Lukemisto

Koronapäiväkirja: Minna Salakarin ja perheen etätyö- ja opiskeluarkea

Turun ammattikorkeakoulun opettaja ja projektipäällikkö Minna Salakari ryhtyi pitämään koronapäiväkirjaa, kun koko perhe päätyi työskentelemään ja opiskelemaan etänä. Kaiken muun lisäksi Salakarin oma väitöstilaisuus oli toukokuussa.

Hän toivoo, että päiväkirjasta on vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville.

30.5. Jo joutui armas aika

Vaikka oli vapaapäivä, heräsin herätyskelloon viittätoista yli seitsemän. Silloin minulla oli tasan tunti laittaa tokaluokkalainen kevätjuhlakuntoon. Kevätjuhlakuntoon tarkoitti tässä tapauksessa aamupalaa, aamupesuja, vaatteiden valintaa, pukemista ja hiusten laittoa. Kahdeksanvuotiaalla on pitkä tukka, minulla lyhyt. Tästä voi nopeasti ainakin jollakin tasolla päätellä, että minä en osaa laittaa kampauksia pitkiin hiuksiin. Osaan tasan kaksi kampausta: ponnarin ja perusletin. Osaan lisäksi soveltaa perusletin kahdeksi perusletiksi ja ponnarin kahdeksi saparoksi. Näistä piti tänään valita. Valinnan sai tehdä kampauksen saaja. Hän valitsi (pitkään ja hartaasti) kaksi lettiä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kun sain letit tehtyä, järjestettiin pienimuotoinen kuvaussessio, jonka jälkeen tokaluokkalainen pääsi lähtemään. Ilmassa oli merkillistä lähdöntunnelmaa.

Minä jäin muistelemaan eilistä keskusteluamme siitä, kukahan saa luokan ”Reilu kaveri” -stipendin. Kahdeksanvuotiaalla oli siitä vahva arvaus, ja yllätyin, miten hienosti hän osasi perustella tätä. Reilun kaverin pitää olla kiva ja kiltti, kaikkien kaveri, hyvällä tuulella ja auttaa muita, lapsi selitti minulle. Ja kertoi samalla itsekin äänestäneensä tyttöä, joka täytti kaikki nämä kriteerit.

Samaan hengenvetoon hän pohti, että toivoisi itse saavansa juuri tämän palkinnon. Juttelimme pitkään siitä, että reilun kaverin palkinto olisikin paljon hienompi ja huikeampi palkinto kuin se, että osaa matematiikkaa tai suomen kieltä superhyvin. On tärkeää osata olla sosiaalisissa yhteisöissä, arvostaa muiden tekemisiä, kunnioittaa toisten valintoja, hymyillä, auttaa ja olla kaiken kaikkiaan hyvä kaveri.

Kahdeksanvuotiaan lähdettyä, aloin kaivella opettajan lähettämää kevätjuhlan Teams-linkkiä esille. Arvostan sitä, että näin poikkeusaikanakin järjestetään jonkinlainen päättäjäistapahtuma. Kuuntelimme miehen kanssa kotona päättäjäispuheet ja hämmästelimme ääneen, miten nopeasti aika kuluukaan. Minua liikutti moni puheenvuoro. Esimerkiksi se, kun yhden kuutosluokan poika antoi elämänohjeita pienemmilleen: pidä sukat jalassa, nilkat piilossa ja järki päässä. Siinä on erinomaiset sanat oikeastaan meille kaikille.

Kuutosten puheenvorojen jälkeen liikutuin rehtorin sanoista. Mieleeni jäi erityisesti yksi tärkeä lause: ”Olen oppinut kuuntelemaan.” Kuuntelemisen taito korostuu nykyisessä hektisessä ja erikoisessa ajassa. On olennaista keskittyä siihen, mitä vastapuoli sanoo, on osattava kuulemisen sijaan ja sen lisäksi kuunnella. Kuuntelemisella saattaa olla kauaskantoisia ja merkittäviä seurauksia. Se voi pysähdyttää, havahduttaa ja lohduttaa monitahoisesti. Lopuksi rehtori toivotti hyvää kesää ja muistutti oppilaita siitä, että sinä riität, sinä täyden kympin lapsi ja oppilas.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Jäimme pohtimaan tätä – mitä yhteiskunnassamme oikeastaan tänä päivänä arvostetaan ja mille annetaan kiitosta? Jatko-opintojen valinnat ovat muuttuneet suurimmaksi osaksi todistusvalinnoiksi, jolloin etusijalla ovat ne, joilla on riittävästi ja paljon täydellisiä suorituksia kasassa. Tiedekunnat täyttyvät laudaturin opiskelijoista, uutiset kertovat heistä, jotka saavuttivat kymmenen täyden pisteen ylioppilaskoetta. Mistä tämä kielii? Tälläkin on varmasti puolensa, mutta itse näen tämän vääränlaisena tapana arvostaa koulutusta ja arvottaa lapsia ja nuoria. Rehtorin puheeseen viitaten, jokainen lapsi ja nuori on kympin lapsi tai nuori. Se, mitä matematiikan numero kevättodistuksessa on, ei kerro lapsesta ihmisenä (jos osaamisestakaan) juuri mitään. Se numero on yhden kauden kokeiden tai muiden näyttöjen tulos. Ja niihin koe- ja näyttötilanteisiin ovat vaikuttaneet monet asiat.

Kun tokaluokkalainen saapui koulusta kotiin, ihailimme häntä ääneen ja päätimme tehdä jäätelö-kahviretken iltapäiväruoan jälkeen kesäloman alun kunniaksi. Syksyllä alkaisi kolmas luokka.

Kesä kasvattaisi meitä kaikkia.

Minna Salakari

29.5. Tunnustuksia

Aamu alkoi hauskasti. Perinteisten aamujuttujen lisäksi ja aamiaisen lomassa pysähdyin Twitterissä mielenkiintoisen postauksen äärelle: seuraamani henkilö halusi kuulla seuraajiltaan tunnustuksia. Uteliaana ihmisenä avasin twiitin kunnolla, jotta näin kaikki liki 150 vastausta. Jo ensimmäisten kohdalla minua nauratti. Vastaukset – siis tunnustukset – olivat huvittavia, kiehtovia, yllättäviä ja vähän myös myötähäpeää tuottavia.

Kahdeksanvuotias heräsi kuulemma siihen, kun minä nauroin ääneen. Hän istui keittiön pöydän ääreen jo ennen seitsemää. Aamupalan ohessa sain nähdä vuoden aikana työstettyjä piirustuksia ja käsitöitä. Ne olivat hienoja. Eilen näin jo osan näistä töistä ja ihastelin niitä ääneen. Tokaluokkalaisen kuviksessa työstämä omakuva oli liikuttavan aito ja ihan lapsen näköinen. Se oli niin hieno, että jäin jopa vähän sanattomaksi. Työ pitäisi ehdottomasti kehystää.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Lapsen liittyessä aamuseuraani olin juuri saanut luettua kaikki tunnustukset loppuun ja avattua sähköpostit. Niitä oli runsaasti. Ihmetystä aiheuttivat toimeksiantosopimusten palauttaminen, mentorointiraportin työstäminen ja opinnäytetöiden opponoinnit. Vastasin kysyjille kärsivällisesti ja ohjasin oikean tiedon pariin Optimaan. Tiedän, että on ikävä vastata ”Katso Optimasta”, mutta kun antaa opiskelijoille täydellisen polun, josta tietoa kysytystä aiheesta löytää, vastauksen ikävyys hieman lieventyy. Sähköpostin jälkeen jatkoin etäpääsykoetehtävien tarkastusta, ja yhdeksältä alkoi hanketyöhön liittyvä AVI-tapaaminen. Suunnittelemme yhdessä laajan alueellisen verkoston koulutusta syksylle. Minulla on tässä tilaisuudessa Huipputyypiksi ilman päihteitä -esitys. Tarkastelimme ohjelmaa, jaoimme to do -tehtävät ja totesimme, että tästä tulee hieno kokonaisuus!

Keitin tapaamisen jälkeen tuoreen kahvin ja palasin aamun Twitterin tunnustus-twiittiin. Tämä oli kutkuttanut koko aamun ja aamupäivän mielessäni. Jäin pohtimaan, mitä minä kirjoittaisin vastaukseksi ja millaisen tunnustuksen tai tosiasian itsestäni tai elämästäni jakaisin. Vastaustwiiteistä kävi ilmi, että ihmiset ovat olleet putkassa, kirjoittaneet lakitekstejä, ajaneet päin Kelan seinää, vastustaneet virkavaltaa, virtsanneet julkisuudenhenkilön tuhkakuppiin ja jättäneet ottamatta toivomansa yliopistokoulutuspaikan vastaanottamatta. Osa kertoi mieltymyksistään, osa paheistaan ja osa asioita, joita eivät olleet koskaan tehneet tai kokeneet. Esimerkiksi juoneet virvoitusjuomia tai käyneet museoissa.

Lopulta keksin omat vastaukseni. Minä voisin tunnustaa ainakin seuraavat: pelkään kuollakseni isoja lintuja (varis, lokki, naakka, pulu) olen tuottavimmillani – jopa parhaimmillani – pienen paineen alla, haaveilen toimittajan, mainonnan suunnittelijan/copywriterin ja äidinkielenopettajan ammateista, olen torkuttanut herätyskelloa kaikkiaan kaksi kertaa elämässäni, olen ajanut kolme kolaria yhden päivän aikana samalla kulkupelillä, en koskaan värjää hiuksiani enkä ole koskaan vauvaiän jälkeen syönyt banaania missään muodossa. Sama pätee rusinoihin. Miksi rusinoita edes on olemassa?

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Sen sijaan kampaajalla käyminen on mukavaa. Tänään oli kampaajapäivä. Hiukset leikattiin ja koko nainen näytti yhtäkkiä fressimmältä. Iltapäivän tutkimus- ja kehittämismenetelmä-opintojaksoihin liittyvä etätapaaminen sujui hyvillä mielin pienen päiväkahvi- ja kampaajatauon ansiosta. Viikonloppukukat ja kampaajakäynti ovat elämänsuola. Sekin voisi olla yksi tunnustus tai tosiasia minuun liittyen. Sekä kukkien hankintapaikan että kampaajan valinnalla on väliä, eikä niitä kannata ainakaan ”ihan tosta vaan” vaihtaa. Voi pettyä. Jätin viikonloppukimpun hankinnan perinteisesti huomiselle.

Näin minulla olisi taas yksi pieni ilonaihe ja tekeminen viikonlopulle.

Minna Salakari

28.5. Pieniä helmiä

Enää kaksi arkipäivää tähän viikkoon, oli ensimmäinen ajatukseni aamulla. Vaikka viikko on ollut omalla tavallaan kiehtova ja työntäyteinen, valmistuvat opinnäytteet ja pääsykokeiden korjausurakka vievät voimia. Onneksi kevät on pitkällä, on valoisaa ja iltaan venyneidenkin työpäivien jälkeen ehtii vielä tekemään itselleen mielekkäitä harrastusjuttuja. Tämän viikon jälkeen on kesäkuu, äkkiä sekin tuli. Tokaluokkalaisella alkaa kesäloma. Minä toivon eniten, että pihakaverit eivät lähtisi toistaiseksi mökeilleen – muuten minun pitää alkaa pyörittää ohjelmatoimistoa.

Kahdeksanvuotiaan kouluaamu sujui sutjakkaasti, häntä ei tarvinnut edes herättää. Valoisa aamu ja pitkä yöuni tekivät taikojaan. Vaatteiden valinta sen sijaan tuotti (jälleen) päänvaivaa. Kun ne oikeat kymmenen minuutin intensiivisen etsinnän ja penkomisen jälkeen löytyivät, jäin miettimään, miten tämäkin show alkoi jo ennen kuin lapsi ehtii yhdeksää täyttämään.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Itse laahustin – tai pikemminkin seisoin hellanpäädyssä ja kirjoitin arviointeja – kotivaatteissa puoli yhdeksään saakka. Sitten sutaisin itseni viralliseen työkuntoon ja aloin tarkastella pääsykokeiden vastauksia. Ihan ensimmäiseksi tavasin arviointikriteerit vielä kerran huolellisesti läpi, sitten tallensin ne koneen työpöydälle. Siitä niitä olisi välillä hyvä vilkuilla. Tosiasia on, että kun on käynyt läpi kaksikymmentä etäkoepaperia, alkaa muistaa kriteerit ulkoa ja osaa jo käyttääkin niitä sujuvasti.

Tänään tuntui tahmaiselta. Liikkeelle lähtö oli hidasta, kärryillä pysymiseen piti tehdä ihan extrapaljon töitä. Huomasin huokailevani ääneen. Olisi tauon paikka. Happihyppelin puoli tuntia, söin lounaan ja pyörittelin hartioita kuminauhajumpasta oppimani tavan mukaisesti. Nyt lähti veri kiertämään! Kun avasin koneen uudelleen, silmäni kostuivat kyynelistä: opiskelija oli kirjoittanut minulle niin kauniin viestin. Se iski ihan sydämeen asti.

Hän kertoi sähköpostiviestissään, miten onnekas on, että juuri minä olen hänen opettajansa. Miten hän on kokenut oppivansa ja hoksaavansa asioita ja miten opettajan oma innostus voi ikään kuin tarttua opiskelijoihinkin. Luin viestin kahdesti, pyyhin silmäkulmani ja mietin, että tällaisista pienistä helmistä onni koostuu. Viesti pelasti ihan koko päivän, ehkä koko viikon. Sen anti kannattelisi pitkään. Niinäkin hetkinä, kun huokaisut saavat vallan.

Tämän jälkeen en enää päästänyt huokailuja vallalle, vaan tein tarmokkaasti työpäivän loppuun. Sitten keitin ihan uudesta kahvipaketillisesta kahvit ja lueskelin some-kanavia. Twitterissä eräs seuraamani henkilö kirjoitti, että Fazerin sinisen palanen oli ollut päivän kohokohta. Ilonaihe. Huomasin nyökkääväni. Minua ilahdutti iltapäiväkahville löytämäni Da Capo -patukka. Ja se, että työpäivän tauolla kävin ostamassa itselleni kesäkengät. Ettei tarvitsisi lähteä pinkeillä terassisandaleilla ihmisten ilmoille. Pienestä se on kiinni. Sai unohtaa sukkien pitämisen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Työpäivän päätyttyä valitsimme Helsinkiystävän kanssa uuden äänikirjan. Päädyimme Anni Saastamoisen Depressiopäiväkirjat-teokseen. Perustelimme valintaamme mm. Saastamoisen erinomaisella kirjoitustaidolla ja -tyylillä; Anni puhuu suoraan ja ymmärtävästi. Ja hauskasti. Saastamoinen on peruskoulutukseltaan journalisti, mikä selittänee vahvaa kirjoitustaitoa. Lisäksi kirjaa kuvailtiin monissa yhteyksissä riemukkaaksi masennuskirjaksi – tähän me tarttuisimme!

Kolmas (tai jopa neljäs) päivän onnenhetki oli, kun näimme tokaluokkalaisen kanssa pääskysen. Loruilimme yhdessä kesän tuloon liittyvän lintulorun. Ensimmäisen kerran pääsimme sen loppuun.

Pääskysestä ei päivääkään.

Minna Salakari


27.5. Retkeilijä

Kellon soidessa kuuden jälkeen totesin nukkuneen hyvin. Se on tavallista migreenipäivän jälkeen, kun aivot vaativat ilmeisesti eri tavalla lepoa. Oli ihana herätä, kun aurinko paistoi. Minun on vielä vaikea mieltää, että elämme aivan pian kesäkuuta – kesä olisi ihan oikeasti täällä! Kuljin eilenkin takki ja kaulahuivi päällä. Kuorin niitä kyllä kävelyllä pois, kun tajusin, että 21 astetta ihan oikeasti myös tuntuu 21:lta asteelta. Kotonakin oli lämmin. Mies kielsi laskemasta sälekaihtimia, koska alakerran remonttipöly tunkisi muuten säleiden väliin. Sain lupauksen, että ne saa laskea heti, kun remontti olisi kokonaan ohi ja ikkunat olisi pesty. Ja olenhan verhot auki -ihminen, hän muistutti ironisesti minua.

Muistin aamukahvin äärellä, että tokaluokkalaisella on tänään retkipäivä. Hän oli aiemmin varmistellut ainakin viidesti, että olenhan muistanut laittaa opettajalle viestin, että hän saa poistua Ispoisten rannalta itsekseen kotiin (muutaman minuutin kävelymatka) ja mennä uimaan. En ollut vielä eilen kuuteen mennessä asiaa hoitanut, joten hoidimme sen yhdessä iltapalan aikaan. Kahdeksanvuotiaalle oli tärkeää, etten kirjoita ”saa kahlata”, vaan kirjoitan ”saa uida”. Olin kirjoittamassa kahluulupaa, koska opettajan tiedotteessa niin luki, mutta muokkasin viestiä toivottuun suuntaan. Lapsi oli niin tosissaan mereen menosta, että minäkin aloin jopa hitusen uskoa uimiseen…

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Itsehän en uimisestä piittaa, vaikka kesäihminen olenkin: vesi ei ole koskaan ollut minun elementtini. Se on aina liian kylmää, enkä minä pidä kylmästä. En myöskään pidä merenpohjan limaisista tai terävistä kivistä, levästä enkä roiskivista ihmisistä. Miksi pitää roiskia? Ulkomailla teen poikkeuksen ja uin. Päivittäin. Nyt ei tarvinnut lähteä minnekään eikä siis myöskään uida. Kahlata voin, mutta sillekin on ihan omat ehtonsa.

Kun olin saanut tokaluokkalaisen lähetettyä kouluun, tein nopean keittiön siivouksen, täytin tiskikoneen, ehostin itseni ja aloin lukea valmistuneita opinnäytteitä. Ensi viikolla on kevään viimeinen opinnäytetyöseminaari, johon minulta osallistuu kahdeksan opiskelijaa. Onneksi töistä jo kolme on arvioitu sekä minun että kakkosarvioijan toimesta eilen. Sitä voisi luulla, että ”nopeastihan toi tommonen nyt käy”, mutta totuus on toisenlainen – ensin työ pitää lukea kokonaisuudessaan kerran, sitten sitä ”syynätään” ja kolmannella kerralla tehdään muistiinpanoja, jonka jälkeen alkaa arviointi. Oma opinnäytetöiden tarkastusprosessini siis etenee näin. Haluan, että opiskelijat saavat oikeasti pohditun ja viimeistellyn arvioinnin työstään.

Opinnäytetöiden lisäksi tein muutaman arvioinnin Peppi-järjestelmään ja aikataulutin uuden verkko-opetusjärjestelmä It´s learningin perehtymisen kesäkuulle. Päätin suosiolla jättää osan tästä elokuulle. Ihmeellistä ajatella, että kesäloma on aivan nurkan takana, ei olisi kuin muutama viikko töitä jäljellä ja sitten pääsisi lomalle. Vuosi on mennyt äkkiä – ihan niin kuin korona-aikakin!

Iltapäivällä päätin lähteä ulkoilemaan, samoihin aikoihin kahdeksanvuotias oli innoissaan kouluretkestä. Lisäksi hän tohkasi tulevista kevätjuhlista. Ne olivatkin tänä vuonna hieman erilaiset: koululaiset menisivät fyysisesti koululle, mutta vanhemmat saisivat seurata tilaisuutta Teamsilla. Koulun sisälle ei edelleenkään voida päästää ulkopuolisia, eikä lupa kokoontumiselle toistaiseksi ole voimassa. Odotan mielenkiinnolla tätä tapahtumaa. Ohjelma näytti varsin kivalta.

Työpäivän jälkeen retkeilijä halusi vielä jäätelöostoksille lähikauppaan.

Koska ilma oli kesäinen, suostuin oitis.

Minna Salakari

26.5. Nimpparit

En heti aamulla muistanut, että tänään oli juhlapäivä. Somea ja kalenteria selatessani huomasin, että tänään vietetään Minnan nimipäivää. Laitoin melko nopeasti muutamille Minnoille nimpparitervehdyksen aamukahvin lomassa. Meitä Minnoja on ikäluokassani melko paljon. Alakoulussa yhdelle luokalle mahtui kolme, yläkoulussa joka luokassa taisi olla ainakin yksi. Lukioon siirryttäessä olin ainoa Minna. Nimeni ei oikeastaan ole pelkkä Minna, vaan siihen sisältyy yhdysnimiosa. Olen aina pohtinut, miksi joku haluaa antaa lapselleen yhdysnimen sellaisessa tapauksessa, että nimeä ei kuitenkaan käytetä kokonaisuudessaan.

Kun nimipäivämietteistäni selvisin, herätin tokaluokkalaisen (viisi minuuttia liian myöhään) ja patistelin hänet aamutouhuihin. Haukottelut ja venyttelyt kestivät tänään pitkään. Huomasin, että migreeni orasti takaraivolla ja ohimolla pitkästä aikaa. Naprapaatti on vienyt migreenit ja kaikki muutkin särkytilat, joten tämä tuntui jopa ihan uudelta tilanteelta. Sillä aikaa, kun kahdeksanvuotias puki päälleen, minä tongin keittiön lääkekasaa – ei yhtään ibubrofeiinia. Pelkkä parasetamoli ei tähän särkyyn tulisi auttamaan, mutta otin sitäkin varoiksi. Ensimmäisen työkokouksen jälkeen tein pikavisiitin apteekkiin. Siinä vaiheessa migreeni oli jo valloillaan: särki, valot ja hajut tekivät pahaa, haukotutti eikä koneella olemista tullut mitään.

Suuri annos ibubrofeiinia, vesi ja hetken lepo auttoivat. Onneksi, sillä en ollut kunnolla päässyt edes töiden alkuun. Opinnäytetyöt ja ohjaukset odottivat. Olin lisäksi saanut NIKO-projektin Säkittömän syyskuu -kampanjan toiseltakin kampanjakasvolta haastattelun, jonka päätin tänään ”kirjoittaa auki” artikkeliksi tai tiedotteeksi. Hankekampanja alkoi tuntua jälleen – viimevuotiseen tapaan – todelta! Olemme saaneet hankittua yhteistyötahoja, suunnitelleet aloitustapahtumat ja pohtineet varasuunnitelmaa, jos korona ulottuisi vielä syyskuulle. Kampanjan verkkosivu pitäisi päivittää, lisäsin huomisen työlistalle kontaktin verkkosivujen tekijään. Tämähän on kohta valmis, huomasin ajattelevani.

Tokaluokkalainen oli koulutöistään valmis kahdeltatoista, kaksikymmentä yli hän saapui tuttuun tapaan kotiin. Tänään sain kuulla liikuntatunneista ja siitä, että hänellä oli ollut aivan liian paljon vaatteita päällään tähän aurinkoiseen kesäpäivään. Vaatteet ovat usein keskiössä lapsen jutuissa. Heti seuraavana tulevat herkut: isoveljiensä tavoin hän kyselee niiden perään melkein päivittäin ja varmistelee jo alkuviikosta lauantaista karkkipäiväänsä. Tänään hän tiedusteli, saisiko välipalaksi palan eilistä raparperipiirakkaa. Herkkupeppu.

Päätin itsekin nauttia pienen palan piirakkaa päiväkahvin kanssa. Nimipäivän kunniaksi. Migreeni ei makeasta tykkää, mutta päätin rohjeta leikkaamaan itselleni siivun. Kahvin jälkeen siivoilin keittiössä ja tein happihyppelyn jokirannassa. Neljältä alkoi vielä ANKKURI-hankkeen Master School -opiskelijoiden hanketapaaminen. On ilo olla osa sellaista kokonaisuutta, jonka saa todeta toimivan ja jossa saa työskennellä erinomaisen tiimin ja motivoituneiden opiskelijoiden kanssa.

Kun tapaaminen kuudelta loppui, päätin tehdä My BnB -livetreenin, koska loputkin migreenistä oli tipotiessään. Ainakin niska ja hartia pitivät pienimuotoisesta herättelystä. Illalla lukisin äänikirjaa. Laskin, että huomenna saisin sen loppuun. Sitten edessä olisi jälleen uuden teoksen valinta – mihinköhän päädymmekään Helsinkiystäväni kanssa?

Minna Salakari


25.5. Etäjuttuja ja Humppilan munia

Yhdestoista koronaviikko on alkanut. Muistelin aamukahvilla etäajan alkua. Ensimmäiset kaksi viikkoa tuntui, kuin koko elämä olisi kääntynyt ympäri, kaikki oli uutta. Yhtäkkiä etäaikaan täysillä siirtyminen tuntui kuormittavalta. Kotona käynnissä oleva remontti ja kaikkien perheenjäsenten läsnäolo hermostuttivat. Kaikkialla oli meteliä. Kolmannella viikolla aloin tottua tilanteeseen, sopeutua siihen, että arki on nyt erilaista. Neljännen viikon aikana löysin ihan valtavasti hyvää korona-ajasta. Koronankaari on vähän niin kuin kriisinkaarikin: sokista hyväksymiseen ja hyväksymisestä uudelleen jäsentymiseen. Yhdennellätoista viikolla jo pelkään, että paluu entiseen normaaliin tapahtuu aivan liian pian. Moni toimivaksi koettu etäjuttu tuleekin jatkumaan vielä pitkään omassa arjessani.

Tänään alkanut arkiviikko toi jälleen mukanaan uutta ja ihmeellistä. Tiesin, että minun pitää olla nopea kaikissa toimissani kahdeksalta alkavan Master Schoolin etäpääsykoeprosessin vuoksi. Harjoituksissa jo Zoomiin kirjautumisessa oli ollut haasteita, ja kirjautuminen oli ollut aikaa vievää. Sain lähetettyä kahdeksanvuotiaan kouluun ja aloitin etäpääsykokeen parissa touhuamisen.

Tällä kertaa kirjautuminen onnistui sekunneissa, ja pääsimme valvojaparini kanssa tarkastamaan kokelaiden henkilöllisyyksiä ennen kahdeksaa. Waiting roomissa oli jo tuolloin ruuhkaa. Saimme tarkastettua yli puolet osallistujista määräaikaan mennessä. Kymmentä vaille yhdeksän aloimme antaa yleisohjeita kokeeseen ja kokeen jälkeen tarkastimme loput henkilöllisyydet. Vaikka e-lomakkeen kanssa oli pieniä hankaluuksia, totesimme pääsykoeporukalla yhteen ääneen onnistuneemme. Tämäkin oli nyt tässä korona-ajassa koettu.

Pääsykokeen jälkeen vastaanotin tokaluokkalaisen koulusta, kävimme läpi koulupäivää. Minulla on ollut aina tapana kysyä kaikilta lapsilta, miten koulupäivä on mennyt ja mitä siellä on tehty. Niin tein tänäänkin. Kahdeksanvuotiaan mielestä kivointa oli suomen kieli ja kirjallisuus, jossa tehtiin kivoja tavutustehtäviä. Kaiken kyselyn ja keskustelun keskellä sain yliopistolta tiedoksi vastaväittäjän puoltavan lausunnon väitöstutkimuksestani. Luin tarkasti jokaisen tavun ja lauseen, lopuksi itkin. Totesin ainakin kahdeksannen kerran, että ”mä tein sen!”

Koulupäivän kuulumiset läpikäytyämme sain muistutuksen raparperipiirakasta: ”Sä lupasit, et tänään se tehdään!”. Kun olin tehnyt reippaan iltapäivälenkin äitini kanssa turvavälillä, aloitimme raparperipiirakan leipomisen kahdeksanvuotiaan kanssa. Olin kysynyt somessa ”sitä maailman parasta” (ja mieluusti myös maailman helpointa) piirakkaohjetta. Sain muutamia hyvältä kuulostavia reseptejä, joista päädyimme kokeilemaan sitä, jossa ei ohjeen vinkkaajan mukaan lainkaan tarvinnut vatkata. Kuulosti juuri tälle emännälle sopivalta ohjeelta. Ja hyvä tuli! Vähän ehkä tanttu, mutta tokaluokkalaisen mukaan sitä oli hyvä pureskella...

Ihan hyvä tuli ehkä siksikin, että käytin Humppilasta tuotuja ihan tuoreita kananmunia. Ylioppilaskokelas kiikutti eilen iltamyöhällä, ennen alkavaa yövuoroviikkoaan, kolmenkymmenen kananmunan kennon kotiin. Hän oli ostanut ne omilla rahoillaan (!) ollessaan kalastusreissulla kaverinsa kanssa. ”Nää on kuulemma hyvii ja tuoreita”. Olin hämmästynyt ja hirmuisen iloinen – kanamunia kului viiden hengen perheessä yllättävän paljon.

Tämän päivän muistilistasanoista syntyi ihan vahingossa jälleen kiva runontapainen:

Kymmenen viikkoa takana.

Pääsykoe, piirakka ja Humppilan munakenno.

Hyräilevä lapsi.

Puoltava lausunto.

Maanantaina on hyvä.

Minna Salakari


24.5. Omenapuu kukkii!

Sunnuntaiaamu. Sunnuntai on itselleni viikon toiseksi paras päivä. Heti kakkosena maanantain jälkeen. Aamu oli harmaa, ja herätessä satoi vettä. Sisällä ilma oli raikas toisin kuin aurinkoisina päivinä. Isot ikkunat imevät sisään kaiken lämmön, ja minä kärsin, jos sisällä on kuuma. Ulkona saa olla kesähelle vaikka kesäkuusta syyskuuhun, mutta sisällä pitää olla hyvä ilma. Sen lisäksi, että olen maanantai-ihminen, olen myös tuulettajapersoona. Muut palelevat, kun minusta kaikkialla on huono ilma.

Olen myös verhot auki -ihminen: kun oleskellaan sisällä, verhojen (ovat ne sitten sälekaihtimet tai verhoverhot) tulee olla auki, muuten iskee ahtaan paikan kammo. Ei nyt ehkä ihan kammokammo, mutta tilanne on päällä joka tapauksessa. Sitä paitsi kun pitää verhot auki, voi yllätyksekseen nähdä kelopuun variksen, mustarastaan ja pulun lisäksi omenapuun kukkivan!

Rauhallisen aamupalahetken jälkeen siivosin keittiön ja imuroin eiliseltä kesken jääneet makuuhuoneet. Kahdeksanvuotias laittoi ulkotamineet päällensä ja meni terassille puhaltelemaan saippuakuplia. Hän viihtyi siellä ihmeen pitkään yksikseen. Välillä kuulin oven raosta, kun hän kertoi saippuakuplien koosta ja siitä, mihin saakka ne olivat lennelleet. Ovi kävi kolmesti myös siksi, että vaatteita piti hakea lisää: ensin huppari, sitten pipo ja lopulta vielä kaulahuivi ja hanskatkin. Ei ollut kovin kesäinen keli!

Sen huomasimme myös kävely-pyöräretkellämme. Olimme sopineet ystäväperheen kanssa, että tulemme ulkoilemaan heidän pihaansa aamupäivällä, ja koska kovin sade lakkasi, lähdimme matkaan. Lapset eivät ole nähneet toisiaan kahteen kuukauteen, silti he toimivat kuin olisivat olleet koko karanteeniajankin yhdessä. Tähän on sellainen sanontakin, että ”jatkettiin siitä, mihin joskus taannoin jäätiin”. Sillä kuvataan usein hyvää ja syvää ystävyyttä. Etteivät välimatka ja aika meitä erota…

Esikoinen ja ylioppilaskokelaskin olivat tänään maisemissa. Yleensä he parveilevat paikalle silloin, kun tarvitsevat jotakin, esimerkiksi rahaa tai ruokaa. Kun he tulevat, reitti ja touhut ovat ennustettavissa: käsien pesun (josta huomautetaan) jälkeen molemmat suuntaavat tavallisesti jääkaapille, roikkuvat siinä tovin, siirtyvät kuiva-ainekaapille ja sieltä härnäämään tokaluokkalaista. Sitten sama toistetaan noin kolmesti, jonka jälkeen ihmetellään suureen ääneen, miksei jääkaapissa ole mitään, ovatko karkit loppuneet ja milloin on ruoka. Jääkaapin sisältö ei tyydytä juuri koskaan, vaikka se olisi vasta täytetty, karkkia kaapeissa ei kovin usein ole, ja ruoka-aika on aina joko juuri ollut tai aivan väärään aikaan. On kiva, kun tuntee omansa.

Iltapäivällä tein ensin livetreenin ja sitten hikilenkin ystävän kanssa sen perään. Toimi näinkin päin. Illalla perkasin vielä viikonloppuna saapuneet sähköpostit ja liputin ne tuttuun tapaani. Huomenna koko aamupäivä oli varattu etäpääsykokeille, joten kauhean paljon muuta sen ohessa ei pystyisi tekemään. Olin co-host, joten minun piti olla jatkuvasti valppaana valvomassa tekijöitä etänä ja vastaamassa mahdollisiin help-napin painalluksiin.

Elämme mielenkiintoisia aikoja; tämäkin etäpääsykoe toteutuu nyt ensimmäistä kertaa ikinä. Haluan uskoa, että kaikki menee hyvin emmekä päädy alueuutisiin ainakaan samoista syistä kuin eräs yliopisto muutama viikko sitten. IT-tukemme on asiallista ja paikan päällä koko pääsykokeen ajan. Se huojentaa mieltäni.

Kuten sekin, että sain ystävän pihasta ison pussillisen raparperia. Kuorin ja pilkoin ne raparperipiirakkaan, jonka valmistaisin huomenna.

Se on varma kesän merkki!

Minna Salakari


23.5. Koronaopit

Kun aamu alkaa vasta hieman yli kahdeksan, voi todeta levänneensä. Kiitin heti silmät avattuani itseäni siitä, että olin jaksanut vielä eilisiltana siivota suurimman osan yläkerrasta. Oli ihana herätä siistissä kodissa. Tänään edessä olisivat enää wc-tilojen ja muutaman makuuhuoneen siivous. Nautimme aamiaista kahden kahdeksanvuotiaan kanssa. Oli hiljaista. Pohdimme päivän ohjelmaa ja päädyimme siihen, että pyhitetään lauantai pääasiassa ”ihan vaan olemiselle”.

Tämä mahdollisti nukkekotileikit ja naapurista saatujen, heille pieneksi jääneiden vaatteiden sovituksen heti aamusta – ei ollut kiire minnekään. Minä join kaksi kuppia kahvia, kirjoitin blogitekstiä varten muistiinpanoja ja tarkastelin tämän päivän MS-hoitajat ry:n hallituksen kokoustiedostoja. Tämän jälkeen kuuntelin muutaman mieltä virkistävän kesäbiisin ennen kuin laitoin itseni päiväkuosiin. Minulle jäi tämän jälkeen mukavasti vielä aikaa tiskata kahvipannu ja seikkailla some-kanavissa.

Ystävän somessa keskusteltiin siitä, mitä korona on opettanut, minkälaisia uusia tapoja on ottanut käyttöön, miten helpottanut omaa sopeutumistaan ja mitä toimintoja aikoo jatkossakin toteuttaa ihan ilman koronaa ja poikkeusoloja. Jäin pohtimaan näitä omalla kohdallani. Päiväkävelyllä ynnäsin ajatukseni ja päädyin siihen, että koronakausi on opettanut monia asioita:

* Työtä voi ketterästi tehdä kotonakin. Kokoukset järjestyvät etäyhteyksin, ja kaikki olennainen – ja enemmänkin – tulee tehtyä.

* Työhyvinvointi lisääntyy etätöissä. Tämä on merkittävä löydös ja opetus. Kun työpäivään oppii lisäämään riittävästi siirtymäaikoja ja hengitystaukoja, voi työpäivän lomassa tehdä lyhyen lenkin, verrytellä niskaa, juoda kahvit, täyttää ja tyhjentää tiskikoneen, jolloin se on poissa perheen yhteisestä ajasta.

* Perheen kanssa vietetty aika on arvokasta. Arvokkainta ikinä. Ei tämä nyt niinkään uusi havainto ole, mutta tässä ajassa korostunut. Olemme olleet yhdessä enemmän kuin ikinä ennen! Ja se on ollut (pääasiassa) mukavaa. Olen oppinut itsestäni ja perheenjäsenistäni paljon.

* Kotitreeni on yhtä vaikuttavaa ja mukavaa kuin kuntokeskustreeni. Kotona tehtävänä tämä vaatii vain jonkin verran välineitä, sopivan tilan ja ajoittain hyvän mielikuvituksen. Etäporukka livenä kannattelee!

* Yllätykset ovat mukava mauste arjessa. Olen oppinut sekä yllättämään että nauttimaan pienistä ylläreistä. Eilen posti toi Pätkis-yllätyksen Helsingin suunnalta. Paketti sisälsi myös kauniin ajatelmakortin, jonka kukkakuvan rinnalla luki ”Sinä olet sädehtivä, sinä olet kaunis, sinä olet ainutlaatuinen. Sinä olet juuri sitä, mitä pitääkin.” Juuri tämä, yllätyksen kaikenlaisten yllätysten pitää saada saajan tuntemaan olevansa ajateltu ja ainutlaatuinen. Pätkis-kortti-setin oli pitänyt tavoittaa minut ennen väitöstä, mutta Suomen Posti…

* Autoa ei välttämättä tarvita lainkaan, samalla säästää bensakuluissa. Jos on johonkin päästävä, sen voi hoitaa kävellen tai pyörällä.

* Pieni on kaunista, pienet ilot kannattelevat. Viikonloppukukat, jokirantakahvit ja itsensä huomioiminen säännöllisesti kaiken keskellä ovat olleet ihan parasta etäajan vapailua.

Tässä oli vain osa opetuksista ja ajatuksista. Listasin lähinnä ne, joita aion jollakin tavalla (tai kokonaan) toteuttaa myös korona-ajan jälkeen. Tänään hallituksen kokouksen jälkeen teimme tokaluokkalaisen kanssa kaupunkiretken, ostin viikonloppukimpun ja hemmottelin itseäni: hankin kävelykadun Vilona-liikkeestä aivan ihanan mustan haalariasun ja hameen. Suosittelen. Sekä itselleen jonkin hankkimista että Vilonaa. Sieltä saa hyvää ja iloista palvelua!

Illan pyhitin pyykkäämiselle ja äänikirjalle, livetreenin siirsin huomiselle.

Viikonloppu on mukavaa aikaa.

Minna Salakari


Lue koronapäiväkirjan aiemmat kirjoitukset täältä.

Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.