaajana. Minusta tuntuu, että olen päässyt masennuksen ytimeen, edes jonkinlaiseen kosketukseen siitä, miltä masennus tuntuu, mitä se aiheuttaa, mihin se johtaa. Tämä kiehtoo minua erityisesti siksi, että olen väitöstyössäni tutkinut rintasyöpää sairastaneiden lisäksi masennuksesta kärsiviä naisia. He sijoittuivat lähes kaikessa, niin elämäntyytyväisyyden, sosiaalisten suhteiden kuin seksuaalielämänkin osa-alueilla, matalimmille pisteille.

Saastamoinen antaa masennukselle kasvot, hän kirjoittaa niin, että ymmärrys ja empatia oikeasti lisääntyvät – omia tutkimustuloksiaan on helpompi ymmärtää. En ole aiemmin käsittänyt keskivaikeaa tai vaikeaa masennusta noin kokonaisvaltaisena ja ”tappavana”: musta verho kaiken päällä, töitä kyllä jaksaa, (lähinnä suorittaa kaiken pakonomaisesti ja laskee suorituksiaan), itsensä tarkkailu, huoli omasta fyysisestä terveydestä, haluttomuus, ilottomuus, jatkuva vihaisuus, ihmisviha, sosiaalisten tilanteiden välttely, kotoa lähtemisen vaikeus, kyynisyys, omien tekemisten korostaminen, itsensä vertailu muihin, muiden saavutukset tuntuvat isoilta, omat mitättömiltä, takertuu lähes kaikkeen, velloo ja vatvoo, ruoka maistuu tai ei maistu, väsyttää, haluaa piiloutua, kokee itsensä rumaksi ja saamattomaksi, ei voi uskoa muiden kehuja, ei tunnu miltään tai tuntuu ihan valtavasti kaikelta, vaikea myöntää olevansa masentunut, avun hakeminen on työlästä, kaikenlainen liikkeelle lähteminen on hankalaa, puhelimessa puhuminen on työlästä (Saastamoisen mukaan ”saatanasta”) ja elämän kokee epäreiluna.

Aivan kauheaa, ajattelen. Olen kuitenkin erityisen iloinen, että päädyimme Helsinkiystävän kanssa tähän teokseen. Nyt ymmärrän edes hitusen, millaista elämä on masentuneena. Kun suu ei taivu hymyyn.

Tänään oltiin isojen asioiden – ääripäiden – äärellä.

Minna Salakari


2.6. Päätöksiä

Havahduin juuri ennen kellon soittoa, otin herätyksen pois päältä ja hiiviskelin aamutoimiin. Yritin olla mahdollisimman hiljaa, etten vain herättäisi lapsia, erityisesti ylioppilaskokelasta ja esikoista. Näin takasin itselleni rauhallisen ihan oman aamun. Pohdin jo eilen illalla, että viimeiset kaksi vuorokautta ovat olleet kuin koronakauden kaksi ensimmäistä: täynnä hulinaa ja uudelleen järjestäytymistä.

Oli ihanaa, kun hiljaisuuden rikkoi ainoastaan kahvinkeittimen porina. Laskin, että jos aiemmat merkit pitävät paikkansa, saan olla rauhassa liki tunnin. Esikoinen yskäisi uhkaavasti allergioissaan puolen tunnin kohdalla. Mietin hiljaa mielessäni, että mitä nyt taas, että ei kai vaan. Eikä sentään. Sain jatkaa rauhallista aamuani ja arvioitua etäpääsykokeet valmiiksi. Kunnes muistin, että tänään niitä oli tulossa vielä noin kymmenkunta lisää. Ne, joiden lomakkeen lähetyksessä oli varsinaisena pääsykoepäivänä haasteita, saivat nyt uusia kokeensa.

Minä uusin osin aamukahvin, sillä ensimmäinen kuppi ehti melkein jäähtyä uppouduttuani töihini. Toisen kupillisen kanssa otin esiin hanketiedotteen, jonka olimme päättäneet lähettää medialle ja yhteistyötahoille tänään. Tein sitä jo eilen, joten tänään edessä oli vain viimeistely ja kuvan valinta. Valinnat ovat tyypilliselle vaakaihmisille vaikeita – niin tämäkin. Lopulta piti vain päättää. Eikä lainkaan katsoa taakseen.

Katsoin sen sijaan ulos olohuoneen isoista ikkunoista. Meren yllä oli valtavasti tummia pilviä. Odotin aurinkoa ja selasin hermostuksissani kännykän sää-äppiä. Onneksi se lupasi auringon jo kymmeneltä. Pienet ilot ja niin edelleen. Iloitsin tästä erityisesti siksi, että olimme sopineen tapaavamme ystäväni ja kahdeksanvuotiaan kummitädin kanssa Cafe Carrén terassilla. Juurikin kymmeneltä. Olimme päättäneet mennä, vaikka ilma olisi pilvisempikin. Olin aamulla pukeutunut raidalliseen kesämekkoon, mutta jouduin ennen lähtöämme vetäisemään sen päälle neulepuseron. Kahdeksanvuotias arvioi sen vähän noloksi, minusta se näytti kuitenkin ihan kivalta.

Ja niin näytti ilmakin, kun kahvilan terassille saakka päästiin! Ollakseni ihan rehellinen – mitä useimmiten olen ihan aina – tunsin tuossa hetkessä ihan valtavaa onnea ja iloa. Ajattelin, voisiko mikään juuri tuolloin olla yhtään paremmin. Vastasin nopeasti, että ei voisi. Edessä oli Turun paras latte, vieressä iloinen ystävä ja seuraa ääneen pitävä, jäätelöään nauttiva kahdeksanvuotias. Aurinko paistoi. Sain riisua neuleen.

Vaikka pidimme vain lyhyen kahvihetken, mieli oli virkeä. Hymyilytti. Tällä jaksaisin loppupäivän ja huomisen tosi tiukan, iltaan saakka kestävän seminaaripäivän. Hyvistä päätöksistä kannattaa pitää kiinni, vaikka aurinko ei aamulla ikkunasta näkyisikään. Kahdeksanvuotias analysoi minulle kotimatkalla jäätelövalintojaan: pehmis on vähän kuin kermavaahto, siitä ei nautiskella pitkään, se pitää ikään kuin kahmaista huulilla suuhun (lapsi demonstroi taitavasti tilannetta selittäessään) ja nielaista. Sen sijaan irtojäätelöpallosta on iloa pitkäksi aikaa, koska sitä voi nuoleskella. Siksi hän päätyy aina irtopalloon.

Minä päädyin eilen siihen, että pidän koronapäiväkirjaa siihen saakka, kunnes lomani alkaa. 15.6. kirjoitan viimeisen tekstini. Perustelin tätä päätöstäni sillä, että tuolloin on nähty oikeastaan koko koronankaari. Koronan alku, etäopiskelun, etäkoulun ja etäopetuksen alku, etäpääsykokeet, väitös, koulujen uudelleen alku ja etäpäätösjuhla, koronarajoitusten höllentyminen ja sen mahdolliset seuraukset, viimeiset työtehtävät ja lomille lähtö.

Minusta päätös oli hyvä. Sitä ei edes tarvinnut empiä.

Tästä olisi hyvä jatkaa.

Minna Salakari


1.6. Kaikki koossa

Jälleen aurinkoinen aamu. Ylioppilaskokelas herätti minut puoli yhden maissa yöllä paistaessaan makkaraa keittiössä. Kun kuulostelin tilannetta, arvelin hänen ensin etsineen makkaroita jääkaapista, sitten paistinpannua kaapeista ja oikeanlaista paistinlastaa tai muuta välinettä vetolaatikoista. Tähän prosessiin meni yllättävän paljon aikaa, ajattelin alkuyön pitkiltä tuntuneina minuutteina. Onneksi paisto itsessään ei kestänyt kauan, ja yöunelle jäi vielä viisi tuntia.

Aamulla heräsin kelloon soittoon kymmentä yli kuusi, ponnahdin heti pystyyn ja suuntasin keittiöön. Makkaranpaistosta oli jäänyt selvät jäljet: tyhjä makkarapaketti oli jätetty pöydälle, lautanen, haarukka ja lasi sen viereen ja hellalla oli vielä kuivan rätin jälkeen pyyhkimisestä jääneet rasvaroiskeet. Tästä alkaisi uusi viikko. Sellainen vähän juustomakkaran katkuinen.

Olemme taas kaikki koossa. Ja sen huomaa. Hyvässä ja pahassa. Remontti alkaa vedellä viimeisiään, ja päivän päätteeksi pääsee ihan omaan suihkuun. Tämä avaa monia mahdollisuuksia illan tekemisiin, eikä laskelmointia suihkun suhteen enää tarvitse tehdä – voi treenata, lenkkeillä ja siivoilla silloin kuin se itselle parhaiten sopii! Keittiössä, eteisessä ja kylpyhuoneissa on ruuhkaa, koti on täynnä elämää. Onneksi sekä esikoinen että ylioppilaskokelas ovat kesätöissä. Muuten voisi tehdä tiukkaa.

Kahdeksanvuotias vietti ensimmäistä kesälomapäiväänsä. Hän nauttii auringosta ja ulkoleikeistä ja teki rantaretken ystävän perheen kanssa. Kesänlapsi, äitiinsä tullut. Minä taas koitin selvitä sähköpostirumbasta ja etäpääsykokeiden arvioinnista keittiön puunausurakan jälkeen. Tein nämä työt heti aamutuimaan pois alta. Sitten olisi aikaa muulle työlle.

Pääsin tänään ihan ensimmäistä kertaa mukaan podcastiin. Alkukankeuden, uusintaottojen ja muutamien hauskojen yhteishetkien jälkeen keskustelumme sujui varsin mukavasti. Kaikille osapuolille suoritus oli varsin riittävä, ja päätimme jatkaa podcast-sarjan seuraavia osiota tuonnempana. Ensin editoidaan tämä ja sitten siirrytään seuraavan pariin. Tämä tällainen uutuuskärki työssä antaa ihan selvästi lisäpotkua ja maustetta muullekin (vanhan kaavan mukaan menevälle) työlle, ajattelin.

Olin varannut naprapaatin täksi päiväksi, se olikin päivän ensimmäinen tauko. Yhdistin siihen kätevästi myös ruokataukoni. Söin Saarioisten äitien tekemän maailman parhaan pinaattikeiton muutamalla basilikan lehdellä parissa minuutissa keittiön nurkassa ennen lähtöä. Nappasin karjalanpiirakan vielä evääksi autoon. Olin mielestäni organisoinut työn ja tauot hyvin. Ajatus tästä nauratti hieman. Onneksi pystylounaspäiviä on vain harvoin. Kaikesta selviää.

Loppupäivästä selvisin erityisesti siksi, että kaula- ja rintaranka sekä rannelukot oli avattu. Hengitys kulki eikä mihinkään koskenut. Askel ja tunne olivat kevyet. Hankkeeseen liittyneen, eilen päättyneen kyselyn analyysi houkutti. Aloin työstää sitä ja sen pohjalta tiedotetta aiheesta. Tämä kaikki syntyi melko nopeasti, vaikka oikean tilastollisen testin valitseminen tuottikin ensin päänvaivaa – miten ne nyt menivätkään? Tohtorisnainen selvisi kuitenkin tehtävästä, mikä oli kaiken kaikkiaan melko tähdellistä.

Maanantaihin mahtui jo tuttuun maanantaiseen tapaan monta iloista flow-kokemusta. Eniten kaikessa tuntui kantavan edessä siintävä kesäloma. Enää kaksi viikkoa ja sitten…

Tänään oli suuri päivä: koronarajoituksia alettiin purkaa. Voimaan tuli 50:n hengen kokoontumissääntö, ja kahviloita ja ravintoloita päästiin vihdoin avaamaan. Vaikka tilanne hieman itseäni pelottaakin, päätin ehtiä huomenna terassilattelle ja nauttia tästä ”maailman avautumisesta”. Ihmisiä en aio tavata (no ehkä yhden ystävän), sillä kotijengin läsnäolo tuntuu juuri nyt valtavan riittävältä. Aion vain fiilistellä eteläeurooppalaisessa maisemassa ja lämmössä.

Toivon huomiselle aurinkoa.

Minna Salakari

31.5. Aurinkoista

Katsoin kelloa ensimmäisen kerran vasta puoli kahdeksalta. Käänsin vielä kylkeäni ja nousin vasta vartin yli. Olin nukkunut yli kahdeksan tuntia putkeen. Se on minulle paljon. Arkisin nukun keskimäärin kuusi tuntia (ja se on ollut aina riittävä), viikonloppuisin taas seitsemästä kahdeksaan tuntiin yössä. Tokaluokkalainen – nykyinen kesälomalainen – oli herännyt jo aiemmin, mutta ollut poikkeuksellisen hiljaa, kun me vanhemmat nukuimme. Teimme yhdessä aamiaisen, luin blogit ja selasin somet. Kahdeksanvuotias lähti ulos ennen yhdeksää, oli hiljaista. Sunnuntain alku näytti lupaavalta.

Oli ihanan kesäinen päivä. Olin ajatellut tänään siivoavani kasoja ja pinoja sekä peseväni vessat, mutta muutin lennosta suunnitelmaani: en missään nimessä käyttäisi parhaita aurinkohetkiä sisällä luuttuamiseen. Illalla sitten ehkä, ajattelin. Olin heti tyytyväinen päätökseeni. Olimme onneksi sopineet ystävän kanssa treffit jokirantaan kävelylle ja Turku kahvilla -kärrylle, sekin rytmitti mukavasti vapaapäivää. Mies lähti muutaman päivän työreissulle (ihan kotimaan kolmen hengen matka), joten oli mukavaa, että meillä kotiin jäävillä oli kesäpuuhaa.

Tai pikemmin minulla. Kesälomalainen viiletti pihalla ja vesisodassa, trampoliinilla ja kotileikeissä liki koko päivän. Olin tyytyväinen erityisesti siihen, että hän huolehtii ihan itse aurinkorasvauksesta. Minun ei tarvitse edes muistutella asiasta.

Sen sijaan esikoista ja ylioppilaskokelasta saa muistutella milloin mistäkin. Käsienpesusta, keittiön siivoamisesta, työajoista, rästissä olevista koulutehtävistä ja yleisestä ilmapiiristä. Olen kuitenkin onnellinen, että molemmat ovat alkaneet puhua itsenäisestä elämisestä ja asumisesta. Se on aikuistumisen merkki. Esikoisen kanssa ollaan jo siinä pisteessä, että katsotaan asuntoja, ylioppilaskokelaan kanssa sen sijaan kannattaa odottaa, sillä hänellä on edessään armeija ensi tammikuussa. Kunhan syksyn viimeisestä kirjoituksesta ensin selvitään. Mutta pöhinää asian äärellä on, ja se on hyvä juttu.

Alakerrassakin on pöhinää: yksi suihku on vihdoin saatu asennettua ja paluu normaaliin arkeen (sen suhteen) voi alkaa. Elämä muiden suihkussa loppui tähän. Kiitos siitä. Suihkun arvon tajuaa vasta, kun sen menettää, pohdin kliseisesti mielessäni. Tänään iltalenkin ja livetreenin jälkeen pääsee ihan omaan suihkuun. Aikamoista.

Aikamoista on sekin, että huomenna höllennetään koronarajoituksia. Hiljalleen paluu entiseen on käynnistymässä. Itseäni tämä hieman huolestuttaa, mutta tilanteeseen on sopeuduttava. Ja jos totta puhun, kyllä minä ajattelin Cafe Carrén terassille mennä päivälattelle joku kaunis päivä. Vältän ihmisiä kaikissa käänteissäni, pesen ja desin käsiäni enkä tungeksi tai hengitä kenenkään niskaan jonoissa. Ehkä sillä selviää.

Olen pitkään pohtinut koronapäiväkirjan jatkoa. Olen luvannut itselleni, että 1.6. asia on selvä ja jonkinlaiseen ratkaisuun on päästävä. Mikä olisi seuraava etappi, miten tästä eteenpäin jatkettaisiin? Tänäänkin pohdin asiaa. Lopullista ratkaisua en vieläkään tehnyt. Sen sijaan teimme vielä iltapäivällä pikapiipahduksen harvaluodon mökille, jossa tapasimme isovanhemmat pitkästä aikaa. Katselimme toisiamme etäältä. Kahdeksanvuotias söi jäätelöannoksen ja heitteli laiturinnokasta leipäkiviä.

Tämän jälkeen tein perinteiset sunnuntain sähköpostien liputukset, vastasin jo muutamaan nopeaan opiskelijakysymykseen ja tarkistin kalenterit. Huomenna on kiva päivä: pääsisin kokeilemaan työssäni jotain ihan uutta.

Tulossa on monella tavalla aurinkoinen viikko.

Minna Salakari

30.5. Jo joutui armas aika

Vaikka oli vapaapäivä, heräsin herätyskelloon viittätoista yli seitsemän. Silloin minulla oli tasan tunti laittaa tokaluokkalainen kevätjuhlakuntoon. Kevätjuhlakuntoon tarkoitti tässä tapauksessa aamupalaa, aamupesuja, vaatteiden valintaa, pukemista ja hiusten laittoa. Kahdeksanvuotiaalla on pitkä tukka, minulla lyhyt. Tästä voi nopeasti ainakin jollakin tasolla päätellä, että minä en osaa laittaa kampauksia pitkiin hiuksiin. Osaan tasan kaksi kampausta: ponnarin ja perusletin. Osaan lisäksi soveltaa perusletin kahdeksi perusletiksi ja ponnarin kahdeksi saparoksi. Näistä piti tänään valita. Valinnan sai tehdä kampauksen saaja. Hän valitsi (pitkään ja hartaasti) kaksi lettiä.

Kun sain letit tehtyä, järjestettiin pienimuotoinen kuvaussessio, jonka jälkeen tokaluokkalainen pääsi lähtemään. Ilmassa oli merkillistä lähdöntunnelmaa.

Minä jäin muistelemaan eilistä keskusteluamme siitä, kukahan saa luokan ”Reilu kaveri” -stipendin. Kahdeksanvuotiaalla oli siitä vahva arvaus, ja yllätyin, miten hienosti hän osasi perustella tätä. Reilun kaverin pitää olla kiva ja kiltti, kaikkien kaveri, hyvällä tuulella ja auttaa muita, lapsi selitti minulle. Ja kertoi samalla itsekin äänestäneensä tyttöä, joka täytti kaikki nämä kriteerit.

Samaan hengenvetoon hän pohti, että toivoisi itse saavansa juuri tämän palkinnon. Juttelimme pitkään siitä, että reilun kaverin palkinto olisikin paljon hienompi ja huikeampi palkinto kuin se, että osaa matematiikkaa tai suomen kieltä superhyvin. On tärkeää osata olla sosiaalisissa yhteisöissä, arvostaa muiden tekemisiä, kunnioittaa toisten valintoja, hymyillä, auttaa ja olla kaiken kaikkiaan hyvä kaveri.

Kahdeksanvuotiaan lähdettyä, aloin kaivella opettajan lähettämää kevätjuhlan Teams-linkkiä esille. Arvostan sitä, että näin poikkeusaikanakin järjestetään jonkinlainen päättäjäistapahtuma. Kuuntelimme miehen kanssa kotona päättäjäispuheet ja hämmästelimme ääneen, miten nopeasti aika kuluukaan. Minua liikutti moni puheenvuoro. Esimerkiksi se, kun yhden kuutosluokan poika antoi elämänohjeita pienemmilleen: pidä sukat jalassa, nilkat piilossa ja järki päässä. Siinä on erinomaiset sanat oikeastaan meille kaikille.

Kuutosten puheenvorojen jälkeen liikutuin rehtorin sanoista. Mieleeni jäi erityisesti yksi tärkeä lause: ”Olen oppinut kuuntelemaan.” Kuuntelemisen taito korostuu nykyisessä hektisessä ja erikoisessa ajassa. On olennaista keskittyä siihen, mitä vastapuoli sanoo, on osattava kuulemisen sijaan ja sen lisäksi kuunnella. Kuuntelemisella saattaa olla kauaskantoisia ja merkittäviä seurauksia. Se voi pysähdyttää, havahduttaa ja lohduttaa monitahoisesti. Lopuksi rehtori toivotti hyvää kesää ja muistutti oppilaita siitä, että sinä riität, sinä täyden kympin lapsi ja oppilas.

Jäimme pohtimaan tätä – mitä yhteiskunnassamme oikeastaan tänä päivänä arvostetaan ja mille annetaan kiitosta? Jatko-opintojen valinnat ovat muuttuneet suurimmaksi osaksi todistusvalinnoiksi, jolloin etusijalla ovat ne, joilla on riittävästi ja paljon täydellisiä suorituksia kasassa. Tiedekunnat täyttyvät laudaturin opiskelijoista, uutiset kertovat heistä, jotka saavuttivat kymmenen täyden pisteen ylioppilaskoetta. Mistä tämä kielii? Tälläkin on varmasti puolensa, mutta itse näen tämän vääränlaisena tapana arvostaa koulutusta ja arvottaa lapsia ja nuoria. Rehtorin puheeseen viitaten, jokainen lapsi ja nuori on kympin lapsi tai nuori. Se, mitä matematiikan numero kevättodistuksessa on, ei kerro lapsesta ihmisenä (jos osaamisestakaan) juuri mitään. Se numero on yhden kauden kokeiden tai muiden näyttöjen tulos. Ja niihin koe- ja näyttötilanteisiin ovat vaikuttaneet monet asiat.

Kun tokaluokkalainen saapui koulusta kotiin, ihailimme häntä ääneen ja päätimme tehdä jäätelö-kahviretken iltapäiväruoan jälkeen kesäloman alun kunniaksi. Syksyllä alkaisi kolmas luokka.

Kesä kasvattaisi meitä kaikkia.

Minna Salakari

29.5. Tunnustuksia

Aamu alkoi hauskasti. Perinteisten aamujuttujen lisäksi ja aamiaisen lomassa pysähdyin Twitterissä mielenkiintoisen postauksen äärelle: seuraamani henkilö halusi kuulla seuraajiltaan tunnustuksia. Uteliaana ihmisenä avasin twiitin kunnolla, jotta näin kaikki liki 150 vastausta. Jo ensimmäisten kohdalla minua nauratti. Vastaukset – siis tunnustukset – olivat huvittavia, kiehtovia, yllättäviä ja vähän myös myötähäpeää tuottavia.

Kahdeksanvuotias heräsi kuulemma siihen, kun minä nauroin ääneen. Hän istui keittiön pöydän ääreen jo ennen seitsemää. Aamupalan ohessa sain nähdä vuoden aikana työstettyjä piirustuksia ja käsitöitä. Ne olivat hienoja. Eilen näin jo osan näistä töistä ja ihastelin niitä ääneen. Tokaluokkalaisen kuviksessa työstämä omakuva oli liikuttavan aito ja ihan lapsen näköinen. Se oli niin hieno, että jäin jopa vähän sanattomaksi. Työ pitäisi ehdottomasti kehystää.

Lapsen liittyessä aamuseuraani olin juuri saanut luettua kaikki tunnustukset loppuun ja avattua sähköpostit. Niitä oli runsaasti. Ihmetystä aiheuttivat toimeksiantosopimusten palauttaminen, mentorointiraportin työstäminen ja opinnäytetöiden opponoinnit. Vastasin kysyjille kärsivällisesti ja ohjasin oikean tiedon pariin Optimaan. Tiedän, että on ikävä vastata ”Katso Optimasta”, mutta kun antaa opiskelijoille täydellisen polun, josta tietoa kysytystä aiheesta löytää, vastauksen ikävyys hieman lieventyy. Sähköpostin jälkeen jatkoin etäpääsykoetehtävien tarkastusta, ja yhdeksältä alkoi hanketyöhön liittyvä AVI-tapaaminen. Suunnittelemme yhdessä laajan alueellisen verkoston koulutusta syksylle. Minulla on tässä tilaisuudessa Huipputyypiksi ilman päihteitä -esitys. Tarkastelimme ohjelmaa, jaoimme to do -tehtävät ja totesimme, että tästä tulee hieno kokonaisuus!

Keitin tapaamisen jälkeen tuoreen kahvin ja palasin aamun Twitterin tunnustus-twiittiin. Tämä oli kutkuttanut koko aamun ja aamupäivän mielessäni. Jäin pohtimaan, mitä minä kirjoittaisin vastaukseksi ja millaisen tunnustuksen tai tosiasian itsestäni tai elämästäni jakaisin. Vastaustwiiteistä kävi ilmi, että ihmiset ovat olleet putkassa, kirjoittaneet lakitekstejä, ajaneet päin Kelan seinää, vastustaneet virkavaltaa, virtsanneet julkisuudenhenkilön tuhkakuppiin ja jättäneet ottamatta toivomansa yliopistokoulutuspaikan vastaanottamatta. Osa kertoi mieltymyksistään, osa paheistaan ja osa asioita, joita eivät olleet koskaan tehneet tai kokeneet. Esimerkiksi juoneet virvoitusjuomia tai käyneet museoissa.

Lopulta keksin omat vastaukseni. Minä voisin tunnustaa ainakin seuraavat: pelkään kuollakseni isoja lintuja (varis, lokki, naakka, pulu) olen tuottavimmillani – jopa parhaimmillani – pienen paineen alla, haaveilen toimittajan, mainonnan suunnittelijan/copywriterin ja äidinkielenopettajan ammateista, olen torkuttanut herätyskelloa kaikkiaan kaksi kertaa elämässäni, olen ajanut kolme kolaria yhden päivän aikana samalla kulkupelillä, en koskaan värjää hiuksiani enkä ole koskaan vauvaiän jälkeen syönyt banaania missään muodossa. Sama pätee rusinoihin. Miksi rusinoita edes on olemassa?

Sen sijaan kampaajalla käyminen on mukavaa. Tänään oli kampaajapäivä. Hiukset leikattiin ja koko nainen näytti yhtäkkiä fressimmältä. Iltapäivän tutkimus- ja kehittämismenetelmä-opintojaksoihin liittyvä etätapaaminen sujui hyvillä mielin pienen päiväkahvi- ja kampaajatauon ansiosta. Viikonloppukukat ja kampaajakäynti ovat elämänsuola. Sekin voisi olla yksi tunnustus tai tosiasia minuun liittyen. Sekä kukkien hankintapaikan että kampaajan valinnalla on väliä, eikä niitä kannata ainakaan ”ihan tosta vaan” vaihtaa. Voi pettyä. Jätin viikonloppukimpun hankinnan perinteisesti huomiselle.

Näin minulla olisi taas yksi pieni ilonaihe ja tekeminen viikonlopulle.

Minna Salakari

28.5. Pieniä helmiä

Enää kaksi arkipäivää tähän viikkoon, oli ensimmäinen ajatukseni aamulla. Vaikka viikko on ollut omalla tavallaan kiehtova ja työntäyteinen, valmistuvat opinnäytteet ja pääsykokeiden korjausurakka vievät voimia. Onneksi kevät on pitkällä, on valoisaa ja iltaan venyneidenkin työpäivien jälkeen ehtii vielä tekemään itselleen mielekkäitä harrastusjuttuja. Tämän viikon jälkeen on kesäkuu, äkkiä sekin tuli. Tokaluokkalaisella alkaa kesäloma. Minä toivon eniten, että pihakaverit eivät lähtisi toistaiseksi mökeilleen – muuten minun pitää alkaa pyörittää ohjelmatoimistoa.

Kahdeksanvuotiaan kouluaamu sujui sutjakkaasti, häntä ei tarvinnut edes herättää. Valoisa aamu ja pitkä yöuni tekivät taikojaan. Vaatteiden valinta sen sijaan tuotti (jälleen) päänvaivaa. Kun ne oikeat kymmenen minuutin intensiivisen etsinnän ja penkomisen jälkeen löytyivät, jäin miettimään, miten tämäkin show alkoi jo ennen kuin lapsi ehtii yhdeksää täyttämään.

Itse laahustin – tai pikemminkin seisoin hellanpäädyssä ja kirjoitin arviointeja – kotivaatteissa puoli yhdeksään saakka. Sitten sutaisin itseni viralliseen työkuntoon ja aloin tarkastella pääsykokeiden vastauksia. Ihan ensimmäiseksi tavasin arviointikriteerit vielä kerran huolellisesti läpi, sitten tallensin ne koneen työpöydälle. Siitä niitä olisi välillä hyvä vilkuilla. Tosiasia on, että kun on käynyt läpi kaksikymmentä etäkoepaperia, alkaa muistaa kriteerit ulkoa ja osaa jo käyttääkin niitä sujuvasti.

Tänään tuntui tahmaiselta. Liikkeelle lähtö oli hidasta, kärryillä pysymiseen piti tehdä ihan extrapaljon töitä. Huomasin huokailevani ääneen. Olisi tauon paikka. Happihyppelin puoli tuntia, söin lounaan ja pyörittelin hartioita kuminauhajumpasta oppimani tavan mukaisesti. Nyt lähti veri kiertämään! Kun avasin koneen uudelleen, silmäni kostuivat kyynelistä: opiskelija oli kirjoittanut minulle niin kauniin viestin. Se iski ihan sydämeen asti.

Hän kertoi sähköpostiviestissään, miten onnekas on, että juuri minä olen hänen opettajansa. Miten hän on kokenut oppivansa ja hoksaavansa asioita ja miten opettajan oma innostus voi ikään kuin tarttua opiskelijoihinkin. Luin viestin kahdesti, pyyhin silmäkulmani ja mietin, että tällaisista pienistä helmistä onni koostuu. Viesti pelasti ihan koko päivän, ehkä koko viikon. Sen anti kannattelisi pitkään. Niinäkin hetkinä, kun huokaisut saavat vallan.

Tämän jälkeen en enää päästänyt huokailuja vallalle, vaan tein tarmokkaasti työpäivän loppuun. Sitten keitin ihan uudesta kahvipaketillisesta kahvit ja lueskelin some-kanavia. Twitterissä eräs seuraamani henkilö kirjoitti, että Fazerin sinisen palanen oli ollut päivän kohokohta. Ilonaihe. Huomasin nyökkääväni. Minua ilahdutti iltapäiväkahville löytämäni Da Capo -patukka. Ja se, että työpäivän tauolla kävin ostamassa itselleni kesäkengät. Ettei tarvitsisi lähteä pinkeillä terassisandaleilla ihmisten ilmoille. Pienestä se on kiinni. Sai unohtaa sukkien pitämisen.

Työpäivän päätyttyä valitsimme Helsinkiystävän kanssa uuden äänikirjan. Päädyimme Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat-teokseen. Perustelimme valintaamme mm. Saastamoisen erinomaisella kirjoitustaidolla ja -tyylillä; Anni puhuu suoraan ja ymmärtävästi. Ja hauskasti. Saastamoinen on peruskoulutukseltaan journalisti, mikä selittänee vahvaa kirjoitustaitoa. Lisäksi kirjaa kuvailtiin monissa yhteyksissä riemukkaaksi masennuskirjaksi – tähän me tarttuisimme!

Kolmas (tai jopa neljäs) päivän onnenhetki oli, kun näimme tokaluokkalaisen kanssa pääskysen. Loruilimme yhdessä kesän tuloon liittyvän lintulorun. Ensimmäisen kerran pääsimme sen loppuun.

Pääskysestä ei päivääkään.

Minna Salakari


27.5. Retkeilijä

Kellon soidessa kuuden jälkeen totesin nukkuneen hyvin. Se on tavallista migreenipäivän jälkeen, kun aivot vaativat ilmeisesti eri tavalla lepoa. Oli ihana herätä, kun aurinko paistoi. Minun on vielä vaikea mieltää, että elämme aivan pian kesäkuuta – kesä olisi ihan oikeasti täällä! Kuljin eilenkin takki ja kaulahuivi päällä. Kuorin niitä kyllä kävelyllä pois, kun tajusin, että 21 astetta ihan oikeasti myös tuntuu 21:lta asteelta. Kotonakin oli lämmin. Mies kielsi laskemasta sälekaihtimia, koska alakerran remonttipöly tunkisi muuten säleiden väliin. Sain lupauksen, että ne saa laskea heti, kun remontti olisi kokonaan ohi ja ikkunat olisi pesty. Ja olenhan verhot auki -ihminen, hän muistutti ironisesti minua.

Muistin aamukahvin äärellä, että tokaluokkalaisella on tänään retkipäivä. Hän oli aiemmin varmistellut ainakin viidesti, että olenhan muistanut laittaa opettajalle viestin, että hän saa poistua Ispoisten rannalta itsekseen kotiin (muutaman minuutin kävelymatka) ja mennä uimaan. En ollut vielä eilen kuuteen mennessä asiaa hoitanut, joten hoidimme sen yhdessä iltapalan aikaan. Kahdeksanvuotiaalle oli tärkeää, etten kirjoita ”saa kahlata”, vaan kirjoitan ”saa uida”. Olin kirjoittamassa kahluulupaa, koska opettajan tiedotteessa niin luki, mutta muokkasin viestiä toivottuun suuntaan. Lapsi oli niin tosissaan mereen menosta, että minäkin aloin jopa hitusen uskoa uimiseen…

Itsehän en uimisestä piittaa, vaikka kesäihminen olenkin: vesi ei ole koskaan ollut minun elementtini. Se on aina liian kylmää, enkä minä pidä kylmästä. En myöskään pidä merenpohjan limaisista tai terävistä kivistä, levästä enkä roiskivista ihmisistä. Miksi pitää roiskia? Ulkomailla teen poikkeuksen ja uin. Päivittäin. Nyt ei tarvinnut lähteä minnekään eikä siis myöskään uida. Kahlata voin, mutta sillekin on ihan omat ehtonsa.

Kun olin saanut tokaluokkalaisen lähetettyä kouluun, tein nopean keittiön siivouksen, täytin tiskikoneen, ehostin itseni ja aloin lukea valmistuneita opinnäytteitä. Ensi viikolla on kevään viimeinen opinnäytetyöseminaari, johon minulta osallistuu kahdeksan opiskelijaa. Onneksi töistä jo kolme on arvioitu sekä minun että kakkosarvioijan toimesta eilen. Sitä voisi luulla, että ”nopeastihan toi tommonen nyt käy”, mutta totuus on toisenlainen – ensin työ pitää lukea kokonaisuudessaan kerran, sitten sitä ”syynätään” ja kolmannella kerralla tehdään muistiinpanoja, jonka jälkeen alkaa arviointi. Oma opinnäytetöiden tarkastusprosessini siis etenee näin. Haluan, että opiskelijat saavat oikeasti pohditun ja viimeistellyn arvioinnin työstään.

Opinnäytetöiden lisäksi tein muutaman arvioinnin Peppi-järjestelmään ja aikataulutin uuden verkko-opetusjärjestelmä It´s learningin perehtymisen kesäkuulle. Päätin suosiolla jättää osan tästä elokuulle. Ihmeellistä ajatella, että kesäloma on aivan nurkan takana, ei olisi kuin muutama viikko töitä jäljellä ja sitten pääsisi lomalle. Vuosi on mennyt äkkiä – ihan niin kuin korona-aikakin!

Iltapäivällä päätin lähteä ulkoilemaan, samoihin aikoihin kahdeksanvuotias oli innoissaan kouluretkestä. Lisäksi hän tohkasi tulevista kevätjuhlista. Ne olivatkin tänä vuonna hieman erilaiset: koululaiset menisivät fyysisesti koululle, mutta vanhemmat saisivat seurata tilaisuutta Teamsilla. Koulun sisälle ei edelleenkään voida päästää ulkopuolisia, eikä lupa kokoontumiselle toistaiseksi ole voimassa. Odotan mielenkiinnolla tätä tapahtumaa. Ohjelma näytti varsin kivalta.

Työpäivän jälkeen retkeilijä halusi vielä jäätelöostoksille lähikauppaan.

Koska ilma oli kesäinen, suostuin oitis.

Minna Salakari

26.5. Nimpparit

En heti aamulla muistanut, että tänään oli juhlapäivä. Somea ja kalenteria selatessani huomasin, että tänään vietetään Minnan nimipäivää. Laitoin melko nopeasti muutamille Minnoille nimpparitervehdyksen aamukahvin lomassa. Meitä Minnoja on ikäluokassani melko paljon. Alakoulussa yhdelle luokalle mahtui kolme, yläkoulussa joka luokassa taisi olla ainakin yksi. Lukioon siirryttäessä olin ainoa Minna. Nimeni ei oikeastaan ole pelkkä Minna, vaan siihen sisältyy yhdysnimiosa. Olen aina pohtinut, miksi joku haluaa antaa lapselleen yhdysnimen sellaisessa tapauksessa, että nimeä ei kuitenkaan käytetä kokonaisuudessaan.

Kun nimipäivämietteistäni selvisin, herätin tokaluokkalaisen (viisi minuuttia liian myöhään) ja patistelin hänet aamutouhuihin. Haukottelut ja venyttelyt kestivät tänään pitkään. Huomasin, että migreeni orasti takaraivolla ja ohimolla pitkästä aikaa. Naprapaatti on vienyt migreenit ja kaikki muutkin särkytilat, joten tämä tuntui jopa ihan uudelta tilanteelta. Sillä aikaa, kun kahdeksanvuotias puki päälleen, minä tongin keittiön lääkekasaa – ei yhtään ibubrofeiinia. Pelkkä parasetamoli ei tähän särkyyn tulisi auttamaan, mutta otin sitäkin varoiksi. Ensimmäisen työkokouksen jälkeen tein pikavisiitin apteekkiin. Siinä vaiheessa migreeni oli jo valloillaan: särki, valot ja hajut tekivät pahaa, haukotutti eikä koneella olemista tullut mitään.

Suuri annos ibubrofeiinia, vesi ja hetken lepo auttoivat. Onneksi, sillä en ollut kunnolla päässyt edes töiden alkuun. Opinnäytetyöt ja ohjaukset odottivat. Olin lisäksi saanut NIKO-projektin Säkittömän syyskuu -kampanjan toiseltakin kampanjakasvolta haastattelun, jonka päätin tänään ”kirjoittaa auki” artikkeliksi tai tiedotteeksi. Hankekampanja alkoi tuntua jälleen – viimevuotiseen tapaan – todelta! Olemme saaneet hankittua yhteistyötahoja, suunnitelleet aloitustapahtumat ja pohtineet varasuunnitelmaa, jos korona ulottuisi vielä syyskuulle. Kampanjan verkkosivu pitäisi päivittää, lisäsin huomisen työlistalle kontaktin verkkosivujen tekijään. Tämähän on kohta valmis, huomasin ajattelevani.

Tokaluokkalainen oli koulutöistään valmis kahdeltatoista, kaksikymmentä yli hän saapui tuttuun tapaan kotiin. Tänään sain kuulla liikuntatunneista ja siitä, että hänellä oli ollut aivan liian paljon vaatteita päällään tähän aurinkoiseen kesäpäivään. Vaatteet ovat usein keskiössä lapsen jutuissa. Heti seuraavana tulevat herkut: isoveljiensä tavoin hän kyselee niiden perään melkein päivittäin ja varmistelee jo alkuviikosta lauantaista karkkipäiväänsä. Tänään hän tiedusteli, saisiko välipalaksi palan eilistä raparperipiirakkaa. Herkkupeppu.

Päätin itsekin nauttia pienen palan piirakkaa päiväkahvin kanssa. Nimipäivän kunniaksi. Migreeni ei makeasta tykkää, mutta päätin rohjeta leikkaamaan itselleni siivun. Kahvin jälkeen siivoilin keittiössä ja tein happihyppelyn jokirannassa. Neljältä alkoi vielä ANKKURI-hankkeen Master School -opiskelijoiden hanketapaaminen. On ilo olla osa sellaista kokonaisuutta, jonka saa todeta toimivan ja jossa saa työskennellä erinomaisen tiimin ja motivoituneiden opiskelijoiden kanssa.

Kun tapaaminen kuudelta loppui, päätin tehdä My BnB -livetreenin, koska loputkin migreenistä oli tipotiessään. Ainakin niska ja hartia pitivät pienimuotoisesta herättelystä. Illalla lukisin äänikirjaa. Laskin, että huomenna saisin sen loppuun. Sitten edessä olisi jälleen uuden teoksen valinta – mihinköhän päädymmekään Helsinkiystäväni kanssa?

Minna Salakari


25.5. Etäjuttuja ja Humppilan munia

Yhdestoista koronaviikko on alkanut. Muistelin aamukahvilla etäajan alkua. Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui, kuin koko elämä olisi kääntynyt ympäri, kaikki oli uutta. Yhtäkkiä etäaikaan täysillä siirtyminen tuntui kuormittavalta. Kotona käynnissä oleva remontti ja kaikkien perheenjäsenten läsnäolo hermostuttivat. Kaikkialla oli meteliä. Kolmannella viikolla aloin tottua tilanteeseen, sopeutua siihen, että arki on nyt erilaista. Neljännen viikon aikana löysin ihan valtavasti hyvää korona-ajasta. Koronankaari on vähän niin kuin kriisinkaarikin: sokista hyväksymiseen ja hyväksymisestä uudelleen jäsentymiseen. Yhdennellätoista viikolla jo pelkään, että paluu entiseen normaaliin tapahtuu aivan liian pian. Moni toimivaksi koettu etäjuttu tuleekin jatkumaan vielä pitkään omassa arjessani.

Tänään alkanut arkiviikko toi jälleen mukanaan uutta ja ihmeellistä. Tiesin, että minun pitää olla nopea kaikissa toimissani kahdeksalta alkavan Master Schoolin etäpääsykoeprosessin vuoksi. Harjoituksissa jo Zoomiin kirjautumisessa oli ollut haasteita, ja kirjautuminen oli ollut aikaa vievää. Sain lähetettyä kahdeksanvuotiaan kouluun ja aloitin etäpääsykokeen parissa touhuamisen.

Tällä kertaa kirjautuminen onnistui sekunneissa, ja pääsimme valvojaparini kanssa tarkastamaan kokelaiden henkilöllisyyksiä ennen kahdeksaa. Waiting roomissa oli jo tuolloin ruuhkaa. Saimme tarkastettua yli puolet osallistujista määräaikaan mennessä. Kymmentä vaille yhdeksän aloimme antaa yleisohjeita kokeeseen ja kokeen jälkeen tarkastimme loput henkilöllisyydet. Vaikka e-lomakkeen kanssa oli pieniä hankaluuksia, totesimme pääsykoeporukalla yhteen ääneen onnistuneemme. Tämäkin oli nyt tässä korona-ajassa koettu.

Pääsykokeen jälkeen vastaanotin tokaluokkalaisen koulusta, kävimme läpi koulupäivää. Minulla on ollut aina tapana kysyä kaikilta lapsilta, miten koulupäivä on mennyt ja mitä siellä on tehty. Niin tein tänäänkin. Kahdeksanvuotiaan mielestä kivointa oli suomen kieli ja kirjallisuus, jossa tehtiin kivoja tavutustehtäviä. Kaiken kyselyn ja keskustelun keskellä sain yliopistolta tiedoksi vastaväittäjän puoltavan lausunnon väitöstutkimuksestani. Luin tarkasti jokaisen tavun ja lauseen, lopuksi itkin. Totesin ainakin kahdeksannen kerran, että ”mä tein sen!”

Koulupäivän kuulumiset läpikäytyämme sain muistutuksen raparperipiirakasta: ”Sä lupasit, et tänään se tehdään!”. Kun olin tehnyt reippaan iltapäivälenkin äitini kanssa turvavälillä, aloitimme raparperipiirakan leipomisen kahdeksanvuotiaan kanssa. Olin kysynyt somessa ”sitä maailman parasta” (ja mieluusti myös maailman helpointa) piirakkaohjetta. Sain muutamia hyvältä kuulostavia reseptejä, joista päädyimme kokeilemaan sitä, jossa ei ohjeen vinkkaajan mukaan lainkaan tarvinnut vatkata. Kuulosti juuri tälle emännälle sopivalta ohjeelta. Ja hyvä tuli! Vähän ehkä tanttu, mutta tokaluokkalaisen mukaan sitä oli hyvä pureskella...

Ihan hyvä tuli ehkä siksikin, että käytin Humppilasta tuotuja ihan tuoreita kananmunia. Ylioppilaskokelas kiikutti eilen iltamyöhällä, ennen alkavaa yövuoroviikkoaan, kolmenkymmenen kananmunan kennon kotiin. Hän oli ostanut ne omilla rahoillaan (!) ollessaan kalastusreissulla kaverinsa kanssa. ”Nää on kuulemma hyvii ja tuoreita”. Olin hämmästynyt ja hirmuisen iloinen – kanamunia kului viiden hengen perheessä yllättävän paljon.

Tämän päivän muistilistasanoista syntyi ihan vahingossa jälleen kiva runontapainen:

Kymmenen viikkoa takana.

Pääsykoe, piirakka ja Humppilan munakenno.

Hyräilevä lapsi.

Puoltava lausunto.

Maanantaina on hyvä.

Minna Salakari


24.5. Omenapuu kukkii!

Sunnuntaiaamu. Sunnuntai on itselleni viikon toiseksi paras päivä. Heti kakkosena maanantain jälkeen. Aamu oli harmaa, ja herätessä satoi vettä. Sisällä ilma oli raikas toisin kuin aurinkoisina päivinä. Isot ikkunat imevät sisään kaiken lämmön, ja minä kärsin, jos sisällä on kuuma. Ulkona saa olla kesähelle vaikka kesäkuusta syyskuuhun, mutta sisällä pitää olla hyvä ilma. Sen lisäksi, että olen maanantai-ihminen, olen myös tuulettajapersoona. Muut palelevat, kun minusta kaikkialla on huono ilma.

Olen myös verhot auki -ihminen: kun oleskellaan sisällä, verhojen (ovat ne sitten sälekaihtimet tai verhoverhot) tulee olla auki, muuten iskee ahtaan paikan kammo. Ei nyt ehkä ihan kammokammo, mutta tilanne on päällä joka tapauksessa. Sitä paitsi kun pitää verhot auki, voi yllätyksekseen nähdä kelopuun variksen, mustarastaan ja pulun lisäksi omenapuun kukkivan!

Rauhallisen aamupalahetken jälkeen siivosin keittiön ja imuroin eiliseltä kesken jääneet makuuhuoneet. Kahdeksanvuotias laittoi ulkotamineet päällensä ja meni terassille puhaltelemaan saippuakuplia. Hän viihtyi siellä ihmeen pitkään yksikseen. Välillä kuulin oven raosta, kun hän kertoi saippuakuplien koosta ja siitä, mihin saakka ne olivat lennelleet. Ovi kävi kolmesti myös siksi, että vaatteita piti hakea lisää: ensin huppari, sitten pipo ja lopulta vielä kaulahuivi ja hanskatkin. Ei ollut kovin kesäinen keli!

Sen huomasimme myös kävely-pyöräretkellämme. Olimme sopineet ystäväperheen kanssa, että tulemme ulkoilemaan heidän pihaansa aamupäivällä, ja koska kovin sade lakkasi, lähdimme matkaan. Lapset eivät ole nähneet toisiaan kahteen kuukauteen, silti he toimivat kuin olisivat olleet koko karanteeniajankin yhdessä. Tähän on sellainen sanontakin, että ”jatkettiin siitä, mihin joskus taannoin jäätiin”. Sillä kuvataan usein hyvää ja syvää ystävyyttä. Etteivät välimatka ja aika meitä erota…

Esikoinen ja ylioppilaskokelaskin olivat tänään maisemissa. Yleensä he parveilevat paikalle silloin, kun tarvitsevat jotakin, esimerkiksi rahaa tai ruokaa. Kun he tulevat, reitti ja touhut ovat ennustettavissa: käsien pesun (josta huomautetaan) jälkeen molemmat suuntaavat tavallisesti jääkaapille, roikkuvat siinä tovin, siirtyvät kuiva-ainekaapille ja sieltä härnäämään tokaluokkalaista. Sitten sama toistetaan noin kolmesti, jonka jälkeen ihmetellään suureen ääneen, miksei jääkaapissa ole mitään, ovatko karkit loppuneet ja milloin on ruoka. Jääkaapin sisältö ei tyydytä juuri koskaan, vaikka se olisi vasta täytetty, karkkia kaapeissa ei kovin usein ole, ja ruoka-aika on aina joko juuri ollut tai aivan väärään aikaan. On kiva, kun tuntee omansa.

Iltapäivällä tein ensin livetreenin ja sitten hikilenkin ystävän kanssa sen perään. Toimi näinkin päin. Illalla perkasin vielä viikonloppuna saapuneet sähköpostit ja liputin ne tuttuun tapaani. Huomenna koko aamupäivä oli varattu etäpääsykokeille, joten kauhean paljon muuta sen ohessa ei pystyisi tekemään. Olin co-host, joten minun piti olla jatkuvasti valppaana valvomassa tekijöitä etänä ja vastaamassa mahdollisiin help-napin painalluksiin.

Elämme mielenkiintoisia aikoja; tämäkin etäpääsykoe toteutuu nyt ensimmäistä kertaa ikinä. Haluan uskoa, että kaikki menee hyvin emmekä päädy alueuutisiin ainakaan samoista syistä kuin eräs yliopisto muutama viikko sitten. IT-tukemme on asiallista ja paikan päällä koko pääsykokeen ajan. Se huojentaa mieltäni.

Kuten sekin, että sain ystävän pihasta ison pussillisen raparperia. Kuorin ja pilkoin ne raparperipiirakkaan, jonka valmistaisin huomenna.

Se on varma kesän merkki!

Minna Salakari


23.5. Koronaopit

Kun aamu alkaa vasta hieman yli kahdeksan, voi todeta levänneensä. Kiitin heti silmät avattuani itseäni siitä, että olin jaksanut vielä eilisiltana siivota suurimman osan yläkerrasta. Oli ihana herätä siistissä kodissa. Tänään edessä olisivat enää wc-tilojen ja muutaman makuuhuoneen siivous. Nautimme aamiaista kahden kahdeksanvuotiaan kanssa. Oli hiljaista. Pohdimme päivän ohjelmaa ja päädyimme siihen, että pyhitetään lauantai pääasiassa ”ihan vaan olemiselle”.

Tämä mahdollisti nukkekotileikit ja naapurista saatujen, heille pieneksi jääneiden vaatteiden sovituksen heti aamusta – ei ollut kiire minnekään. Minä join kaksi kuppia kahvia, kirjoitin blogitekstiä varten muistiinpanoja ja tarkastelin tämän päivän MS-hoitajat ry:n hallituksen kokoustiedostoja. Tämän jälkeen kuuntelin muutaman mieltä virkistävän kesäbiisin ennen kuin laitoin itseni päiväkuosiin. Minulle jäi tämän jälkeen mukavasti vielä aikaa tiskata kahvipannu ja seikkailla some-kanavissa.

Ystävän somessa keskusteltiin siitä, mitä korona on opettanut, minkälaisia uusia tapoja on ottanut käyttöön, miten helpottanut omaa sopeutumistaan ja mitä toimintoja aikoo jatkossakin toteuttaa ihan ilman koronaa ja poikkeusoloja. Jäin pohtimaan näitä omalla kohdallani. Päiväkävelyllä ynnäsin ajatukseni ja päädyin siihen, että koronakausi on opettanut monia asioita:

* Työtä voi ketterästi tehdä kotonakin. Kokoukset järjestyvät etäyhteyksin, ja kaikki olennainen – ja enemmänkin – tulee tehtyä.

* Työhyvinvointi lisääntyy etätöissä. Tämä on merkittävä löydös ja opetus. Kun työpäivään oppii lisäämään riittävästi siirtymäaikoja ja hengitystaukoja, voi työpäivän lomassa tehdä lyhyen lenkin, verrytellä niskaa, juoda kahvit, täyttää ja tyhjentää tiskikoneen, jolloin se on poissa perheen yhteisestä ajasta.

* Perheen kanssa vietetty aika on arvokasta. Arvokkainta ikinä. Ei tämä nyt niinkään uusi havainto ole, mutta tässä ajassa korostunut. Olemme olleet yhdessä enemmän kuin ikinä ennen! Ja se on ollut (pääasiassa) mukavaa. Olen oppinut itsestäni ja perheenjäsenistäni paljon.

* Kotitreeni on yhtä vaikuttavaa ja mukavaa kuin kuntokeskustreeni. Kotona tehtävänä tämä vaatii vain jonkin verran välineitä, sopivan tilan ja ajoittain hyvän mielikuvituksen. Etäporukka livenä kannattelee!

* Yllätykset ovat mukava mauste arjessa. Olen oppinut sekä yllättämään että nauttimaan pienistä ylläreistä. Eilen posti toi Pätkis-yllätyksen Helsingin suunnalta. Paketti sisälsi myös kauniin ajatelmakortin, jonka kukkakuvan rinnalla luki ”Sinä olet sädehtivä, sinä olet kaunis, sinä olet ainutlaatuinen. Sinä olet juuri sitä, mitä pitääkin.” Juuri tämä, yllätyksen kaikenlaisten yllätysten pitää saada saajan tuntemaan olevansa ajateltu ja ainutlaatuinen. Pätkis-kortti-setin oli pitänyt tavoittaa minut ennen väitöstä, mutta Suomen Posti…

* Autoa ei välttämättä tarvita lainkaan, samalla säästää bensakuluissa. Jos on johonkin päästävä, sen voi hoitaa kävellen tai pyörällä.

* Pieni on kaunista, pienet ilot kannattelevat. Viikonloppukukat, jokirantakahvit ja itsensä huomioiminen säännöllisesti kaiken keskellä ovat olleet ihan parasta etäajan vapailua.

Tässä oli vain osa opetuksista ja ajatuksista. Listasin lähinnä ne, joita aion jollakin tavalla (tai kokonaan) toteuttaa myös korona-ajan jälkeen. Tänään hallituksen kokouksen jälkeen teimme tokaluokkalaisen kanssa kaupunkiretken, ostin viikonloppukimpun ja hemmottelin itseäni: hankin kävelykadun Vilona-liikkeestä aivan ihanan mustan haalariasun ja hameen. Suosittelen. Sekä itselleen jonkin hankkimista että Vilonaa. Sieltä saa hyvää ja iloista palvelua!

Illan pyhitin pyykkäämiselle ja äänikirjalle, livetreenin siirsin huomiselle.

Viikonloppu on mukavaa aikaa.

Minna Salakari


Lue koronapäiväkirjan aiemmat kirjoitukset täältä.

Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.