Lukemisto

Koronapäiväkirja: Minna Salakarin ja perheen etätyö- ja opiskeluarkea

Mikko Viitanen

Turun ammattikorkeakoulun opettaja ja projektipäällikkö Minna Salakari ryhtyi pitämään koronapäiväkirjaa, kun koko perhe päätyi työskentelemään ja opiskelemaan etänä. Kaiken muun lisäksi Salakarin oma väitöstilaisuus on tulossa toukokuussa.

Hän toivoo, että päiväkirjasta on vertaistukea muille samassa tilanteessa oleville.

19.5. Kesä tulee

Heräsin hyvään ja todentuntuiseen uneen. Kun kello soi, en olisi malttanut lopettaa unen katselua. Viivyttelin hetken ja nousin. Olohuoneen maisemaikkunasta näin, kuinka työmatkaliikenne Hirvensalon sillalla oli jo alkanut, vaikka kello ei ollut puolta seitsemääkään. Meri oli tyyni, linnut pitivät konserttiaan kuuluvasti.

En erottanut mitä kaikkia lintulajeja puskissa lauleli, mutta mustarastaan tunnistin. Se on yksi ainoista linnuista, joita en pelkää. Isoja lintuja pelkään. Varis, lokki ja naakka ovat pahimmat. Aamukahvia keittäessäni katsoin ulos keittiön ikkunasta. Etupihan ”majapuun” (kuten kahdeksanvuotias sitä nimittää) oksilla oli lehdet. Kevät oli saapunut siihenkin ihan yhtäkkiä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Ja yhtäkkiä kello oli seitsemän, tokaluokkalainen piti herättää, aamukahvi juoda loppuun ja jatkaa sähköpostihommia hieman myöhemmin. Ensimmäiset paahtoleivät paloivat, seuraavista onnistuin paahtamaan sopivasti rouskuvat. Siistin keittiön ja saattelin tokaluokkalaisen matkaan. Nautin pitkästä aikaa kiireettömästä aamusta – sain vastata sähköposteihin rauhassa, juoda toisenkin kupin kahvia omassa rauhassa, järjestellä päivän työt ja tehdä happihyppelyn ennen kokouksen alkua. Ensimmäinen sovittu etäkokous tai -tapaaminen oli vasta lounaan jälkeen. Sitä ennen ehti vaikka mitä rästihommia ja opiskelijoiden töiden lukuja.

Lähetin lisäksi NIKO-projektin Säkittömän syyskuu -kampanjan tämän vuoden keulakuville haastattelukysymykset ja sovin valokuvausaikatauluista. Säkittömästä tulisi huippujuttu, huomasin ajattelevani. Saimme kaksi TPS:n jääkiekkoilijaa mukaan nuuskan vastaiseen kampanjaan, ja toivon totisesti, että etäily on jo syyskuussa päättynyt. Vähän epäilyttää, mutta epäilyksille ei saisi nyt antaa tilaa. Sen sijaan pitää ajatella optimistisesti ja vakuutella ainakin itselleen, että varasuunnitelmaa (etäkamppis) ei tarvitsisi ottaa käyttöön.

Kahdeksanvuotias saapui koulusta ennen puolta yhtä. Hänellä oli heti kinkkinen kysymys minulle: ”Jos saippua tuoksuu hyvältä, mut maistuu pahalta, niin voiko olla niin, et ku kakka haisee pahalta, et se maistuis hyvältä?” En osannut vastata, mutta mietin mielessäni, mistä näitä tulee. Oli helpottavaa, että lapsi ei niinkään odottanut vastausta kysymykseensä, vaan tyytyi hämmästykseeni ja siihen, että en tiennyt. Sitten hän pesi kätensä ja alkoi leikki nukkekodilla. Siellä oli vipinää: isi hoiti vauvaa, äiti istui sohvalla eläinkaksosten kanssa, vaari oli hukassa ja lapset leikkivät uudelleen järjestetyllä ullakolla. Pieni hyrinä kuului, kun kahdeksanvuotias leikki ihan tosissaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kun työpäivä oli pulkassa, olin kekseliäs ja käytin eiliset spagetit miilunpolttajan pastaan. Ihan kuin ihan uusi ruoka, hihkuin itsekseni. Isommat lapset eivät juuri piittaa tästä ”sörsselistä”, mutta meille muille maistui hyvin. Siivosin keittiön ja tein MyBnB-livetreenin. Sen jälkeen oli hyvä keittää iltakahvit. Kokosin samalla valokuvaaja Arto Arvilahden ottamista huikeista kuvista albumin. Väitöksen jälkeiset tunnelmat oli saatu taltioitua hienosti. Eläisin tällä varmasti vuoden – ehkä jopa viisi – ajattelin.

Katselin kimmeltävälle Pitkäsalmelle. Parasta on, kun iltaisin on pitkään valoisaa.

Valo kannattelee.

Kesä tulee.

Minna Salakari


18.5. Reflektio

Viikonlopun juhlahumu ja haahuilu saivat väistyä. Maanantaiaamu lähti käyntiin normaalein aamurutiinein, ja jo ennen kahdeksaa olin perannut perjantailta saakka kaikki lukemattomat sähköpostit. Suurimpaan osaan sain vastattuakin aamun aikana. Keskiviikkona on kesäkuun non stop -seminaarissa valmiit opinnäytetyönsä esittävien opiskelijoiden töiden viimeinen palautushetki. On selvää, että sähköpostiliikenne on juuri nyt vilkasta – viime hetken kommenteille on tilausta.

Olin varannut naprapaatin tähän aamuun. Jälleen kerran sain kokea käynnin olleen varsin avaava. Loppupäivä meni mukavasti, kun hengitys kulki ja aivot saivat tarpeeksi happea. Käsi tai lapaluunseutu eivät särkeneet, eikä puutumisoiretta ilmaantunut työpäivän aikana. Naprapaatti antoi minulle myös eräänlaisia elämänohjeita työnsä ohessa kuultuaan minun väitelleen perjantaina: muista nyt hengittää, tee mukavia asioita, tauota työt, käy ulkona ainakin kahdesti päivässä ja maadoita itsesi kerran työpäivän aikana. ”Että jalat tiukasti maahan, syvään hengitys ja ajatus, että tässä minä nyt sitten olen…” Lupasin noudattaa kaikkia neuvoja. Osa niistä onkin jo omalla väitöksen jälkeen -listallani.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Tokaluokkalaisen koulu alkoi kahdeksalta. Aamulla meinasi tulla kiire, sillä en ole vielä tottunut siihen, että hän ei olekaan etäopetuksessa. Menneinä viikkoina aamut olivat rauhallisia, aamiaisella ehti viipyä pitkään ja kaikkeen valmistautumiseen oli varattu enemmän aikaan kuin esimerkiksi tänään. Yhtäkkiä vartissa piti lapata vispipuuro suuhun, pukeutua, pestä hampaat, pakata reppu (miksi reppu pitää olla, vaikka kirjat ym. tarvikkeet ovat koululla kokoaikaisesti?), huikata heipat ja hakea saman pihan koulukaveri matkaan. Ehkä minä vielä sopeudun tähänkin, ajattelin.

Sopeudun varmasti myös ajatukseen siitä, että minä tosiaan olen nyt tohtori. Sovimme vastaväittäjän kanssa tänään reflektiivisen keskustelun. Se alkoi heti systemoidun kirjallisuuskatsaus -opintojakson jälkeen, joten olin vielä hieman opetuspöhinöissä. Etäväitöstilaisuudesta johtuen tämä keskustelu jäi näin post-väitös-vaiheeseen. Keskustelun aikana ja sen jälkeen minua itketti. Olin hänestä onnistunut. Minä mietin, miten joku osaa puhua noin kauniisti, kiittäen ja rakentaen. Vastaväittäjä, joka sai minut tuntemaan kiitollisuutta ja ylpeyttä omasta työstäni. Sellainen minäkin jonakin päivänä haluaisin olla. Aivan ehdottomasti!

Sain kuulla kysymykset uudelleen. Sain myös kuulla, että olin vastannut aivan relevantisti jokaiseen niistä. Olin ollut rauhallinen, "reipas" ja asiantunteva. Oli hienoa, että sain käydä etäväitöstilaisuuden vielä kerran läpi jonkun sellaisen kanssa, joka koki sitä kanssani perjantaina. Ja joka osasi iloita siitä aidosti aidosti.

Ja yhtäkkiä tyhjyyden tunne poistui. Se poistui melkein välittömästi puhelun jälkeen. Huomasin hymyileväni, olo tuntui ihmeellisen kevyeltä. Paluu arkeen voisi alkaa oikeastaan vasta nyt. Sen kunniaksi keitin spagettia ja tein jauhelihakastiketta, söin hyvällä ruokahalulla ja lähdin lenkille.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Aurinko paistoi.

Västäräkki juoksenteli pihatiellä.

Mieli oli kevyt.

Ympyrä sulkeutui.

Minna Salakari


17.5. Lista

Heräsin seitsemältä, käänsin kylkeä ja nousin lopulta hieman yli kahdeksan. Olipa hyvä yö, ajattelin. Väitös pyöri heti ensimmäiseksi aamulla mielessäni, se teki sitä vielä viimeisenä illallakin. Kun sain aamukahvin eteeni, muokkasin LinkedIn profiilia – sain vaihtaa maininnasta ”PhD student” opiskelija-sanan pois. Aikamoista. Huomasin myös, että jonakin hyvänä hetkenä julkaisuluettelo pitää täydentää, nyt en jäänyt sitä viilaamaan. Sen sijaan pohdin, mitä mukavaa tänään tekisin.

Ensitöikseni katsoin valokuvaaja Arto Arvilahden ottamat kuvat perjantailta. Oli ihan ennenkuulumatonta, että maltoin odottaa aamuun, vaikka sain tiedon valmiista kuvista jo eilen illalla… Kuvat olivat liikuttavan ihania. Minua alkoi itkettää. Joskus vielä muistelen, että olipa kevät, olipa päivä. Ammattitaitoisella valokuvaajalla on väliä. Korona-ajassakin.

Eilen puhuin pitkään puhelimessa kokeneen kollegan, yhden väitösohjaajani, kanssa. Puhelun lopussa minua hymyilytti, sillä hän sanoi tietävänsä, että minulla ei palautumiseen menisi kuin muutamia päiviä, sitten olisi taas tekemisen aika. Hän oli oikeassa. Haahuilisin tyhjyydessä ja tekemättömyydessä viikonlopun, mutta sitten onneksi alkaa arki. En voisi kuvitellakaan, että jäisin esimerkiksi kesälomalle suoraan väitöksen jälkeen. Olisin aivan tyhjän päällä! Arki ja työpäivät olivat varsin hyvä ratkaisu heti maanantaista alkaen.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Muistin samalla hetkellä, että olen listannut (tietenkin!) asioita, joita tulisin toteuttamaan väitöksen jälkeen. Sitten, kun olisi taas aikaa, mielenkiintoa ja mahdollisuus touhuta ”kaikenlaista”. Naurahdin itsekseni lukiessani allekkain kirjattuja, numeroituja pieniäsuuria asioita: ihan kuin jonkin sortin bucket list, nämähän on pakko toteuttaa. Ja osaa olen jo toteuttanutkin ansiokkaasti.

1. Luen ainakin viikonloppuisin kirjoja, tutustun ehkä äänikirjoihin.

2. Nautin sellaisista hetkistä, joissa ajattelen, että ”tässä on tyhjä kohta”. En sovi niihin mitään enkä tee niissä töitä.

3. Iloitsen väitösmatkastani, muistelen sitä joskus vielä kaiholla. Näinköhän?

4. Menen mökille, vanhemmille, ystäville ja tuttaville viihtymään ja vierailulle ilman läppäriä.

5. Suljen tietokoneen työpäivän päätyttyä.

6. Pelaan lautapelejä ja luen ääneen lapselle aina, kun hän pyytää.

7. En siirrä siivoamista tutkimustyön tekemisen pakolla.

8. Teen asioita, joista pidän. Ainakin viikonloppuisin.

9. Jatkan Me Naiset -lehden tilausta. Nyt minulla on aikaa lukea se viikoittain.

10. Siivoan vaatekaapit. Ja keittiön kaapit. Ja kaikki kaapit.

11. Varaan kampaajan, jalkahoidon ja kosmetologin.

12. Nautin kotiterassista. Ihan pian on kesä.

Kahdeksanvuotias oli listaa yhdessä lukiessamme eniten innoissaan kohdasta 6. "Äiti, haetaanko se nukkekoti tänään autotallista?” hän kysyi samassa innostuksessa. Soitimme ylioppilaskokelaalle, koska tarvitsimme autotallin avaimen, joka oli jäänyt pojan taskuun. Sen tuominen oli hieman raskas prosessi, kuten kaikki yllättävät käänteet elämässä. Lopulta hän heittäytyi höveliksi ja kantoi nukkekodin sisälle asti.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Minä lähdin melkein samalla ovenavauksella reippailemaan ulos ja tein Anna Saivosalmen perjantaiaamun livetreenin tallenteelta sen perään. Aurinko paistoi. Minulla oli hyvä mieli.

Tästä se lähtee; elämä väitöksen jälkeen.

Minna Salakari


16.5. Tyhjyys

On aika ennen väitöstä ja aika väitöksen jälkeen. Olin aamulla ihmeissäni: nukuin hyvän ja itselleni varsin pitkän yöunen, en nähnyt unta väitöksestä, koti oli hiljainen. Mustarastas ja tikka olivat löytäneet paikkansa samasta takapihan puusta. Molemmat taisivat olla sateelta suojassa. Koti oli täynnä kukkia. Vaikka ilma oli harmaa, jopa synkkä, toinen toistaan värikkäämmät kukat toivat aamuun kaivattua väriä. Kävelin ympäriinsä, en oikein osannut tarttua mihinkään. Kahvinkeittimeen onneksi tartuin.

Syötyämme aamiaisen muistelin eilistä. Ja ihan totta, nopeastihan se meni, kuten niin monet minua etukäteen varoittivat. Vaikka korona vei perinteisen väitöstilaisuuden ja karonkan kaikkinensa, sain silti tuntea olevani suuren työn tehnyt, onnistunut ja arvokas. Minut yllätettiin kahdesti: ensin väitöksen jälkeen ICT-talolla, sitten vielä kotiteerassin alla Sä kasvoit neito kaunoinen -kappaleella sukulaisten ja tuttavien, ystävien ja naapureiden toimesta. Mies oli lisäksi tilannut meille hyvät ruoat kotiin. Minä sain tuntea olevani juhlakalu etäajasta huolimatta!

Sain myös valtavasti ihan valtavan kivoja ja ihania – koskettavia – lahjoja ja muistamisia. Niistä jokainen on minulle tärkeä. Kuljeskelin päivän aikana ihastelemassa kukkia ja hypistelemässä isovanhemmiltani saamaa kahvikuppiasetelmaa ja äitini tekemää upeaa ”The Hattu” -teosta. Luin kortit useaan kertaan ja mietin, miten onnekas olen. Näin paljon ihmisiä, jotka ovat olleet tärkeässä hetkessäni mukana. Niin paljon ajatusta ja kauniita sanoja. Tunsin kiitollisuutta.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Onneksi olin sopinut kävelylenkin, sillä muuten koko päivä olisi saattanut mennä lusmuilemiseksi. Oli jotenkin tyhjä tunne; tässä tämä nyt oli. Mitähän keksin seuraavaksi? En jäänyt miettimään sitä, vaan annoin välittömästi itselleni luvan ihmetellä ja oleskella tyhjyyden tunteessa. Halusin myös soittaa ystäville ja sukulaisille, kiittää ja käydä vielä kerran päivääni läpi. Syksyllä sitten juhlittaisiin, ainakin toivon niin.

Tokaluokkalainen toivoi saavansa minulta apua barbien vaatteiden tekoon. En saanut sanaa suustani. Minä kun en ole ompelija enkä käsityöihminen millään muullakaan tavalla. Mutta sitten hän esitteli tavan, jolla vaatteita nykyään tehdään (kierrättämällä): pieneksi jääneistä sukista. Vaatteista tuli hienoja, vaikka minä en paljon osannutkaan osallistua. Kuuntelin mielenkiinnolla, kun kahdeksanvuotias esitteli tekeleitään. Oli haaremihousuja, haalareita, pipoja, käsiremmejä ja housupukuja monissa eri väreissä. Taidokasta.

Instagram, Facebook ja sähköposti tulvivat onnitteluviestejä. Yritin vastata kaikkiin päivän aikana. Yritin lisäksi kiittää ihan jokaista, mutta ehkä en täysin onnistunut. Kokosin oma kuvakollaasin videoineen ja julkaisin. Kiitin vielä senkin yhteydessä. Koontia tehdessäni sain vielä kerran palata eiliseen, muistelin vastaväittäjän kysymyksiä ja loppusanoja. Olin tehnyt suuren ja hienon työn, jonka teoreettinen osio (kuulemma) kantaa kokonaisuutta hienosti. Toki käsitekartta jäi puuttumaan. Hassua, että esitarkastuksessa sitä mietittiin ja se päätettiin poistaa. Nyt sitä kaivattiin. Sellaista se tiedemaailma on, huomasin ajattelevani. Pohdin myös, että sain ehkä maailman parhaan, perehtyneimmän ja huolellisimman vastaväittäjän. En malta odottaa, että saan kiittää häntä kunnolla syksyn karonkassa.

Tyhjyyden keskellä aloitin uuden äänikirjan. Ihanan leppoisaa – ei ole kiire lukemaan lektiota, tarkastamaan elämänlaatu-käsitettä tai kertaamaan päätuloksia. Päädyimme Helsinkiystävän kanssa kolmen kirjan suosikkilistasta ensimmäiseksi Anna Rimpelän ”Pitkään meni ihan hyvin” -teokseen.

Ihana vaan olla.

Minna Salakari


15.5. Mä tein sen!

Tänään oli juhlapäivä: koronapäiväkirja täyttää kaksi kuukautta ja minä väittelin. Tästä eteenpäin minua saa kutsua tohtoriksi. Filosofian tohtori Salakari.

Kaksi viikkoa sitten minua ei jännittänyt, mutta kaksi päivää ennen väitöstä se alkoi. Jatkuva märehtiminen siitä, olenko elementissäni, osaanko sittenkään. Lähipiiri tuki ja kannusti, ystävät toivottivat onnea matkaan. Tärkein neuvo taisi olla ”muista nauttia”, heti seuraavalle sijalle ylsivät ”muista hengittää” ja "muista hymyillä". Yritin muistaa kaikki kolme. Kirjoitin ne varoiksi väitöskirjan kanteen tummansinisellä yliviivaustussilla. "Muista aloittaa arvoisa vastaväittäjä" -lauseen perään.

Heräsin aamulla aikaisin normaalin rutiinin mukaan. Join kahvia ja söin tukevan aamiaisen. Puin, pakkasin ja ohjasin miestä ja lapsia vielä kerran. Sitten lähdin kampaajalle ja meikkiin. Toiveeni oli näyttää luonnolliselta, ihan omalta itseltäni. Tulos oli täydellinen. Räntäsadekin loppui ennen kuin lähdin kampaajan ovesta ulos.

Jo aamulla harjoittelin syvähengitystä, vetreytin niskaa ja olkapäitä, kävelin hetken korkokengillä ja katsoin vielä kerran kaikki saamani tsemppiviestit – oli pakko selviytyä! Selviytymistä tuki myös löytämäni Elina Salmisen osuva runo:

Kuka ties

olen maailman onnellisin ihminen.

Kahvikuppini kanssa

lakastuneita leikkokukkia

maljakossani mittailen.

Minulle omistetun päivän

ensimmäisellä lehdellä.

Väitöksen jälkeen oli helpottunut olo. Sitä voisi kuvata myös termein onnellinen, liikuttunut, tärkeä ja iloinen. Kun astuin väitössalista ulos, minua odotti yllätys. Perheeni, ne kaikkein lähimmät, ja väitöstyön ohjaajat olivat tulleet onnittelumaljoille. Myös työtoverini olivat paikalla – etänä. En muista, olenko koskaan ollut näin otettu ja onnellinen. Jopa sanaton. Ilman, että siihen olisi liittynyt muita ihmisiä (esimerkiksi aviomies häissä tai lapset syntymähetkellä).

Kotona odotti kukkameri. Samppanja ei ole koskaan maistunut yhtä hyvältä.

Mä tein sen!

Ja Tähkä lauloi ICT-talon aulassa.


14.5. Käännekohtia

Olin hereillä neljältä aamuyöllä. Pyörin hetken omalla sängynpuoliskollani, sitten onneksi nukahdin. Vartti yli kuusi soi kello. Olin nukkunut viimeiset kaksi tuntia pää tai niska jotenkin linkussa. Ensitöikseen piti venytellä ja pyöritellä hartioita. Kädet eivät yltäneet suorin jalon taivutuksessa maahan. Roikuin asennossa ja nytkyttelin, kunnes vetristyin. Matkalla keittiöön vilkaisin Pitkäsalmelle. Olipa tyyntä. Olohuoneen ikkunasta näkyi, kun tikka istui kelopuussa sukien itseään. Keittiön ikkunasta taas havaitsin mustarastaan mato suussa – aikainen lintu madon nappaa -sanonta kävi mielessäni. Naurahdin.

Istuessani keittiön pöydän ääreen muistin, että tänään alkaa tokaluokkalaisen koulu. Olin lukenut Wilma-viestejä tarkoin, jotta tiedän, mitä seuraavan kahden viikon aikana tapahtuu. Kahdeksanvuotiaan luokanopettaja on siirtänyt suurimman osan tunneista ulos, ja välitunti-, ruokailu- ja oppituntikäytännöt on järjestetty koronan vaatimalla tavalla. Kirjoja ei kanneta kodin ja koulun välillä, vaan ne jätetään tästä päivästä lähtien koululle. Läksyjä ei näiden viikkojen aikana tule. Käsiä pestään sisälle tullessa ja ulos mennessä. Leikkitelineissä saa hengailla vain hanskat kädessä, ruokaa ei saa ottaa itse, eikä ruokajonossa saa puhua. Onnea, kaikki opettajat, teitä ei käy sääliksi! Haluaisin olla kärpäsenä katossa (koska ulkopuolisia ihmisiä ei koulun tiloissa sallita). Erityisesti ruokajonossa.

Olen ohjannut oikeanlaista käsienpesua nyt melkein tasan kaksi kuukautta, täsmentänyt käsidesin ja kahden metrin turvavälin merkitystä sekä vannottanut olemaan kaivelematta nenää. Aamulla kertasimme nämä toimet ja sen, että erityisesti nyt kontaktipiirin suurentuessa kaikilla näillä on väliä. Lasta kiinnosti huomattavasti enemmän itse istuttaman mustasilmäsusannan kaksi pientä versoa. ”Äiti, se on kasvanut!”

Tämä päivä oli eräänlainen käännekohta korona-ajassa, ajattelin. Valmiuslain voimassaolo päättyi, ja rajoituksia aletaan purkaa vähitellen. Koulut avasivat ovensa kahden kuukauden etäilyn jälkeen. Kahdeksanvuotiaalle tämä oli onnenpäivä erityisesti siksi, että hän näki kavereitaan. Ja opettajan. Teamsia hänen tulee kuulemma ikävä. Olen vähän samoilla linjoilla: osan opetuksesta voisi sekä alakouluissa että ammattikorkeakoulussa jatkossakin järjestää verkossa. Digiloikka on ollut ainakin minulle hyvä työelämän käännekohta.

Mietin elämän muita käännekohtia. Mitä niitä nyt sitten on? Omaan kotiin muuttaminen, ammattiin valmistuminen, häät, syntymät, työpaikan vaihto… Kaikki nämä mullistavat ainakin jollakin (usein hyvällä!) tavalla elämää. Etäajan käännekohdiksi listasin etäopetukseen siirtymisen, eristäytymisen ja tokaluokkalaisen reviirin kasvun. Olemme sellaisessa pisteessä, jossa minä voin lähteä herkemmin yksin lenkille, lähikauppaan ja muille koronan sallimille asioille. Ja viipyä hieman pidempään kuin aiemmin. Lapsi pärjääkin itsekseen, ja napanuoraa voi hiukan venyttää. Tämä on ehkä paras käännekohta sitten hiekkalaatikon reunalla istumisen. Se tunne, kun lapsi pärjää omassa kotipihassa ilman jatkuvaa vierellä oloa, on ollut yksi vapauttavimmista tunteista ikinä.

Olen kahden kuukauden aikana lisännyt myös viestinnällisiä keinoja: isovanhempani saavat joka viikko meiltä postikortin. Kortissa kerromme, mitä meille kuuluu ja kysymme, miten heillä menee. Jokainen perheenjäsen kirjataan korttiin erikseen, ainakin yhdellä lauseella. Välillä mietin, näkevätköhän he edes korttiin mahduttamaani pientä pränttiä. Tähän mennessä ovat nähneet. Tiedän sen, koska saan aina puhelun, kun kortti on saapunut perille. He ovat aidosti iloisia. Tätäkin nykyperinnettä aion jatkaa koronan jälkeen.

Oma etätyöni jatkuu – uutena normaalina – kevätlukukauden loppuun. Opiskelijat ovat toivoneet sen jatkuvan ainakin osittain myös syyslukukaudella. Olen varovasti luvannut, että ainakin tuutor-tunteja voimme pitää etänä. Tänään harjoittelimme koko Turun AMK:n Master School -opettajiston ja it-asiantuntijoiden kanssa heti aamusta etäpääsykoetta, joka järjestetään toukokuussa. Oma roolini on host [houst] eli päästän kokelaita sisälle, tarkistan henkilöllisyyksiä ja valvon pääsykoetta yhdessä "huoneessa". Ensi viikon alussa harjoitellaan kuvioita valvojaparini kanssa.

Kävin jokirantalenkillä ja Cafe Artin ikkunakahvilassa, join ihanan latten ja söin tuoreen korvapuustin. Sitten tulin kotiin livetreeniin. Illan päätin ottaa rauhassa: harjoitella hengittämistä ja olla ajattelematta liikaa väitöstä.

Huomenna on suuri päivä.

Minna Salakari


13.5. Kesä mielessä

Sellaiset aamut ovat parhaita, kun herää ennen kelloa ja tuntee itsensä pirteäksi. Tänään kävi niin. Vaikka kellonsoittoon oli vain neljä minuuttia, tunne oli sama. Minulla on uusi korona-ajan aamurutiini: kahvin tippuessa tarkastan kännykästä säätiedot. Lähinnä perjantaita ajatellen. En kyllä osaa perustella, miksi teen niin, koska väitös on sisätiloissa. On kuitenkin kiva skoolata ICT-talon pihalla perheen (ja vain perheen!) kanssa väitöksen jälkeen. Vielä kivampaa on, jos ei sataisi. Ja muutenkin. Auringolla käyvänä kesäihmisenä säätiedotuksen tutkiminen kuudesti päivässä on ihan käypä rutiini.

Kahdeksanvuotiaan aamurutiinit ovat melko vakiintuneet. Hän kömpii siinä kaksikymmentä yli seitsemän aamiaispöytään, katsoo hetken jotain lastenohjelmaa kännykästä syödessään, sitten laittaa puhelimen pois ja aloittaa aamutouhut. Pukeminen, hampaat, koulutehtävien katselmus ja aamuleikit. Huomenna ei ehtisi enää aamuleikkeihin – koulut alkavat. Minä mietin, miten ihmeessä ehdin tottua jälleen uusiin rutiineihin seuraavat kaksi viikkoa. Juurihan me ehdittiin sopeutua vallitsevaan tilanteeseen. Lapsi on onneksi liikuttavan innoissaan.

Hän oli innoissaan myös tämän päivän koulutehtävistä, jotka sujuivat mutkitta. Viimeisenä tehtävänä oli rakentaa 20:sta legopalikasta jonkinlainen rakennelma. Se sai olla talo, tunneli, silta, labyrintti, oikeastaan melkein mikä tahansa. Lopputulos näytti rakennukselta, ehkä jonkun tai jonkin kodilta. Loppupäivän hän vietti jälleen ulkona pihakaverien kanssa. Sateessa. Ensimmäisen ulkoilun jälkeen saapas hörppäsi vettä, toisella kerralla kastuivat lenkkarit. Tokaluokkalaista ei paljon huono keli heilauta. Vaatteilla siitä selvitään!

Oma työpäiväni koostui lähinnä tehtävien arvioinneista, arviointien kirjaamisista ja syksyn toteutussuunnitelmien laatimisesta. Kieli keskellä suuta yritin muistella, miten ne tehtiinkään. Onneksi kokenut kollega auttoi tiukassa paikassa. Selvisin. Nakuttelin lisäksi jälleen kerran Onedrivesta pyyhkiytyneet lukujärjestysmerkinnät järjestelmään ja katsoin kaksi opinnäytetyötä palautuskuntoon. Palautuskuntoon tarkoittaa sitä, että opinnäytetyö on valmis kakkosarvioijalle ja seminaarikansioon. Kesäkuussa he pitävät seminaarin ja valmistuvat. Kesä voisi alkaa.

Mietin omaa kesälomaani. Se alkaa 17.6. Oikeastaan ihan pian. Mitään merkillistä tähän kesään ei ole suunniteltu. Nyt on pysyttävä kotimaassa, pidettävä jalat tiukasti maassa ja toivottava, että koronasta selvitään ilman ihan järkyttävää toista virusaaltoa. Toinen aalto tullee joka tapauksessa, mutta…

Ehkä jo kesällä pääsen suunnittelemaan karonkkaa lokakuulle, ajattelin päiväkahvia K-tuolissa nauttiessani. Siitäkin on tullut uusi rutiini, K-tuolista. Siitä saakka, kun ylioppilaskokelas ehkä noin kuukausi sitten totesi, etten istu siinä ikinä, olen istunut siinä päivittäin. Mieli lepää tuolissa ja maisemassa.

Mieli lepää myös, kun koti on siivottu. Olin aamulla unohtanut, että tänään oli siivoojapäivä. Kun iltapäivällä katselin ympärilleni, en voinut kuin huokaista – minusta on ihanaa, kun pölyt on pyyhitty, matot imuroitu ja koti tuoksuu raikkaalta. Tein kahdeksanvuotiaan kanssa kävelyn (hän tuli mukaan pyörällä) ja tallenteelta livetreenin sillä aikaa, kun makaronilaatikko paistui uunissa. Sitten aloin tavata väitöslektiota. Sadannen kerran.

Illan pyhitän jollekin kivalle.

Minna Salakari


12.5. Hyvinvointi on yhteinen asia

Kun aamulla ensimmäiseksi ihastelee viikonloppukimppua ja äitienpäiväkukkia, ei voi kuin tulla hyvälle tuulelle. Miten kukista voikaan tulla näin iloiseksi, pohdin. Minut on helppo saada tyytyväiseksi, enkä usein ole (ihan oikeasti ja todella) huonolla tuulella – jos koskaan. Tai olen toki ajoittain vihainen syystä ja usein ilman hyvää syytäkin, mutta perusilmeeni on kuitenkin hymyilevä. Lepyn nopeasti ja osaan tunnistaa omat virheeni. Kukat ovat melko hyvä keino saada minut onnelliseksi. Ja leppymään.

Tänään tarvitsin rauhoittumista: pitkästä aikaa tuntui, että työlista on pitkä ja etätyöskentely tahmaista. Meteli ja alakerran remontti väsyttivät. Kalenteri oli aivan täynnä. Perjantaina pitäisi väitellä, mutta kalenterin mukaan yhtään ylimääräistä aikaa tähän valmistautumiseen ei ole. Puolenpäivän aikaan tuntui, että sähköpostit ja ihan mitättömän pienet työtehtävät kaatuisivat niskaan. Piti hengittää sisään ja ulos useammin kuin tavallisesti. Hokea itselleen, että kaikesta selvitään.

Ja niin selvittiin. Myös päivän webinaareista. Tänään vietettiin kansainvälistä sairaanhoitajien päivää ja Florence Nightingalen 200-vuotissyntymäpäivää. Sen kunniaksi Turun ammattikorkeakoulu järjesti FN200-seminaarin. Päivä oli muutenkin webinaaritäyteinen, kun TALK-etäalueseminaari starttasi heti aamupäivän FN200-tilaisuuden jälkeen. Olimme saaneet rekrytoitua Master Schoolin opiskelijoita moderaattoreiksi ja saimme kuulla hienon key note -puheenvuoron kaupunginjohtaja Minna Arvelta. Kuulijoita oli yli 180. Hyvinvointi on todella yhteinen asiamme!

Lisäksi kuulimme monia mielenkiintoisia valmistuvien opiskelijoiden opinnäytetyön tuloksia ja tuotoksia. Esimiestyöhön, työyhteisöviestintään ja toimintaympäristöjen kehittämiseen oli tarjolla monenlaisia uusia ratkaisuja. Yleisölle avautui mahdollisuus myös e-posterinäyttelyyn. Tunsin ylpeyttä ja iloa valmistuvista opiskelijoista. Omat kiireet unohtuivat hetkeksi.

Kun päivä oli seminaarien osalta pulkassa, vastasin vielä sähköposteihin ja kommentoin opinnäytetöiden idealomakkeita. Viideltä alkoi tiistain livetreeni. Oman hyvinvointini yksi peruspilari ja päivän kohokohta.

Kahdeksanvuotias aloitti päivänsä barbieleikeillä todeten kahdeksalta, että ”Jes, kello on vasta noin vähän, mä ehdin leikkii vielä ennen koulupäivän alkua!” Olimme sopineet, että koulutyöt alkavat yhdeksältä, kymmeneltä luokka kokoontui yhteiseen Teams-tuntiin, jonka jälkeen piti vielä jumpata liikunnan jumppavideon tahtiin. Loppupäivä meni lähinnä ulkoillessa.

Vaikka päivä oli jollakin erikoisella tavalla työläs, mieltäni piristi ja liikutti kummasti ylioppilaskokelaan tekstiviesti: ”Moi. Ne ylioppilaskokeiden tulokset tuli sieltä lautakunnalta. Läpi meni! Ja terveystieto nousikin vielä…” Syksylle jäi vielä yksi kirjoitettava, mutta muuten opinnot näyttäisivät olevan plakkarissa. Ylioppilaskokelas (ja toki äitikin) oli iloinen ja helpottunut – tavoitteeseen päästiin. Kaksoistutkinnon suorittajana hänellä olisi vielä muutama suoritus syyskaudelle.

Mutta joulukuussa juhlimme!

Minna Salakari


11.5. Mitä jos?

Ikkunasta siinsi takatalvi. Räntää vihmoi melkein vaakatasossa siinä hieman kuuden jälkeen aamulla. Pari päivää sitten kaipasin sadepäivää ihan vain siksi, että saisin tehtyä kotihommia eikä tekisi koko ajan mieli lähteä ulkoilemaan. Ja siksi ettei sisälle tulisi niin kuuma. Tänään, tarkalleen kaksikymmentä yli kuusi, toivoin aurinkoista toukokuista päivää. Niin se mieli muuttuu, totesin hiljaa mielessäni. Kahvinkeitin oli jäänyt päälle. Pannu oli ihan kuuma. Olin varma, että kun täyttäisin sen vedellä, se poksahtaisi. Yllätyin, kun pannu pysyi ehjänä ja sain keitettyä kahvit normaalisti.

Selasin sähköpostit, vastasin moniin ja päättelin, että non-stop-seminaarien lähestyessä opettajien sähköpostimäärät lisääntyvät. Niin nytkin. Kesäkuun alussa on kevään viimeinen mahdollisuus esittää valmistunut työ tai suunnitelmavaiheen työ. Palautus on 20.5. mennessä. Se tietää aktiivista sähköpostiviestittelyä. Tokaluokkalaisen Wilmassakin on aktiivista: koulut alkavat torstaina, ja sitä ennen pitää tiedottaa kaikenlaista tärkeää. Joka kerta, kun pohdin koulujen alkua, olen jollakin tavalla ihmeissäni tästä erikoisesta ratkaisusta. Toisaalta näen kahdeksanvuotiaan ilon ja koitan pitää ainakin ääneen hämmästelyn aisoissa.

Tänään meillä oli ideavaiheen seminaarit tammikuussa aloittaneiden opiskelijoiden kanssa. Koko päivä Teamsissa tuntui jaloissa, silmissä ja selässä. Onneksi pidimme kunnon tauot väleissä. Itse vaihtelin seisomapisteeltä istumapisteelle ja istumapisteeltä pihan ympäri -lenkeille. Vartti riittää!

Vartti riitti myös ICT-talolle siirtymiseen. Väitösharjoittelu it-tukihenkilön kanssa toteutui tänään. Eniten jännittääkin kaikki tekniikka, ei niinkään itse väitös tai oma osaaminen. Olen vellonut koko päivän mielessäni monia mitä jos -tapahtumia.

Mitä jos yhteys katkeaa kesken väitöksen?

Mitä jos it-tukihenkilö ei tulekaan paikanpäälle?

Mitä jos vastaväittäjän yhteys katkeaa?

Mitä jos kustoskaan ei osaa auttaa?

Mitä jos toimitettu linkki onkin väärä?

Mitä jos kukaan yleisöstä ei löydä paikalle?

Mitä jos kuvakulma on jotenkin aivan erikoinen?

Mitä jos kaikesta harjoittelusta huolimatta jokin menee pieleen?

Mitä jos kulkulupa yliopiston tiloihin ei toimi?

Inhorealistinen äitini olisi tehnyt suunnitelmia aina plan ööhön saakka, mutta ylioptimistisella väittelijä-tyttärellä on olemassa ainoastaan alkuperäinen suunnitelma ja jokin hyvin heikko plan b. Olemme tehneet turvavälikävelyjä äitini kanssa. Saan joka kerta ohjeita, joita noudatan (ehkä) vasta viimehädässä. Olen luottavainen. Nyt päätin kuitenkin, että teen vahvan b-suunnitelman. Sitten ei auta kuin toivoa parasta.

Harjoittelusetin jälkeen tein lenkin – karistin työajatukset ja koitin latautua rentoon iltaan. Mielessä pyöri mikrofonit ja lektiot, tallennukset ja zoomin asetukset. Oli vaikea keskittyä jopa äänikirjaan. Vastaväittäjän kauniit sanat työstäni ja hienosta tulevasta päivästä kuitenkin rauhoittivat minua. Uskon, että dialogistamme tulee antoisa.

Neljä päivää enää.

Minna Salakari


10.5. Äitikuvia

Äitienpäivän aamu alkoi varhain. Jo ennen seitsemää olin hereillä, mutta kahdeksanvuotiaan pyynnöstä lojuin sängyssä, kunnes hän oli valmis. Siinä meni noin kymmenen minuuttia. Kun nousin, minua odotti mandariini-tähtileipä-asetelma keittiössä. Sain sentään itse keittää kahvin. Lapset tietävät sen olevan pyhä: pidän erityisesti itse keittämästäni kahvista.

Aamiaisen jälkeen minua odotti vihjepolku. Könysin ympäri asuntoa etsimässä aina uutta vihjettä aarteelle. Aarre ja kaunis keväinen kortti löytyivät lopulta aikuisten makuuhuoneen sängyn alta. Ihmettelinkin eilen imuroidessa, mikä siellä kolisee. En kuitenkaan suurpiirteisenä siivoojana ottanut tuolloin asiasta selvää. Aarre oli lahja minulle. Se oli tokaluokkalaisen pystyttämän kauneushoitolan kynsienlakkaus. Sain itse valita ajan, kuten kauneushoitoiloissa kuuluukin, tiesi lahjan antaja.

Miesväki saapui kotiin kymmenen hujakoissa, ja yhdeltä saapui MBakeryn äitienpäiväbrunssi. Olimme kattaneet kahdeksanvuotiaan kanssa jo aamusta olohuoneen ruokapöydän valmiiksi, yhdeltä oli helppo vain kasata herkulliset brunssitarvikkeet sekaan! Pidin eniten siitä, että olimme kaikki koossa. Veljekset esikoinen ja ylioppilaskokelas pitivät erityisesti paahtopaistiviipaleista. Pienin taas napsi innoissaan tuoreita hedelmiä ja macaronseja. Hän halusi myös keskustella. Siitä, minkälaista on olla äiti. Muiden puolesta en osannut sanoa, mutta juuri tämän trion äitinä olen etuoikeutettu – en vaihtaisi päivääkään pois, vaikka takkuista on ajoittain ollutkin ja tulee takuulla edelleenkin olemaan. Muistelimme samalla lapsia, jokaista vuorollaan. Niin erilaisia, niin rakkaita. Jokainen.

Kuvailisin itseäni äitinä rikkaaksi; olen saanut niin paljon. Minusta tuli äiti 22-vuotiaana. Tänä päivänä se yltäisi melkein teiniäiti-kategoriaan, entisaikaan taas olisin ollut jopa pari vuotta ”myöhässä”. Nykyään ensisynnytysikä on 30, ja yli 35-vuotiaita synnyttäjiä on yhä enemmän. Minä sain viimeiseni 34-vuotiaana. Totesin lapsille, että on erilaista olla äiti 22-vuotiaana, 24-vuotiaana ja 34-vuotiaana. Ja kaikissa näissä on omat hyvät puolensa. Nuorena sitä jaksoi vuoden ja neljän kuukauden ikäerolla syntyneiden poikien temmellystä ja yövalvomista ihan eri tavalla kuin 34-vuotiaana. 34-vuotiaana taas nuoruuden ihmettelyt ja ensikertalaisuus oli koettu, osasi olla rennompi ja armollisempi. Onneksi kahdeksanvuotias kuopus ei pahemmin valvottanut…

Minä puolestani valvotin itseäni eilen illalla. Askartelin oman äitini äitienpäivälahjan valmiiksi. Veistelin hänelle äitikuvan. Olen vuosien varrella tehnyt mitä erilaisempia äitikuvia erilaisilla tekniikoilla. Tavallisesti aina kuitenkin mustalla tussilla. Nyt valitsin veistelyn. Aivan rändöm, ajattelin, mutta kun olin päättänyt veistellä puiseen lasinalustaan kuvan, sen myös toteutin. Lopputulokseen olin tyytyväinen. Toiseen samanlaiseen käyttämättömään lasinalustaan tein blackout poetry -runon. Se on runo (jota rakastan!), joka nousee esiin toisen tekstin sanoista. Sellaisen voi tehdä sanomalehtiartikkelista tai vaikka vanhasta kirjasta. Minä tein Me Naiset -lehden kolumnista.

Olin lisäksi hankkinut kukkia. Sekä äidilleni että isoäidilleni. Kaksi täysin erilaista kimppua, kahdelle ihan erilaiselle äitihahmolle. Kukkakaupasta kotiin palattuani en enää osannut päättää, miten kimput jakaisin. Aloin jo eilen visailla äidin kanssa värikartta-tehtävän parissa. Kyselin lisäksi, miltä tietynlaiset kimppujen nimet kuulostivat. En siltikään osannut päättää. Kahdeksanvuotias ehdotti arpomista, esikoinen kehotti lopettamaan ”tommosen tyhjänpäiväisen pohtimisen” ja ylioppilaskokelaasta oli aivan sama, minkä kimpun kellekin antaisi. Tein päätöksen lopulta vahvalla intuitiolla.

Olipa kerran äiti,

rakastettu,

kotikin.

Juureksia ruoaksi,

kumman yksinkertaista.

Riittää, kun mennään.

Näillä mennään

maailmassa.

Rentoa.

Minna Salakari

9.5. Lauantaijuttuja

Heräsin hulvattomaan uneen: olin Prahassa perheeni ja parhaiden ystävieni kanssa. Vuokrasimme auton, eksyimme emmekä löytäneet enää takaisin hotellille. Mies keksi oikaista metsän kautta. Jäimme jumiin juurakkoon, auton pohja otti kiinni kivenlohkareisiin. Myöhästyimme lennolta. Päätimme selviytyä. Yksi ystävistäni kutoi auton takapenkillä meille torkkupeittoa. Minä lohdutin kahdeksanvuotiasta, vaikka ylioppilaskokelas ja esikoinen olivat kaikkein eniten hermostuksissaan. Heillä oli sovittua menoa. Meiltä muilta kaikki oli peruttu.

Melko todentuntuista, ajattelin, kun heräsin. Olin kuitenkin helpottunut, kun ikkunasta näkyi tuttu merimaisema ja kaikki oli vain unta. Tällainen sirkus olisi jopa minulle liikaa. Kahvin poristessa ehdin hymähdellä itsekseni, miten ihanaa on, kun on lauantai. Oli myös ihanaa olla hetkellisesti yksin. Tai kaksin. Vietämme viikonlopun kahdestaan kahdeksanvuotiaan kanssa, kun perheen miesväki on omissa oloissaan. Kaksi kalastamassa, yksi töissä. Huomenna kokoonnumme äitienpäiväbrunssille. Sen piti olla minulle yllätys, mutta yllättäen olinkin organisoimassa sitä yhdessä miehen kanssa. Silti se on minusta kiva: ei tarvitse itse tehdä lounasta. Eikä leipoa kakkua. MBakery tekee kaiken puolestani tällä kertaa.

Sain myös tänään ihan yksinäistä aikaa, kun kahdeksanvuotias pääsi mummon kanssa lounasretkelle kallioille tai jonnekin metsään. Mummo tekee maailman parasta muusia ja on ainoa ihminen maailmassa, joka osaa keittää nakit oikein. Minä en pidä nakeista enkä niiden hajusta, joten on mukavaa, kun tämän voi ulkoistaa. Kävelin jokirantaan nuuhkimaan kevättä, hain viikonloppukukat (vaikka tiedän huomennakin saavani jotain…) ja nappasin take away -kahvin tuttuun tyyliin. Tapasin pikaisesti ystävää ja tulin hyvälle mielelle. Käveltyäni autolle ja haettuani tyttären mummolta hyräilin Tähkän Tulkoon mitä vaan -biisiä ja olin hetken tosi onnellinen. Tällä jaksaisi jatkaa eilistä siivousurakkaa. Tänään vuorossa olisi makuuhuone, lastenhuoneet ja pyykit. Pahin viimeiseksi, ajattelin.

Ajattelin myös valita uuden äänikirjan. Päätimme Helsinki-ystävän kanssa lukea jälleen saman opuksen, jotta voimme jakaa kokemuksia kirjasta – pitää eräänlaista omaa pientä kirjakerhoa. Olen saanut monia suosituksia kirjoista, osan olen jo merkinnytkin Storyteliin, osa pitää vielä katsastaa. Hankalinta on, kun pitäisi löytää yhtä kiinnostava, kiva ja koukuttava kirja kuin Tarja Kulho ja Sirkka. Henkilöhahmojen pitää olla kiehtovia ja kirjoitustyylin osuva. Päädyimme pitkähkön pohdinnan jälkeen Sanna Kiisken Tinder-päiväkirja -teokseen.

Kun äänikirjan valinta oli tehty (valinnat ovat vaakaihmiselle joskus työläitä), luin väitöslektion ääneen, kellotin vielä kerran ja viilasin liian pitkiä lauseita. Kuinkahan monta kertaa tätä tulee vielä viilanneeksi? Vajaa viikko aikaa.

Tokaluokkalainen vietti oikeastaan koko päivän ulkona. Pyöräily, potkulautailu, kaverin takapihan trampoliini ja pihapiirin yhteisleikit houkuttelivat. Minäkin tein vielä toisen pienen happihyppelyn. Lähikauppaan. Ostin meille pasta-aineksia ja pyöräytin tosi helpon tuorepastan kahdelle. Ruoan jälkeen aloitin uutta äänikirjaa, ja kun ruoka oli sopivasti sulanut, tein eilisen livetreenin tallenteelta. Olen ensimmäisiä kertoja oikeastaan ikinä pohtinut, pitäisikö kuntokeskusjäsenyys hyllyttää tai tarjota ylioppilaskokelaalle. Minä viihdyn hyvin kotitreeneissä. Painoja vaan tarvitaan lisää, TRX-nauhat pitää ostaa ja kuminauhavarastoa täydentää.

Esikoinen sen sijaan käy mieluusti kuntokeskuksessa, koska ”se tuntuu treenaamiselta ja siin näkee tulokset”. Ahaa, ajattelin, mutta kyllä kotitreenissäkin pystyy tulokset mittaamaan: puolessatoista kuukaudessa painot ovat käyneet pieniksi, suorat vatsalihakset alkavat näkyä ja reiden ympärys on kasvanut. Hänestä minä kaiketi kuvittelen. ”Sä oot tollanen makkarapötkö”, hän totesi tänään minulle ohimennen. Eikä lainkaan suostunut ymmärtämään, mikä minua nauratti. Lopulta häntäkin hymyilytti.

Opin, että makkarapötkö on ihan ok.

Mutta se ei ole timmi.

Minna Salakari

8.5. Tarkkana

Heräsin pulun kurlutukseen kaksikymmentä vaille kuusi. Mietin hetken, kuuntelisinko Sirkan loppuun, mutta käänsin kuitenkin kylkeä ja vetkuttelin lopullista heräämistä vartin. Aamutoimia tehdessäni havahduin, että tänään olisi tasan viikko väitökseen. Tästä innostuneena ja hieman kauhunsekaisin tuntein aloin vastailla sähköposteihin. Anoin myös kulkuluvan ICT-talolle, pyysin muutamia osoitteita kirjatoimituksille ja vastaanotin etäväitöksen linkin.

Väitös pyrki väkisinkin mieleeni tuon tuosta – mitä kaikkea viikossa ehtiikään vielä tapahtua! Olen huomannut, että tarkkailen itseäni näin h-hetken lähestyessä. Tunnustelen olotilojani ja puntaroin, tuntuuko kurkku karhealta tai silmät kuumeisilta ja ovatko treenistä johtuvat lihaskivut kuitenkin koronan alkua. Miksi ihmeessä suussa on aftoja? Huolehdin entistä tarkemmin käsienpesusta, pintojen pyyhkimisestä ja riittävästä ulkoilusta. Pysyn mahdollisimman paljon omissa oloissani eristyksissä. Kaupassa käyn vain pakon sanelemana. Tarkkailen myös perheenjäseniä: pesevätkö kätensä, yskivätkö oikein, missä liikkuvat ja mihin koskevat? Annan herkästi ohjeita koronalta suojautumiseksi ja edellytän muiltakin erityistä varovaisuutta. Juuri nyt etätyö ja linnoittautuminen kotiin tuntuvat erinomaisilta ratkaisuilta.

Tämän päivän etätyötahdin piti olla rauhallinen, mutta jo kymmeneltä huomasin, että melko tiivistahtinen perjantai tästä tuli. Hämmästyin eniten sähköpostimäärää. Tavallisesti perjantaina sitä tulee vähemmän, tänään saapuneet-kansio kilahteli tiuhaan. Minusta on kiva, että saan vastattua kaikkiin ennen viikonloppua, joten urakoin ne läpi. Lisäksi meillä oli oman tiimin kokous, NIKO-projektin opiskelijatapaaminen, hankkeiden syksyn suunnittelua – syksy tulee nopeasti! – ja opintojaksoarviointeja.

Kahdeksanvuotias oli heti aamusta nenä kiinni omatekemissään slimeissa. Hän sai minut heltymään eilen illalla perunajauho-vesi-partavaahto-slimen tekemiseen. Sotkuista, pahanhajuista ja tahmeaa touhua, jollakin tavalla kuitenkin tosi koukuttavaa. Kynsilakalla värjätyn perunajauhoseoksen mikrossa keittämisellä saimme aikaan kolme klönttiä muovailuvahamaista massaa. Osan hän antaa kuulemma koulukavereilleen. Perjantain kouluhommat sujuivat nopeasti, ja koulutyöviikko oli taputeltu yhdeltätoista. Sen jälkeen oli aikaa ihastella itse istuttamia siemeniä ja mansikan taimea.

Oma työpäiväni päättyi puoli neljältä. Suljin koneen ja laskeuduin viikonloppuun. Siivoaminen on oiva tapa karistaa työpölyt. Siivoamisen lomassa siistin Me Naiset -lehtipinon. Uusimman lahden kannessa hymyilee seesteisen näköinen pariskunta. Heihin oli yhdistetty sitaatti ”Arki vaatii nyt parisuhteelta extremetekoja”. Jäin miettimään lausetta. Olen aina ollut sitä mieltä, että ihan tavallinen arki riittää moneen, myös parisuhteeseen ja avioliittoon. Mutta jos pohdin tätä korona-ajan kannalta, niin kyllä, extremetekoja on tarvittu ja tullaan tarvitsemaan. Ei niinkään parisuhteessa vaan ihan kaikessa. Tämä aika on erikoinen ja erilainen. Vähän extreme. Toisessa lehdessä kirjoitettiin, että kriiseistä syntyy aina myös jotakin hyvää. Siitä olen samaa mieltä. Kriisi (ihan pienikin) kasvattaa, ja kriisin jälkeen on aina yhtä kokemusta rikkaampi.

Olen miettinyt viimeisen kuukauden aikana, että tästä tuli minun elämäni kevät. Vaikka olemme eläneet erikoisia aikoja, joutuneet olemaan tarkkana ja kohdanneet erilaisia pieniäsuuria kriisejä, on kevät ollut täynnä positiivista pöhinää. Niin paljon uutta ja ihmeellistä.

Väitöskirjakin.

Minna Salakari

7.5. Kevättaikoja

Kello oli kymmentä yli kuusi. Kahvi tippui jo, mutta leipäkori huusi tyhjyyttään. Kaivelin pakkasesta Salosen aamiaissämpyläpussin ja sulattelin kevyesti mikrossa. Ensimmäisestä tuli liian löysä ja kuuma, seuraavasta kova. Kolmannen kanssa olin tarkka ja onnistuin. Mikro on melko uusi, en osaa sen kaikkia toimintoja enkä ole kovin innokas sellaisia opettelemaan. Ehkä pitäisi olla, ajattelin voidellessani sämpylää. Kahdeksanvuotiaan herättyä ne olivat jo sulaneet itsestään, joten uudelta mikroepisodilta säästyttiin. Aurinkoinen aamu kirvoitti lapsen hyräilemään ja minut hoitamaan usean työasian ennen naprapaatille lähtöä. Keväässä on ihmeellistä taikaa!

Naprapaattikäyntikin tuntui ihmeelliseltä ja erikoiselta, jopa taianomaiselta. Timo on kokenut, asiansa osaava ja järkevä naprapaatti, jolta saa huikean käsittelyn lisäksi kotihoito-ohjeita esimerkiksi venyttelyyn ja hermopinnejumppaan. Kun minä kyselen, Timo osaa aina vastata. Parasta oli, kun sain mainita ennen hoidon alkua, että hermokipu on ollut koko viikon poissa, vaikka puutuminen osin jatkuukin. Se ennustaa naprapaatin mukaan pikaista toipumista. Olin onnellinen ja kiitin itseäni, että olin päätynyt tähän hoitomuotoon.

Tänään käsiteltiin yläselkää, niskaa ja vähän alaketjuakin, kuten Timo hienosti nimitti jalkapohjasta kallonpohjaan kulkevaa reittiä. Se oli ihan jumissa, koko oikea puoli, huomasimme nopeasti. Viimeisenä käsiteltiin alaselän jumeja. ”Siel olikin vuosien lukko”, totesi Timo. Kaiken käsittelyn jälkeen askeleeni oli kevyt, ja minun oli helpompi hengittää. Ihmemies, ajattelin.

Kotiin ajaessani hymyilin. Vedin keuhkot täyteen ilmaa ja puhalsin ulos, olipa kevyt tunne. Sain kuunnella radiota yksin autossa kovaa. Sain valita juuri sen kanavan, josta itse pidän, nauraa levottomalle ja vähän hullulle Suomi Popin aamutiimille ihan omassa rauhassa. Kymmenen minuutin matka voi muuttaa ihmistä. Tai ainakin virkistää ajatusmaailmaa. Usein (näinä aikoina) auton kyydissä on myös tokaluokkalainen, joka ei nykyään halua kuunnella lainkaan radiota, vaan leikkiä kaikenlaisia arvausleikkejä. Hirsipuuta ilman paperia ja kynää, Mikä eläin on sellainen, jolla on…? -leikkiä ja Arvaa, ketä ajattelen -leikkiä. Hän pitää myös keskustelusta. Minä taas haluaisin autossa olla hiljaa ja kuunnella musiikkitarjontaa ja hyviä juttuja aikuisilta ihmisiltä. Muuten en kuuntele radiota koskaan. Nyt oli minun hetkeni.

Kun palasin kotiin, tokaluokkalainen oli suorittanut päivän tehtävälistasta kuvaamataidon äitienpäiväkortti-taiteilun. Niistä oli tullut upeita. Minun korttini oli kuulemma piilotettu. Ennen päivän Teamsia hän ehti tekemään myös suomen kielen lukutehtävän ja lukea sen ääneen opettajalle. Onpa hyvä, että he edelleen lukevat säännöllisesti opettajalle ääneen, ajattelin. Ympäristöopissa piti istuttaa kasvi. Kauhistuin – meillä ei todellakaan ole minkäänlaisia siemeniä eikä liiemmin multaakaan. Nanosekunnissa muistin, että lähikaupassa on siemenhylly ja naapuriperheessä istutettiin juuri kahdeksanvuotiaan sanoin ”terassi täyteen kukkia”. Saimme purkillisen multaa ja istutukset tehtyä. Pian meillä kasvaa minttu ja mustasilmäsusanna.

Työpäivän aikana sain seurata opiskelijoiden kasvua; kahdessa vuodessa on tapahtunut aivan valtavan paljon. Olen koko kevään toistellut tätä samaa. Opinnäyte- ja kirjalliset työt ovat asiantuntijuutta ilmentäviä, todisteita siitä, että oppi on mennyt oikeaan osoitteeseen. Parasta on, kun saa kirjoittaa omalle opiskelijalleen hänen tehneen hienoa työtä. Se tunne vie ihmeen pitkälle myös opettajaa.

Kun olin saanut työpäivän pakettiin, tein kuminauhatreenin. Ennen suihkua kävin vaatekaapilla. Ihan vain ihastelemassa eilen löytämääni Bossin mustaa väitösmekkoa. Stokkan myyjä oli niin huippu, että ostosretkeni kesti kaikkiaan tasan puoli tuntia. Mekko on ihana ja mieli kirkas.

Minna Salakari


6.5. Pienin askelin

Nukuin pommiin. Tai voiko niin sanoa, jos on unohtanut kokonaan laittaa kellon soimaan? Ikänäön vuoksi en heti nähnyt kännykän kelloa, mutta keittiöön päästyäni mikron kello näytti seitsemää. Ei nyt ihan paha ”pommiin nukkuminen”, ajattelin. Kahdeksanvuotias heräsi samaan aikaan ja kysyi, mitä ihmettä rymistelin makuuhuoneessa. Tavoittelin yöpöydältä kännykkää, tipautin sen lattialle, könysin itseni rivakasti istumaan ja ylös, sitten kompastuin makuuhuoneeseen jätettyyn imuriin. Lapsi katsoi minua ja kysyi huolta äänessään, että olinko tosissani. Olin. Hetken hiljaisuuden jälkeen nauroimme yhteen ääneen.

Nauru loppui kuitenkin lyhyeen, kun tokaluokkalaisten lukujärjestyksessä oleva solmuharjoitus ei mennyt ensimmäisellä – eikä toisellakaan – yrityskerralla ihan nappiin. Vähän kärsimätön kahdeksanvuotias kokeili ensin lahjanauhalla, sitten virkkauslangalla ja lopuksi kengännauhoilla, mutta lopputulos ei tyydyttänyt. Tehtävä oli hänestä typerä. Sovimme, että jatkaisimme sen parissa iltapäivällä, kun minulla olisi enemmän mahdollisuuksia auttaa. Iltapäivällä solmimme rusetteja sekä erilaisia solmuja: merimiessolmun, siansorkkasolmun ja paalusolmun. Havaitsin, että minäkään en ole solmunaisia…

Olen huomannut (nyt koronaikana ja elämäni aikana yleisesti), että en myöskään ole hiiviskelijä-, lyijykynä-, sarjakuva-, jäätelö- tai sarjakuvanaisia. En ole koskaan ymmärtänyt, että hedelmiä tai marjoja lähdetään sotkemaan suolaiseen ruokaan. Olen vahvasti kanta-astuja, mustan tussin tyyppi, joka valitsee jäätelön sijaan mieluummin jääkaappikylmän Pätkiksen ja piirtelee sarjakuvien sijaan logoja tai jotain muita kuvituksia. Raparperin syön raparperina. Pahinta on laatia sarjakuva lyijykynällä valkoiselle A3-kokoiselle paperille. Tai yrittää olla superhiljaa ja hiippailla viikonloppuaamuisin keittiöön herättämättä muuta perhettä. Liiallinen yrittäminen johtaa usein täydelliseen epäonnistumiseen. Ja keittiössä kolisee.

Kun olin saanut aamutoimet tehtyä ja analysoitua itseni, tartuin terveysteknologian syksyn lukujärjestysten viimeistelyyn. Huomasin hetimiten, että kaikki Onedrive-tallennukset olivat tipotiessään. Ei auttanut, kun alkaa kaivaa kaikkia mahdollisia tiedostoja ja Teams-chattejä esiin, jotta löytäisin edes pienen johtolangan lukujärjestyksistä ja siitä, mitä on ajateltu. Pahus, vajosin melkein synkkyyteen, mutta kun kaikki lopulta selvisi, mieli olikin hyvä ja fiilis kuin voittajalla. Kaikesta selviää, askel kerrallaan, ajattelin.

Lukujärjestyksiä laatiessani havahduin Master Schoolin terveysteknologian opintokokonaisuuteen – se on oikeastaan tosi hieno ja kattava! On hienoa saada olla mukana tästä vastaavana sote-alan opettajana. Erityisesti pidän siitä, että saan tehdä monialaista yhteistyötä tekniikan puolen kanssa, yhteistyössä olemme innovoineet hienoja kokonaisuuksia esimerkiksi hackaton-tyyliin sosiaali- ja terveysalan digitalisaatio -opintojaksolle. Tietojohtamiseen saan syksyksi uuden opettajaparin, sekin on jollakin tavalla mukavaa ja kutkuttavaa. Enterin painamisen jälkeen tokaluokkalainen toi liikuttavan kukkakimpun minulle. Asettelin sen pieneen mustaan Aalto-vaasiin.

Kahvitauolla seurasin sisällä pörräävää valtavaa kimalaista samalla kuin kuuntelin Sirkka-äänikirjaa. Sirkka ja Tarja. Kaksi ihan erilaista päähenkilöä, kaksi ihan erilaista kirjaa. Tarja on värikäs ja vauhdikas, suorapuheinen ja tosi hauska Räkkärimarketin kassa, Sirkka taas harmaansävyinen, vähän tylsä ja totinen tyyppi, jonka elämä koostuu pääasiassa viherkasvien hoitamisesta ja kirjoitusvirheiden etsimisestä. Molemmissa kirjoitustapa ja huumorin oivallinen integraatio tekstiin koukuttavat ja viehättävät minua. Lukijallakin on väliä. Hymähdin ääneen, kun tajusin, miten hienoa on, että olen korona-ajassa tajunnut tarttua äänikirjoihin.

Korona on tuonut mukanaan paljon hyvää. Sellaista, johon on sekä tykästynyt että sopeutunut. Etätyö sekä omaan kotiin ja perheen pariin jumittaminen ovat antaneet mahdollisuuden aivan uudenlaisiin arjen ratkaisuihin. Tänään selvisi, että etälivetreenitkin jatkuvat vuoden loppuun, vaikka karanteenit eivät jatkukaan. Kahdeksanvuotias on laajentanut reviiriään ja kasvanut siten yhtäkkiä vähän isommaksi.

Etäajasta on kehittymässä uusi normaali. Ihan oikeasti.

Pienin askelin.

Minna Salakari


5.5. Yhtä hymyä

Biologinen, sisäänrakennettu kelloni herätti minut ennen kuutta. Kuuntelin viisitoista minuuttia äänikirjaa ja nauroin ääneen Sirkan elämää. Noustuani pysähdyin katselemaan Pitkäsalmea. Se oli aivan peilityyni. Meri on siitä erikoinen elementti, että jo sen katseleminen tekee mielestäkin tyynen. Vaikka en vesi-ihminen olekaan, jollakin tavalla meri vaikuttaa minuun, havaitsin. Päivä alkoi mukavissa merkeissä, rauhallisuus ja riittävän pitkä aamun oma hetki takasivat onnistuneen loppupäivän.

Tokaluokkalainenkin heräsi ennen pakkoherätystä. Kymmentä yli seitsemän keittiöön asteli unisen näköinen mutta ihanasti hymyilevä tyttö. Hän istui minua vastapäätä keittiön pöydän ääreen ja pyysi puuroa. Toive oli onneksi tänään helppo täyttää – olin varautunut Saarioisten äidin keittämällä riisipuurolla. Päälle vähän kanelia ja kylkeen (ehdottomasti erilliselle lautaselle) mandariini valmiiksi pilkottuna.

Kahdeksanvuotias kysyy aamiaista syödessään, tiedänkö minä, mitä bränkkääminen tarkoittaa. Jouduin kysymään käsitettä kolmesti uudelleen. Kolmannella kerralla sain jo selityksenkin. Bränkkääminen on huijaamista. ”Mut ei sellaista huijaamista, et meidän äidillä on uus auto, vaan sellaista, et tarjoilee pehmistä kaverille, mut se pehmis onki partavaahtoa…” Aha. No ei olisi tullut mieleenkään. Kahdeksanvuotias kertoo, että TikTokissa bränkätään. Sitten hän esitteli minulle bränkkäämisvideon. Olen jälleen viisaampi kuin eilen, ajattelin.

Puoli kymmeneltä olin myös yhtä hymyä: opiskelijan ohjauksen päätteeksi opiskelija halusi sanoa minulle vielä muutaman sanan. Ehdin ajatella mielessäni vähän kaikenlaista, mutta sainkin niin positiivisen palautteen, että nielin kyyneleitä. Opiskelijakin liikuttui palautetta antaessaan. Siinä me sitten yhdessä itkeä tirautimme onnesta. Nämä tällaiset hetket (muun muassa) ovat opettajalle niitä kaikessa kantavia. Kun saa tietää, että ohjauksella ja opetuksella on ollut oikeasti ollut eteenpäin vievä voima. Kun kokee onnistuneensa työssään. Hymyilin vielä pitkään etätapaamisemme jälkeen. Tokaluokkalainen virnisteli vieressä. Kun kysyin, mitä ihmettä hän tekee, sain vastaukseksi, että ”matkin sua!” Oli aika lähteä happihyppelylle ennen ensi viikon TALK-webinaarin koeponnistusta.

”Äiti, miten sanotaan ruotsiksi, et isi on tullut autolla?” ”Pappa har kommit med bil”, vastasin. Kahdeksanvuotias on päättänyt alkaa opetella ruotsia ihan itsekseen. Hän kertoi siitä oikeastaan ensimmäisen kerran jo viikonloppuna. Tänään hän toi näytille mustaa valkoisella: ”Pappa haar kommid me biil”. Siitä se lähtee, ajattelin ja silitin lapsen poskea. Miten hän onkin niin suloinen ja tosissaan, pohdin hetken itsekseni. Heti seuraavassa hetkessä sain vastata kysymykseen siitä, miten sanotaan ruotsiksi ”kiitos ja hei!”

Tästä muistui mieleen ylioppilaskokelaan tulevat vihoviimeiset etäruotsinkokeet. Harjoitella pitäisi. Hän ei ole lainkaan yhtä innostunut kielten – edes suomen kielen – oppimisesta ja osaamisesta kuin pikkusiskonsa. Hän on henkeen ja vereen kalamies ja käsillä tekijä, teoriat eivät kuulemma ole häntä varten. Asia on harvinaisen selvä. Tämä poika tietää, mitä tahtoo ja miten elämässään etenee, hän myös hoitaa asiansa kiitettävästi itsenäisesti. Ehkä elämässä riittää sekin, että on oikeissa paikoissa ja hetkissä riittävän supliikki, ajattelin. Joskus ajattelin, että hänestä tulisi opettaja, näyttelijä tai joku luonto-opas, kalastaja tai vaikka puuseppä. Mutta ne olivat vain minun ajatuksiani. Ylioppilaskokelasta ne lähinnä naurattivat.

Minua nauratti, kun työpäivä oli pulkassa ihan virka-ajan sisällä enkä tieten tahtoen lähtenyt sitä venyttämään. Kävimme kahdeksanvuotiaan kanssa kevään ensijätskeillä jokirannassa. Sitten otin aikaa ihan itselleni. Aloin suunnitella väitösmekon ostosretken etappeja. Pitää olla suunnitelmallinen ja tarkka, ettei olisi liikaa ihmisten ilmoilla, mutta saisi koluttua kuitenkin ne parhaat vaatetangot.

Reitti on selvä.

Minna Salakari


4.5. Ihan tosissaan

Neljäs viidettä. Yksitoista päivää väitökseen. Siinä olivat arkiviikon ensimmäiset ajatukset. Heti seuraavaksi ehdin pohtia koronaviruksen itämisaikaa. THL on arvioinut sen melko laveasti yhdestä neljääntoista vuorokauteen, keskimääräisen itämisajan ollessa kuitenkin neljästä viiteen vuorokautta. Melko perus virukselle, ajattelin. Laskin, että yhteentoista päivään ehtisi sisältyä vakava riski sairastumiseen ja sen myötä merkittävä uhka väitöksen toteutumiselle. Alkoi ahdistaa mukavasti heti aamusta. Ratkaisukeskeisenä naisena minulla oli onneksi valmiina jonkinlainen keino selviytyä. Nyt pitää suojautua, jatkaa eristäytymistä ja pestä käsiä entistä tiuhemmin, päätin.

Päätin myös, että en sairastu. Sairastaa ehtisi väitöksen jälkeenkin. Ja sitten se on myös tutkitusti loogisempaa: stressin hälvetessä elimistö reagoi usein jollakin konnankoukulla, näppylällä tai viruksella. Lapsia pitää edelleen muistuttaa, että käsienpesu, pienissä porukoissa liikkuminen (jos nyt liikkua pitää porukoissa), kauppojen ja muiden yleisten ja ahtaiden paikkojen välttely kuuluvat seuraavan yhdentoista päivän suojautumisohjelmaan kiinteämmin kuin koskaan aiemmin.

”Ootsä tosissas?” Noi on nyt ihan perusjuttuja, ei niistä tartte koko ajan huomautella!” ilmoitti ylioppilaskokelas hieman närkästyneenä. Muutkin perheenjäsenet katselivat minua vähän oudosti.

Kahdeksanvuotiaalla oli hidas aamu kaikkien leppoisten vappulomapäivien jälkeen. Herääminen kesti triplasti niin kauan kuin tavallisesti. Myös aamiainen ja pukeutuminen veivät aikaa, ja liikuntapäiväkirjan puolien tuntien värittäminen oli työlästä. Kaikille eivät maanantait sovi! Onneksi matematiikan opetusvideon jälkeen homma alkoi sujua: opettajan ohjeistus oli selkeä ja kilometri-laskut uutta ja erilaista. Tokaluokkalaisten Teams alkaa päivittäin kymmeneltä. Kahdeksanvuotias ehti sitä ennen kysyä viidesti, koska tunti alkaa ja käydä ainakin kahdesti kurkkaamassa, olisiko paikalla jo joku. Päivän kohokohta oli odotetusti aiemminkin ykköseksi noussut luokan yhteinen etäkokoontuminen.

Oma päiväni koostui oikeastaan pääasiassa terveysteknologian syksyllä aloittaneen ryhmän suunnitelmaseminaariesityksistä. Tauoilla vastasin sähköposteihin ja kommentoin tammikuussa aloittaneiden kehittämisen ja johtamisen Master-opiskelijoiden kehittämisprojektien idealomakkeita. Iltapäivällä neljästä kuuteen oli vielä NIKO-projektin etähanketapaaminen. Opiskelijat olivat tehneet upeaa työtä osaprojektiensa kanssa! Taas sai olla ylpeä omistaan.

Olin ylpeä myös itsestäni: kiikutin paketoidut väitöskirjat lähikaupan postiin happihyppelyllä. Ja koska puhelimen askelmittari näytti selkeästi alle 10 000:n askeleen tulosta, kiersin muutaman korttelin kotiin ja sain tavoitetason täyteen. Tein (samaan hikeen) livetreenin illan päätteeksi. Yleensä teen sen huomattavasti aikaisemmin. Katsotaan, miten iltatreeni tulee vaikuttamaan nukahtamiseen ja unenlaatuun, ajattelin. Jos uni ei heti toivotusti tulisi, tarttuisin äänikirjaan ja Sirkkaan. Sekään ei olisi hullumpaa.

Ai niin. Yliopiston kirjasto toimitti tänään väitöskirjan e-julkaisun linkin. Jaoin sen some-kanavissani ja havahduin jälleen siihen, että kirja on tosiaan valmis.

Uskomatonta. Iloista. Erikoistakin.

Maanantai ei pettänyt taaskaan.

Minna Salakari

3.5. Kauppareissu

Mikään ei ole kauheampaa (no ehkä on kuitenkin) kuin liian laiha aamukahvi. Yritin sopeutua mukilliseen, mutta lopulta päätin keittää uuden pannullisen – sunnuntaiaamuihin pitää panostaa! Koko päivä alkoi kuin uudestaan, kun Näkymätön Ninni -muki täyttyi hyvällä kahvilla. Kahdeksanvuotias imeskeli appelsiininlohkoja antaumuksella. Kun ne oli loppuun kaluttu, hän olisi halunnut lisää. Hedelmäkori oli kuitenkin tyhjillään, vaikka olin juuri sen täyttänyt. Tänään olisi kauppapäivä. Voi ei.

Kaupassa käymisestä on tullut välttämätön paha ja pelon kohde. Lähikaupan kassat on kyllä suojattu pleksein, ja kassapäädyssä on käsidesit, mutta silti hirvittää. Eniten harmittaa, jos joku muu on päättänyt lähteä samaan aikaan kauppaan. Sitä yrittää hiiviskellä hyllyjen välissä ja etsiä sellaisen nurkkauksen, jossa ei ole muita. Viimeistään kassajonossa joku tunkee liian lähelle tai aivastaa. Pahinta on, jos ei saa pakata ostoksiaan rauhassa. Silloin tekisi mieli korottaa ääntään ja komentaa tunkeilija pois.

Tänään kaupan kassa yskäisi kääntyneenä poispäin jonosta ja pleksistä. Jonossa olevien asiakkaiden reaktiot olisi pitänyt saada taltioitua: jokainen hypähti askeleen taaksepäin, osa katsoi paheksuen kassaa, yksi harppoi pakoon juustohyllyille. Pakkaamassa ollut asiakas näytti vihaiselta ja suorastaan survoi ostoksensa muovikassiin. Minua huvitti. Vaikka mielessäni olin kauhun vallassa.

Hain samalla reissulla väitösmekon kaupan postista. Olin odottanut sitä jo aivan liian kauan. Pettymys oli valtaisa, kun paketista paljastui tummansininen, yhtä kokoa liian iso kolttu, jota en missään tapauksessa voisi tilaisuudessani hyödyntää. Uutta en ehtisi tilata, mutta tarkistin kuitenkin tilauspaikasta sekä tilaukseni että uuden mekon tilausmahdollisuudet. Tilaus oli eri, mitä paketti piti sisällään. Uuden tilaaminen verkosta kotiin veisi aivan liian pitkän ajan. Olisi lähdettävä ostoksille. Lopuksi minua jopa huvitti: olin tilannut myös toisen (kesämekoksi ajattelemani) oranssin luomuksen, joka oli niin kauhea, että kahdeksanvuotiaskin nauroi ääneen. Kun hän naurultaan kykeni, hän sai kysyttyä, että ”äiti, miks sä tilasit oranssin karvaisen aamutakin?” Viikkasin molemmat mekot pakettiin ja näppäilin palautuksen verkossa. Kahdeksanvuotias sai hikan nauramisesta.

Minä sain pakattua väitöskirjat kuoriinsa. Aloitin työtä jo eilen, jotta siitä ei kehittyisi liian raskas kokonaisuus. Kävin urakan jälkeen iltapäivälenkillä ystäväni kanssa. Vaihdettiin kuulumiset (minä vaahtosin lähinnä mekosta), ja sain ihailla kasvavaa vauvavatsaa. Nyt ollaan jo viimeisellä kolmanneksella – miten aika kiitääkään. Muistelin omia raskauksiani. Jokainen niistä on ollut ihan erilainen. Ihan yhtä erilaisia kuin lapsetkin ovat aina olleet. ”Nää on ihan eri puusta veistettyjä”, kuulen usein todettavan. Ja niinhän ne ovat. Niin ulkoisesti kuin sisäisestikin. Ja se se vasta ihanaa ja jännittävää onkin. Lasten kanssa jokapäiväistä elämää viettävänä olen kyllä huomannut, että esikoisessa ja kuopuksessa on paljon samaa näköä ja luonnetta. Ylioppilaskokelas on näitä kahta rauhallisempi, eloisampi, sellainen jollakin tavalla ”luonnonläheisempi”, ja ihan erinäköinen.

Sunnuntairutiineihin kuuluen tein livetreenin ja liputtelin sähköposteja. Yhteen vastasinkin. Terveysteknologian opiskelijoiden opinnäytetyöseminaarit ovat huomenna, niihin piti hieman valmistautua. Lähinnä katsoa aika, etäpaikka ja suunniteltu toteutus. Valmistauduin myös yliopiston kirjastoretkelle. Oikeastaan rekrytoin eläkkeellä olevan äitini tälle retkelle. Väitöskirjan riiputuskappale pitää huomenna viedä kirjastoon. Sen kun pitää olla siellä kymmenen vuorokautta ennen väitöstä. Huomenna lähtee myös paketoidut kirjat kaikille asianomaisille. Ihan voittajaolo!

Illansuussa totesin ääneen miehelle, että olipa mukava ja rento vappuviikonloppu.

Vähän vaatimaton, kuitenkin tosi täydellinen.

Minna Salakari

2.5. Pitääkö olla huolissaan?

Heräsin kiireettömään aamuun. Selasin somet ja blogit tuttuun sunnuntaityyliin, vaikka tänään olikin vasta lauantai. Huomasin hymyileväni, kun tajusin, että vielä olisi tämänkin päivän jälkeen yksi vapaapäivä vietettävänä. Ehtisi tehdä vaikka mitä! Esimerkiksi kuorittaa ja lähettää väitöskirjat, lenkkeillä ja lukea äänikirjaa kaikessa rauhassa.

Pitkien vapaiden lomassa ehtii ajatella. Kaivoin jälleen yhden muistilistani esiin. Olen merkinnyt siihen säännöllisesti sellaisia asioita ja ajatuksia, joita minulle on tullut mieleen korona-ajassa. Luin kirjoitustani ja ensimmäinen ajatukseni oli, että näistä saisi ”Pitääkö olla huolissaan?” -listauksen. Kaikki ajatukset olivat tässä hetkessä lähitulevaisuutta koskevia, etäarkeen tottumuksia tai kommentteja siitä, olisiko minulla ja meillä enää paluutta aikaan ennen koronaa.

Pitääkö siis olla huolissaan…

…jos etätreenaaminen livetreeniporukan kanssa maistuu paremmalta kuin kuntosalille kävely tai ajaminen, 45-60 minuutin rehkiminen, ahtaassa pukuhuoneessa vaatteiden vaihtaminen ja kotiin takaisin ajaminen? Tämä show vie yhteensä lähes kaksi tuntia, kotona treenatessa selviää paljon helpommalla.

…jos alun sokkivaiheen jälkeen oma koti alkaakin tuntua varsin hyvältä työpaikalta kaikkine etäratkaisuineen: Me Naiset -lehtien päälle pystytetty seisomapöytä, Teamsit, Zoomit ja Skypet sekä etäohjaukset ja -arvioinnit? Siirtymäajan happihyppelyt ja koko perheen lounas. Olen soittanut puhelimellakin enemmän kuin viimeisen kahden vuoden aikana yhteensä.

…jos tokaluokkalaisen etäkoulu alkaa tuntua enemmän tutulta ja turvallisesta – jokapäiväiseltä – kuin mahdottomalta taakalta? Arki on saatu rytmittymään, ja kaikilla on hyvä systeemi omaan tekemiseensä. Koulujen avaaminen kymmeneksi päiväksi alkaa tuntua enemmän taakalta kuin jokapäiväiseltä rutiinilta.

…jos ekstroverttinä ei kaipaakaan ihan koko ajan ihmisiä, vaan viihtyy yksin tai oman perheen parissa pitkiäkin aikoja ennen kunnon perheriitaa?

…jos kolmesti viikossa ystävien kanssa kanssakäyminen (esimerkiksi turvavälikävely tai maratonpuhelu) riittää pitämään yllä sosiaalisuuden kiintiötä ja tarvetta kuulua porukkaan?

…jos tietokoneella vietetty aika alkaa kyllästyttää ja tekee mieli tehdä jotain muuta kuin töitä, blogikirjoituksia, taitto-ohjelmapiirustuksia, väitöskirjaa tai somettaa? Entä jos äänikirja ja K-tuoli houkuttelevatkin enemmän?

…jos tuntee ahdistusta siitä, että juuri kun muutoksen ehtii sopeutua, eteen tulee uusi muutos: paluu vanhaan arkeen? Sitä paitsi Tanskassa koronavirus ”lähti jylläämään”, kun koulut avattiin.

…jos on oppinut nauttimaan MTV 3:n Kymppiuutisista ja vähän hassuista C More - tai Netflix-sarjoista? Kun Ylen perjantain myöhäisillan Elämäni biisi -ohjelma saa arvailemaan, kenelle tietty laulu on se tärkein. Jännittävintä on, kun kuulee perustelut.

…jos on jossain määrin oppinut sietämään sotkua, pinoja ja murusia (paitsi keittiössä) ja tyytynyt kerran viikossa kodin nurkkien järjestelemiseen?

…jos ei haluaisi juurikaan käydä kaupassa, kioskilla, kahviloissa, kauppakeskuksissa, kuntosalilla tai mökillä? Oikeastaan missään. Korona on pelottanut ainakin itseni melko pieneen piiriin, ja huomaan viihtyväni omissa ympyröissäni pitkiäkin aikoja.

Lopuksi huomasin, että en ole kovin huolissani.

Meneehän tämä näinkin.

Minna Salakari

1.5. Etävapussa

Etävappupäivän aamu alkoi kahdeksan hujakoissa. Mitään perinteistä vappubrunssia en ollut kehitellyt, mutta iltapäivän peltiruoan ja grillausmeiningin olin organisoinut pitkälle: tarvikkeet olivat jotakuinkin kasassa. Aamiaisen aikaan aloin katsella ympärilleni. Erilaiset pinot ja kasat alkoivat harmittaa. Tänään ne olisi korjattava pois. Kamala duuni, mutta nyt tähän ei enää auta edes remontti-selitys. Hallinnan tunne katoaa, kun ympärillä on pinoja ja epämääräisiä vaate-, paperi- ja lelukasoja. Kireys kuului ilmeisemmin äänestäni, sillä mies kehotti hetken ääneen ajatteluani kuunneltuaan lähtemään happihyppelylle.

Ulkona näytti tuuliselta ja harmaalta, mutta aamukahvin jälkeinen lenkki osoittikin sen lempeäksi. Olin pukeutunut aivan liian tuhdisti toppiin, fleeceen ja paksuun takkiin. Hiki tuli. Samaan hikeen tein MyBnB-livetreenin, tosin tallenteelta. Miksasin huhtikuun alun kuminauhajumpan ottamalla 20 kilon kuulan matkaan. Reidet tärisivät puolen tunnin setin jälkeen mukavasti. Oli myös ilo huomata, että kuula alkaa olla pieni etuheilautukseen mutta myös yhden jalan liikkeisiin – kyykkyjä on tehty! Kun sain treenin tehtyä, päätin vielä siivota samaan hikeen. Kiva ketjureaktio, ajattelin.

Kun keittiö ja olohuone alkoivat näyttää siltä, että kodissa asuu ihmisperhe, aloin olla jo tyytyväinen (ja kyllästynyt siivoamiseen). Jos vaikka huilaisi välissä hetken, päätin nopeasti. Keitin kahvit ja kaivauduin K-tuoliin paksu viltti kainalossa äänikirjan pariin. Olen arponut kaikista kirjasuosituksista ”työn alle” Anni Saastamoisen Sirkka-teoksen. Jo alun jälkeen voin sitä suositella: Tarja Kulhon rinnalle nousi toinen naishahmo, joka saa minut hymyilemään, nauramaan ääneen ja kuuntelemaan lisää. Sirkka on tavallinen nainen, Sirkka on ruokien nakkikastike. Jos Sirkka olisi eläin, hän olisi Mäyrä, kuten kirjailija Sirkkaa ensimmäisessä luvussa kuvaa. Olen myyty. Sirkka on aivan selvästi my person. Jo nyt harmittaa, että jonakin päivänä Sirkka vaihtuu taas toiseen kirjaan.

Parasta kirjavalinnasta teki se, että hyvä ystäväni Helsingin suunnalta aloitti kuuntelemisen samaan aikaan kanssani. Meillä on ollut huikeita räkänauruhetkiä yhdessä ystävän ja Sirkan kanssa. Kumpikin tietää tasan, mistä toinen milloinkin viestii ja mikä häntä huvittaa. Viimeksi nauroimme Sirkan työtoverin, Sepon, kylmien nakkien syömistä. Huomasin kirjan äärellä melkein tuntevani nenässäni kylmän nakin hajun (kuvottavinta!) ja pohtivani myös, että kuka ihme syö kylmiä nakkeja. Noin ylipäätään. No, Seppo syö.

Äänikirja rentoutti mukavasti. Oli hyvä hetki alkaa valmistella peltiruokaa ja grillijuttuja. Olin kaivanut erilaisia reseptejä ja kysynyt somessa kavereilta vinkkejä siitä, millä tavalla rakennettaisiin täydellinen pelti. Havaitsin, että siihen voi oikeastaan koota ihan mitä tahansa: perunaa, porkkanaa, fetaa, parsakaalia, tankoparsaa, paprikaa, pekonia ja kananmunaa. Vähän oliiviöljyä, suolaa, mustapippuria ja chilirouhetta päälle, sokerin ripsuttelua unohtamatta. Tosi sopiva vappuruoka, ajattelin. Onneksi eilisiä munkkeja ja simaakin oli vielä jäljellä. Niitä nautittaisiin jälkkäriksi.

Vaikka pinot ja kasat oli suurimmaksi osaksi raivattu, pyykit odottivat vielä pesijäänsä ja väitöskirjat paketoijaansa. Pyykit jaksoin huoltaa, mutta kaiken touhun jälkeen paketoiminen ei vaan enää huvittanut, ja siirsin homman huomiselle. Kuten jo niin monena päivänä ennenkin. Tästä muistin, että minun piti ottaa yhteyttä sovittuun karonkkakuvaajaan ja sen teinkin. Kaikkea ei tarvitsisi perua, osan voi toteuttaa vähän mukaillen…

Grillaus ja peltiruoka toteutuivat huolellisen suunnittelun tuloksena. Tein kaksi peltiä, eikä hävikkiä kertynyt lainkaan. Kaikki meni! Perheen ruokahalusta ja tyytyväisistä ilmeistä päättelin onnistuneeni. Muistelimme yhdessä, milloin olimme viimeksi istuneet ihan samaan aikaan saman pöydän ääressä. Siitä on kauan.

Huomasin viihtyväni etävapussa.

Jopa paremmin kuin perinteisessä.

Minna Salakari


30.4. Vatsanpohjassa perhonen

Aivan ensimmäiseksi aamulla se iski: epätodellinen tunne valtasi mieleni. Kahvikuppi, paahdetut kauraleivät ja Twitter turvallisesti edessäni löysin itseni tägättynä työtoverin twiitistä: Master of Health Care Minna Salakari esittää väitöskirjansa ”Life satisfaction, sense of coherence and social support of finnish breast cancer survivors – with special reference to perceived sexuality and rehabilitation” julkisesti tarkastettavaksi Turun yliopistossa perjantaina 15.5.2020 klo 12.00. Klikkasin yliopiston väitösuutista ja tavasin sen ainakin kolmesti läpi.

Lopulta – oikeastaan ensimmäistä kertaa tänä keväänä – tuntui todelliselta. Minä tein sen. Kahden viikon kuluttua tapahtuu jotain ainutkertaista ja ihmeellistä, epätodellista, joka kuitenkin juuri nyt tuntui olevan ihan valtavan totta. Kahvi ehti jäähtyä, kun kävin uutista kirjain kirjaimelta läpi. Sisälläni läikähti kivasti ja vatsanpohjassa lenteli perhonen. En yleensä juurikaan jännitä, mutta nyt perhonen tuntui hyvältä jännitykseltä. Kutkuttavalta.

Sivusin samalla to do -listaani. Varmistin, että siitä löytyy kohta ”Vie väitöskirjan lukukappale yliopiston kirjastoon”. Löytyi onneksi. Se pitäisi tehdä heti maanantaina. Vappuviikonlopun ohjelmassa taas olisi väitöskirjojen postitus. Edessä on melkoinen urakka, ajattelin, kun katsoin kirja- ja kuoripinoja. Palasin sanoihin, jotka eräs läheiseni kerran lausui. ”Sä kyllä teet ja ehdit kaikenlaista, mutta näistä pienistä silpuista koituu se raskain taakka…” Niin se menee. Minun on nytkin pitänyt kuorittaa ja postittaa kirjat noin viikon. Pieni homma, mutta kaikki muu on mennyt tuon jollakin tavalla ”silpun ja raskaan” edelle.

Työpäivä ei onneksi ollut raskas. Ei minulla eikä tokaluokkalaisella. Itse aloitin Optima-ympäristön parissa, tein arvioita ja tarkastin tehtäviä. Sain jälleen todeta mielessäni, että meillä on huikeita opiskelijoita! Oma työtiimimme kokoontui pohtimaan koulutusmarkkinointia ja opiskelijaohjausta. Tokaluokkalaisen matematiikan senttimetri ja metri -laskutehtävät sujuivat vaivatta, ja suomen kielessä luettiin lukukirjaa. Kaiken kruunasi oman luokan vappuaiheinen Teams. Siihen sonnustauduttiin ilmalla täytetyin vesi-ilmapalloin ja serpentiinikaulurein. Lystiä kuului olevan. Lasten ja opettajan ilo kantautui keittiön etätyöpisteelle asti.

Minä mietin, miksi ihmeessä koulut piti avata. Tiedän toki perustelut ja ymmärränkin ne osin, mutta en millään ymmärrä, että kevään viimeiset koulupäivät piti tässä koronatilanteessa järjestää livenä – etäopetus ja -oppiminen ovat sujuneet varsin jouhevasti. Vielä hankalampi asiaa oli ymmärtää THL:n tutkimustulosuutisen julkaisun jälkeen. Laumasuojaa ei ole nimeksikään: vain yhdellä yli 500:sta tutkitusta on immuniteetti koronaa vastaan. Huippu taitaa olla vasta tuloillaan. On melko selvää, että kaikki muutkin taudit alkavat jyllätä liki kahden kuukauden karanteenin jälkeen. Ihan samalla tavalla kuin kesälomien jälkeen.

Opetusministeri totesi, että koulujen avaaminen ei ole mielipideasia. Ei niin. Itse olen (Uittamon sohvalta huutelija) kansanterveystieteilijä ja perustan ajatukseni tutkittuun tietoon sitä yhdistellen. Somen opettajien foorumilla todettiin, että nämä toukokuun kaksi viimeistä viikkoa ovat ”turhaa tekohengitystä oikeiden ongelmanratkaisujen sijaan”. Tämä pysäytti minut. On liikuttavaa ja järkyttävää, että osalle lapsista koulu on parempi paikka olla kuin koti. Mutta eikö tällaisten lasten ja perheiden kohdalla sote-palveluiden tule taata hyvinvoinnin ylläpito ja ratkaisuja raamittomaan ja kaoottiseen, jopa vaaralliseen, arkeen?

Lopetin liiallisen ajattelun ja aloin laatia vapun ostoslistaa. Arkiviikko oli lyhyt, ja pidennetty viikonloppu houkutteli kiivastahtisten työpäivien jälkeen. Päätinkin loihtia terassillemme etävapun: vähän serpentiiniä, ilmapallot, simaa ja munkkeja. Iltapäivällä ja illalla terassille paistaa aurinko, joten siellä tarkeni hetken ollakin. Ylioppilaskokelas on huokaillut grillauksen perään kolmatta viikkoa. Huomenna me grillaisimme kevään ensimmäiset ”kunnon lihat”. ”Ei mitään pelkkää makkaraa sitte!”

Terassilla lenteli perhonen.

Minna Salakari

29.4. Käyttäjätunnus ja salasana

Kello soi ihan kesken unien. Unessa olin opiskelijoiden kanssa porrastreenissä. Etänä toki. Keskustelimme samanaikaisesti Skypessä ja pidimme ryhmän opinnäytetyöseminaaria. Kahvia odotellessa naurahdin ääneen, kun muistin unessa komentaneeni opiskelijoita sulkemaan mikrofonin, ettei hengästyminen kuuluisi keskustelun taustalla. Nyt tämä aika (ja multitaskaus) alkaa tulla jo uniinkin, ajattelin. Kuusi viikkoa siihen tarvittiin.

Kun sain kahvin eteeni, jouduin ensitöikseni salasanan vaihtoon. Ensimmäinen lajiaan tähän korona-aikaan. Kaikki hyvät salasanat oli jo käytetty. Mietin, miksi ihmeessä en voisi lähteä toistamaan jo käytettyjä. Mutta ei, kone ei hyväksynyt mitään vanhoja hyviä keksintöjäni. Kaikki eri yhdistelmät oli käytetty. Lopulta keksin mielestäni hyvän ja riittävän monimutkaisen. Kolmen minuutin kuluttua kirjautuessani uudelleen sisään olin jo unohtanut sen. Tästä koitui päivän selkeästi raskain työtehtävä.

Seuraavaksi haasteeksi koitui PMAF Foundation -projektitaitojen sertifiointikoe. Koe oli oikeasti kokeneellekin projektipäällikölle ja -toimijalle hankala. Erityisen kinkkisen siitä tekivät käyttäjätunnuksen virheilmoitukset sekä vääristä vastauksista rokottamisen pelko ja sen myötä vastausvarovaisuus. Mutta läpi meni! Olen muutaman vuoden miettinyt osallistumista, nyt sen tein – sertifikaatti oli yksi päivän parhaista jutuista.

Esikoinen taas oli elementissään, sillä kuntosali avasi ovensa. Hänellä on aivan oma taktiikkansa siellä käymiseen. Sen lisäksi, että pitää noudattaa salin asettamia rajoituksia, esikoinen on kehitellyt omia suojautumiskeinoja. Hän on salilla aina ensimmäisenä, käy kotona suihkussa, desinfioi kätensä mennen tullen ja väleissä, pyyhkii laitteet ohjeistuksen mukaisesti ennen käyttöä ja sen jälkeen ja huolehtii, että ei ole ihmisten lähellä.

”No, siel on hei kaks ihmistä ja mä oon niistä se toinen”, esikoinen totesi, kun kehotin kolmannen kerran miettimään salilla käymistä tarkoin.

”Et siel on niinku turvallisempaa ku tos lähikaupassa!” Lisäksi hänellä on desipullo ”vähän joka paikassa”: autossa, eteisessä, omassa huoneessa ja vessassa.

Minä muistutan edelleen kaikkia ja koko ajan käsienpesusta. Siitä on tullut eräänlainen ”intiaanihuuto”, kuten perhe keksi asiaa nimittää. Naurahdin. He ovat oikeassa, pese kädet -fraasista on tullut automaatio, jota huutelen aina, kun kuulen oven kolahtavan, jonkun olevan vessassa tai tulevan sieltä ja ennen ruokailuja. Jopa silloin, kun joku neljästä kanssa-asujasta on aikeissa mennä jääkaapille (ne askeleet ja ajatukset vaan tunnistaa!). Itse pesen käsiä joka välissä ja olen jopa oppinut välttämään kasvojen koskettelua. Kuudessa viikossa oppii ihmeen paljon.

Kahdeksanvuotias oppi kasvinosat ja niiden erilaiset tehtävät. SeeSawin aktiviteettitehtävät olivatkin kinkkisiä, ja tokaluokkalaisen piti palata tiedon alkulähteille: ”Mitä tarkoittaa yhteyttäminen? Mikä ihme voi olla kasvin lehden tärkein tehtävä? Äiti?!” Kun Teams-opetus, suomen kieli ja ympäristöoppi oli saatu maaliin, hän askarteli veikeän vappunaamarin ja tanssi taukojumppatanssin opettajan ohjeen mukaan. Minä tein happihyppelyn päivän tiiviin ohjelman välissä ja työpäivän päätyttyä.

Tämän jälkeen keksin niinkin hyvän arkiruoan kuin spagetti bolognese. Se on oma ikisuosikkini, mutta perhettä alkaa kuulemma pasta kyllästyttää. Ja jauheliha. Lupasin yrittää harjoitella jotain uutta. Vaikka peltiruokien teon.

Some on nyt niitä pullollaan.

Minna Salakari

28.4. Koronankaari – olet tässä

Ensimmäinen vähän erilainen etäajan aamu: kahvittelun, uutisten selailun, sähköpostitarkastuksen ja tokaluokkalaisen ohjauksen jälkeen suuntasin naprapaatille. Kolmen viikon hermopinnejumpan systemaattisen noudattamisen jälkeen parannus oli jo merkittävä, mutta ei kuitenkaan vaivaani täysin pois vievää. Oli pakko uskaltautua suositellun terveyspalvelun pariin. Oli pakko luottaa, että ammattilaiset osaavat koronalta suojautumiskeinot.

Kun palasin kotiin, jopa hengittäminen oli helpompaa. Vaivani vaatisi muutamia käyntejä, rinta- ja kaularanka kaikkinensa ovat ”aivan lukossa”. Minua helpotti, kun Naprapolin asiantuntija totesi vaivani olevan varsin yleinen, etenkin näin etätyöaikana näyttöpäätetyössä. Tätäkin on korona, ajattelin.

Mietin, että jos kalenteri olisi kartta, punainen ”olet tässä” -merkki piirtyisi aika tarkkaan kuuden viikon koronan kokonaismatkan kohdalle. Pohdin koronankaarta – olemme ihmislajille tyypilliseen tapaan sopeutuneet melko nopeasti melko radikaaleihinkin muutoksiin. Tähän on tultu. Moni arkinen asia on muuttanut muotoaan, tilaisuuksia on peruttu ja huomattava osa elämän eri aktiviteeteista on siirretty etätoteutuksiksi. Kriisinkaarta mukaillen olemme eräänlaisessa sopeutumisvaiheessa. Alun sokkia seurasi reaktiovaihe, jolloin yritimme muodostaa käsitystä tilanteesta sen merkityksestä. Nyt reaktiovaihe on vaihtunut hiljalleen käsittelyvaiheeseen ja alamme sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Seuraavaksi olisi siirryttävä uudelleen järjestäytymiseen. Uskon senkin olevan liikuttavan liki.

Kahdeksanvuotiaan sopeutuminen vallitseviin olosuhteisiin on sujunut pääosin hyvin, nopea digiloikka ei juurikaan ole perusarkea häirinnyt. Tänään hän tosin tunnin aamupoissaoloni aikana oli katsonut tilaisuutensa tulleen ja näppäili (vastoin ohjeita) kännykällä tullessani kotiin. Siinä sivussa hän oli tekevinään matematiikan tehtäviä. Saimme aikaan melkoisen sanomisen, ja kännykkä takavarikoitiin loppupäiväksi. Kolme minuuttia jälkeenpäin tunsin huonoa omatuntoa: oliko tämä nyt niin iso asia? Lohdutin itseäni perustellen suuttumista sillä, että ohjeiden ja pienten kantavien rutiinien noudattamisella on kuitenkin ihan valtava merkitys arjen toimivuuteen ja kokonaisuuden handlaamiseen.

Oma selviytymisprosessini onkin vaatinut perustoimintojen säilymistä, muutosmyönteisyyttä, positiivista asennetta, kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä. On pitänyt oikeastaan ensimmäistä kertaa ikinä osata olla itselleen armollinen. On ollut pakko haastaa itsensä – näinkin voi toimia!

Kaikkein olennaisimmin sopeutumiseen, omaan jaksamiseen ja arjen toimivuuteen ovat vaikuttaneet pienet mutta merkittävät asiat: työn järjestyminen ja jatkuminen etäyhteyksin, lapsen kotiopetukseen tottuminen ja toistuvat rutiinit. Kunnon työfiiliksen saa aikaan, kun pesee hiuksensa, pukeutuu (siististi) ja laittaa ripsiväriä. Hallinnan tunne pysyy, kun ympäristö on suhteellisen rauhallinen. Liiallinen meteli, sotku ja keittiön härdelli voivat aikaansaada nopeasti kaaoksen. Ainakin omassa mielessä.

Arkivaatteet

ripsiväri

suihku.

Hajuvesi

poskipuna

siisti koti.

Olet tässä.

Minna Salakari


27.4. Hackaton, harakka ja hattu

Arkiaamun pöhinä vei mennessään. Leppoisan viikonlopun jälkeen olin miltei unohtanut, ettei somettamiseen, livetreeniin tai verkkaiseen itsensä sutimiseen ollut arjessa aikaa. Kahdeksalta piti olla jo Zoomissa. Pikaisen laittautumisen jälkeen ehdin vastata vielä muutamaan sähköpostiin ja ohjeistaa kahdeksanvuotiaan koulutehtävien pariin.

Tokaluokkalaisen päivä – ja varmasti koko viikko – oli pelastettu heti aamusta. Luokanopettajalta tulleessa Wilma-viestissä kerrottiin, että Teams-opetus jatkuu jokapäiväisenä. ”Jesss!” Lapsen onni oli käsin kosketeltavissa, ja itsekin olin vilpittömän iloinen tästä mahdollisuudesta. Luokkatoverit tapaavat toisiaan ja opettajaa nyt päivittäin, ja joku muu kuin minä hoidan aina yhden osan päivän opetustehtävästä. Heti perään pohdin, että tällä systeemillä ja koronaviruksen nousevaa käyrää katsoen en kannata koulujen avaamista toukokuun lopuksi.

Kartutin tänään oman opettajuuteni kokemusta. Työtehtävät olivat mielenkiintoisia ja ihan uudenlaisia: toteutimme hackatonin etätoteutuksena. Kaikki Master Schoolissa 2020 aloittaneet opiskelijat oli koottu yhteen. Pienryhmissä kohtasivat niin insinööri-, talous- kuin sote-alan ammattilaiset. Hackatonin toimeksiantajan ideoihin alettiin keksiä innovatiivisia ratkaisuja. Oman ryhmämme toimeksiantajana oli OP Turun seutu, aiheena ”Personoitu ja tunnetta sisältävä asiakaskokemus ja asiakassuhteiden kehittäminen teknologia-avusteisesti”.

Opiskelijat tuottivat runsaasti huikeita ideoita: Oma Op, Lähi Op, Nuorten Op, Digi Op, Seniori Op ja personoitu pankkiprofiili. Olin opiskelijoistamme jälleen ylpeä enkä voinut kuin ihailla veto- ja taustatiimin työskentelyä tämän toteutuksen eteen. Järjestelyt ja pienryhmien etätoiminta sujuivat todella hienosti. Alun hienoiset epäilyt etätoteutuksesta muuttuivat nopeasti yllättyneeksi innostukseksi. Vaikka päivä oli pitkä, tuli tunne, että tätä lisää!

Kahdeksanvuotiaan koulupäivä sen sijaan oli mukavan lyhyt, pehmeä lasku uuteen viikkoon. Lounaan jälkeen häntä ei juurikaan näkynyt, sillä ulkoilu pihakaverien kanssa vei tytön mennessään. Neljän ja puolen tunnin ulkoilun jälkeen aloin kaivata häntä. Ensin välipalalle, sitten ihan vaan näyttäytymään ja lopulta päivälliselle. Mutta uuden, yhdessä rakennetun majan vetovoimaa ei voinut vastustaa. Välissä näin vain nenänpään, kun hän toimitti naapurista vapun kakkapallo-lähetyksen. Se taisi olla päivän toinen ilonaihe. Työpäivän ajan kakkapallo heilui kyllä minun ilokseni keittiössä…

Iltapäivällä keittiössä oli käynnissä Uittamon emännän multitaskaus, kun hackaton-esitysten lomassa tein maailman helpoimman uunifetapastan. Mietin sitä tehdessäni, että se on (melkein) ainoa ruoka minkään lomassa tehtäväksi ja ruoka, jonka ei-niin-kätevä-keittiönhenkikin oppii kerrasta. Plussat myös siitä, että ruokaan tarvitaan hyvin vähän tarvikkeita ja se valmistuu itsekseen uunissa. Pastan keitto, sitten sekoitus uunista tulleeseen feta-tomaatti-oliiviöljy-vuokaan. Basilikat päälle. Ja ei kun syömään.

Tokaluokkalainen istui sohvalla ja havainnoi luontoa olohuoneen ikkunasta syötyään.

”Äiti, tolla harakalla on jotain suussa!”

”Joo, se tekee pesää”, vastasin varmasti.

”Mut se oli jotain keltaista…”, kahdeksanvuotias jatkaa keskustelua.

”Niin, heinää tai kaislaa tai jotain olkea”, selitin.

Kahdeksanvuotiaalla oli toisenlainen ajatus asiasta: ”Mut se näytti kyl perunamuusilta!”

Selvä.

Minä tilasin työpäivän päätteeksi tohtorinhatturäätälin.

Minna Salakari


26.4. Meidän bändi

Sunnuntaiaamu. Viikon toiseksi paras päivä oli aluillaan. Vaikka heräsimme aikaisin, loikoilimme sängyssä pitkään. Tokaluokkalainen luki minulle vitsejä vitsikirjastaan ja nauroi niille pääasiassa yksin. Minua hymyilytti lähinnä lapsen ilo. Kun nousimme sängystä, keitin aamukahvit. Kahdeksanvuotias puki päälleen uudet verkosta tilatut kesävaatteet. Glittertopin, oliivinvihreät ananashousut ja sandaalit. Koska ”nythän on melkee kesä”.

Olemme viettäneet viikonlopun pitkälti kahdestaan kahdeksanvuotiaan kanssa. Perheen miesväki on hoitanut erilaisia piha- ja kunnostushommia ja piipahtanut mökillä katsomassa talven tuulien aikaansaannoksia. Tunnelma on ollut ihanan rauhallinen: olemme lukeneet ja liikkuneet sekä tavanneet ystäviä kumpikin tahoillamme, pelanneet yhdessä Muuttuvaa labyrinttia ja tyytyneet eilisen (ja edellisen) päivän ruokiin. Olemme käyneet karkkiostoksilla ja herkutelleet sekä tehneet laiskasti kotihommia. Juuri sellainen viikonloppu, jonka voi ajatella rentouttavan.

Soitin ystävälle maratonpuhelun aikuisen juttukaverin kaipuussa. Pohdimme koronaviruksen lisäksi vappua, kesälomaa, tulevan viikon ruokalistaa, täydellistä viikonloppua ja oman perheen merkitystä. Toisen ystävän Facebookin postauksessa pohdittiin hyvän viikonlopun elementtejä. Rentous, mielekäs tekeminen, perheen kanssa oleilu, herkut, kukat ja siisti koti korostuivat liki kaikissa kommenteissa. Listauksiin oli helppo yhtyä – niistä on täydellinen viikonloppu tehty!

Iltapäivään siirryttäessä kohtaa ”perheen kanssa oleilu” alkoi kaivata, miesväkeä oli jo ikävä. Kaikki tyttöjenjutut oli tehty, työkalenteri tsekattu ja sähköpostit liputettu. Aamupala, lounas ja välipala nautittu, treeni tehty ja ulkoiltu. Huomisen verkkohackatonin Padlet-pohjakin tuli luotua. Huomasin miettiväni perhettä, asuntoa, avioliittoa, lapsia. Samalla, kun kävin läpi Facebookin kuva-albumeja, kävin mielessäni läpi yhteiseloamme: esikoinen täyttää syyskuussa 21, kahdeksanvuotiaan syntymäpäivä on muutama päivä hänen jälkeensä, ylioppilaskokelas siirtyy armeijan harmaisiin ensi tammikuussa ja me olemme olleet ihan kohta naimisissa 20 vuotta. Kaksikymmentä vuotta, tavasin saavutuksen itselleni ääneen.

Sain kyyneleet silmiini, ihan kuin se toukokuinen päivä olisi ollut eilen. Päässäni soi Yö-yhtyeen ”Vie mut minne vaan”, kun muistelin ensihetkiämme yli 24 vuotta sitten. Kuva-albumien kuvia katsellessani ja siivotessani en voinut kuin myöntää; ei minulta mitään puutu. Me olemme saaneet aikaan ihan valtavan paljon ihan valtavan ihania asioita. Olemme eläneet yhdessä ja katsoneet samaan suuntaan. Arki, lasten murrosikäkriisit tai kaikenmaailmanremontit eivät ole meitä erottaneet. Lupaus jaksaa myötä- ja vastamäessä, hillitön huumori ja yhteiset (ihan pienetkin) hetket ovat pitäneet meidät yhdessä. En koskaan unohda miehen katsetta, kun kahdeksanvuotias kastettiin. Se oli täynnä samaa rakkautta kuin hääkuvassa.

Lopuksi itkin. Tämä kevät on monella tavalla kummallinen. Samalla se on havahduttava ja ikimuistoinen. Meidän kevääseemme on mahtunut (ja tulee mahtumaan) paljon merkittäviä asioita: ylioppilaskokelaan ensimmäiset kirjoitukset, väitös, 20-vuotishääpäivä. Kevään kruunasi koronavirus. Se pakotti muuttamaan kaiken etä-alkuiseksi. Mutta me selvitämme tämän savotan yhdessä. Sen päätin jo puolitoista kuukautta sitten.

Pohdinkin, mitä minä olisin ilman heitä kaikkia. Palasin väitöskirjaani, erityisesti sen kiitos-sivuun. Huomasin havahtuvani siihen, että olen kirjoittanut täyttä totta, täydestä sydämestä. You four are my everything.

Me ollaan tällainen meidän bändi.

Minna Salakari


25.4. 15 syytä olla onnellinen

Aamu oli rauhallinen, aurinkoinen ja hiljainen, ja vapaapäivä tuntui heti alkuun vapaapäivältä. Taas yksi syy olla onnellinen. Olen listaihmisenä kirjannut itselleni muistiin puolitoista kuukautta – koko koronapäiväkirjan ajan – pieniä onnenhetkiä ja -tuojia. Tänään palasin listaukseeni vähän kuin vahingossa aamukahvilla. Hymyilin. Yksittäiset sanat, lauseet ja sanalistat oli helppo allekirjoittaa edelleen.

1. Hiljaisten aamujen yksinäiset hetket ovat tämän ajan ehdoton pelastus. Niistä pidän kiinni.

2. Ulkoilu on aliarvostettua. Metsässä on rauhallista. Kevät tulee hiljalleen. Sinivuokot tulivat jo.

3. Lapsi hyräilee.

4. Keksin tavan järjestää itselleni irtokarkkeja: monta erilaista pussia valmiskarkkipusseja, kiva kulho ja jokaisesta pussista kaato kulhoon. Sekoitus. Vain oma käsi kulholle.

5. Huomasin, että kotona on ihan jees. Välillä ahdistaa, mutta pääsääntöisesti on mennyt mukavasti. Kotona voi tehdä kaikenlaista, ja kotiin on kiire, jos sattuu olemaan vaikka kaupassa.

6. Viikonloppukimppu. Pitääkö sanoa enempää?

7. Ystäviä voi tavata koronasta huolimatta turvavälikävelyllä. Tunti kerrallaan ja kolmesti viikossa pitää mielen virkeänä.

8. Löysin sittenkin hetken kadoksissa olleet melkein uudet lenkkarini yhden pahvimuuttolaatikon pohjalta. Ne on kivat tossut.

9. Livetreenit.

10. Livetreenit tallenteelta.

11. Jääkaappikylmä Pätkis ja uusi urheilutoppi.

12. Väitöskirjan lektio on valmis, etäväitös on sovittu, ohjaajakeskustelut käyty. Olen valmis!

13. Irti ihmisistä! Kävelin keskustaan ja kuuntelin luonnon ääniä. Pääsin kampaajalle yksin. Jokirantaan oli pystytetty kahvimopo. Ostin ihanan latten ja otin kuvan siitä. Olin pienen hetken niin onnellinen, että olisi tehnyt mieli hypellä. Kampaajan jälkeen oli jo ikävä perhettä.

14. Unelmatyö. Opiskelijan onnistumiset, valmistuminen ja positiivinen palaute kantavat pitkälle. Itsenäinen ja monipuolinen työ motivoi.

15. Iloiset yhteiset hetket esikoisen ja ylioppilaskokelaan kanssa. Tämäkin päivä piti kokea. Naurusta ei meinannut tulla loppua.

Luin muistiinpanojani ääneen kahdeksanvuotiaalle. Hän katsoi minua ensin hieman kummeksuen. Sitten hän halusi luetella omia korona-ajan onnenhetkiään: pihakaverit, luokan Teams-tunnit, karkkipäivät, metsäretket ja vitsikirjan lukeminen. Myös kavereilta saadut pienet muistamiset ja yllätykset ovat ilahduttaneet. Esimerkkinä hän esitteli muovailuvahasta tehdyn pienen leppäkertun ja ihanan tuoksuisen kylpysuolan.

Ynnäsin leppoisan lauantaipäivän lopuksi mielessäni kaikkia onnellisuutta tuovia asioita ja hetkiä – niin kovin pienillä, arkisilla asioilla voi olla kauaskantoisia vaikutuksia.

Merkitystä.

Minna Salakari


24.4. Päiväni murmelina

”Äiti, nyt mä oon oppinut matkimaan hiomakonetta!” Kahdeksanvuotias saapui keittiön työpisteelleni seitsemän jälkeen ja alkoi vinkua kuin kivitasohiomakone. Matkimisen autenttisuus yllätti, ja minua nauratti: kirkuva apina ja tolppaa nakuttava tikka saivat jälleen uuden ääniseuralaisen. Vinguttuaan aikansa lapsi kysyi, onko nyt torstai vai perjantai. Ajantaju ja viikonpäivien laskeminen oli kaikessa arkitohinassa unohtunut.

Itse havahduin jo eilen siihen, että aika kuluu aivan valtavan nopeasti ja aina yhtäkkiä on perjantai. Päivät menevät nopeasti, kun niissä on oma rytminsä ja työpäivien rutiinit toistuvat. Aamukahvit, sähköpostit, yksi tai kaksi kirjallista työtä, aamutoimet, keittiön siivous, ensimmäinen Teams, sitten pieni happihyppely ja paluu sorvin äärelle. Toistetaan ja jatketaan seuraavana päivänä. Totesin eilen puhelimessa ystävälleni elävämme melkoista päiväni murmelina -elämää.

Oli selvästi perjantai. Koulujutut väsyttivät tokaluokkalaista, tehtävälista tuntuu aina loppuviikosta pitkältä. Yritimme ammentaa jaksamista edessä siintävän viikonlopun voimin, ”kato, ku karkkipäiväkin on ihan kohta!” herättelin lapsen motivaatiota. Että koita nyt jaksaa… Onneksi ulkoleikit ja -lenkit piristävät. Niistä sai tänäänkin ihan ihmeellistä voimaa perustyölle. Myös äänikirjat ovat sekä koukuttavia että rentouttavia. ”Luin” juuri loppuun Paula Norosen Tarja Kulhon ja tarvitsisin kipeästi lukuvinkkejä seuraavaa opusta varten. Tarja Kulho vei sydämeni, sen vertaista ei varmasti löydy toista!

Kahdeksanvuotias oli innostunut Ville-matematiikasta ja laski laskut nopeasti. Houkuttimena toimivat kaapin perukoilta löydetyt ponikortit – kun kouluhommat olisi tehty, pääsisi leikkimään ponikoululla ja esittelemään kaverille korttipinoa. Itse keitin yhdeksältä tuoreen kahvin, osallistuin etävalintakoepalaveriin (elämme uusia, mielenkiintoisia aikoja!) ja viimeistelin sote-palveluideakilpailun suunnitelman. Ennen opiskelijaohjausta ehdin pihanympäripiipahdukselle, vein roskat ja vetreytin hartiaseutua kuminauhalla ohimennen.

Huomasin huokailevani usein. Pohdin mielessäni sen johtuvan joko vanhasta tutusta, hiljalleen pelipaikalle hiipivästä raudanpuuteanemiasta tai ihan vaan melko täydestä työviikosta. Kaivelin nestemäisen raudan esille ja päätin uskaltautua laboratorioon ensi viikolla. Muita puutosoireita ei toistaiseksi ole, mutta pienet rautalisät kuukaudeksi tai kahdeksi ei koskaan olisi epäedullinen vaihtoehto. Myös ensimmäisen maailman ongelmat, kuten sähköpostin toimimattomuus, internetin hitaus ja oikeanmerkkisen juuston loppuminen huokailuttivat.

Esikoinenkin puhisi, kun on niin raskasta. Koulutöitä ja kaikkea.

Aamun livejumppaan en ehtinyt, päätin tehdä sen tallenteelta illalla. Lopulta en jaksanutkaan. Olla möllötin vaan K-tuolissa. ”Mitä sä, äiti, teet?” kysyi kahdeksanvuotias hämmästellen puolen tunnin hiljaista hetkeäni. Rentoutumisen jälkeen siivosin eteisen ja vessat, tein nopean tosta vaan -sämpylätaikinan ja aloitin uuden äänikirjan. Huomenna olisi vapaapäivä.

Liikaa kahvia.

Liian vähän askeleita.

Onneksi pääsee ulos.

Omatekoiset sämpylät

ja siisti eteinen.

Minna Salakari


23.4. Jumissa ja vahvasti elossa

Herääminen vaati extraponnisteluja: tyyny oli karannut pään alta ja niska oli ihan jumissa. Keikuttelin päätä puolelta toiselle sängyn reunalla, oioin käsiäni ja tein jonkinlaista aurinkotervehdystä istuma-asennossa. Lavat yhteen ja auki, yhteen ja auki, sitten isosti ympäri. Ja äkkiä ylös. Jatkoin jumppaa vielä keittiön puolella odotellessani kahvin ja paahdettujen kauraleipien valmistumista. Hiljalleen, ajattelin, kun niska ei meinannut tokeentua.

Viimeistään ensi tiistaina se (ja lapaluiden välinen hermopinne siinä samassa) tokenee, kun pääsen fysioterapeutin suosittelemalle naprapaatille Naprapolille. Olin varma, että näin korona-aikana saisin ajan heti, mutta hyvälle toimijalle olikin yli viikon jonot. Eilen keskussairaalat ja yksityislääkäritahot muistuttivat suureen ääneen, että myös poikkeusoloissa pitää hakeutua hoitoon, jos sille on tarvetta. Pohdin tätä. On totta, että sitä välttelee ja siirtelee mieluusti eri hoitoyksikköihin piipahduksia, ettei vain törmäisi ihmisiin tai saisi koronavirustartuntaa. Rohkaistuin kuitenkin eilen ja tilasin itselleni jumiapuja. Laboratorioonkin pitäisi mennä. Mutta hirvittää.

Hirvitti – tai pikemmin jännitti hyvällä tavalla – myös kaivaa oma väitöskirjan kierrevihkoversio esiin aamutuimaan ja käydä sitä ohjaajien kanssa Teamsissa läpi. Raivasin tieni siisteimpään lastenhuoneeseen saadakseni kokoustaa rauhassa. Pohdimme ensin vallitsevaa korona-aikaa, siitä jatkoimme etäväitökseen, vastaväittäjän mahdollisiin kysymyksiin ja väitöstutkimuksen ansioihin. Ohjaajat totesivat työn hienoksi kokonaisuudeksi, ja lopuksi totesimme yhteisesti, että ”hyvä tästä tuli”. Saisin olla tyytyväinen aikaansaannokseeni. Kesken videot päällä -etäkokouksen tokaluokkalainen ilmestyy ruutuun, hymyilee kauniisti ja silittää ohimennen hiuksiani. Voi pientä.

Session jälkeen oli pakko piipahtaa ulkona. Kahdeksanvuotias jäi Teams-opetukseen, minä huikkasin tulevani puolen tunnin päästä takaisin. Havaitsin noin viidessä minuutissa, että minulla oli liian paljon vaatteita yllä, hiki tuli nopeasti. Luontokin oli herännyt kevätaurinkoon: pihakoivun hennot vaaleanvihreät lehdet ja metsikön valkovuokot ylläpitivät ihmeesti toivoa tulevasta. Kohta on toukokuu, ajattelin. Kesälomaan ei olisi enää pitkä matka.

Kotiin palattuani kahdeksanvuotias kertoi ympäristöopissa opittuja faktoja paloturvallisuudesta ja toivoi samaan hengenvetoon lounaaksi kasvissosekeittoa. Kun olimme etsineet kotimme palovaroittimet, jatkoin opiskelijaohjausten ja kirjallisten töiden parissa. Eilisten opinnäytetyön esittäjien arvioinnit, terveyden edistämisen ryhmän kirjallisten töiden lukeminen ja ensi maanantain tammikuussa aloittaneen ryhmän Hackatoniin perehtyminen veivät yllättävän paljon aikaa. Lämmitin välissä pakastekasvissosekeiton, ohjasin lapselle matematiikan aukeaman ja päätin, että tänään lopettaisin työt inhimilliseen aikaan. Aamuinen livetreeni jäi kokouksen vuoksi tekemättä, mutta päätin osallistua illan vastaavaan.

Liikuntasessio alkoi kummasti houkutella staattisen työpisteseisoskelun vastapainoksi heti neljän jälkeen. Kuminauhatreenin piti nollata ajatukset, mutta palasin mielessäni toistuvasti aamuiseen väitöstapaamiseen. Jumpan loputtua makasin lattialla ja katselin hengästyneenä kattoon ja eteisessä lojuviin väitöskirjapahvilaatikoihin. Ja yhtäkkiä se iski.

Onnistumisen tunne valtasi mieleni.

Minna Salakari


22.4. Koronahavaintoja

Ihan kuin olisi kesä, ajattelin ensimmäiseksi, kun saavuin hieman ennen kuutta keittiöön. Yläkerrassa oli jollakin uudella tavalla lämmin. Valoisuus ja linnunlaulu toivat mieleeni alkukesän aamut. Hetken päästä ilma olisi juuri sopivasti lämmennyt terassiaamiaiselle ja jos olisi lomalla, voisi vaikka lukea lehtiä tai kuunnella äänikirjaa ulkona. Avasin ikkunan ja heräsin todellisuuteen – vielä ei ollut kesä. Yläkerran lämpökin johtuu varmasti alakerran remonttihommista, ilmanvaihdon kun pitää olla suljettuna.

Tuuletin (kuten aina!) oikeastaan koko päivän. Minusta täällä oli tunkkaista ja kuuma, muut palelivat. ”Kauheeta, ku omassa kodissa jäätyy!” On se, mutta… Koronakauden alkaessa jossain tutkimuksessa tai artikkelissa tai somejutussa sanottiin, että tautiaikoina tulee huomioida erityisesti kolme asiaa: käsienpesu, pintojen puhdistus ja kodin tuuletus. Ja minähän toimin. Kynsiäkään en ole lakannut viiteen viikkoon, koska lakkauksesta tulisi todella ankea käsienpesun lisääntymisestä johtuvan kynsinauhojen rispaantumisen vuoksi. Olen rasvannut käsiäni huomattavasti enemmän kuin ennen koronaa. Olen myös alkanut rasvata jalkojani ennen nukkumaanmenoa. Sain somevaikuttajalta hyvän rasvavinkin ja nyt olen tositoimissa.

Tositoimet jatkuivat työrintamallakin. Tänään oli toinen opinnäytetyöseminaaripäivä. Ensin alkuun sain tarkastella yhtä projektisuunnitelmaa, sen jälkeen siirryimme loppuraportteihin. Sote-taustaiset terveysteknologian Master School -opiskelijat ovat minun vastuullani. Tänään kuullut opinnäytetyöt ovat ihan ensimmäisen terveysteknologian ryhmäni tuotoksia. Saman aikaan tunsin ylpeyttä, iloa ja haikeutta – nyt he valmistuvat ja lähtevät. Minun porukkani. Siinä se oli.

Kotiporukka oli jälleen ihailtavan ennakoitavissa. On kiva tietää, mitä tapahtuu. Korona-arjessa toistuvia, päivittäisiä viestejä ja toimintoja on kertynyt useita: 10.30 kilahtaa ylioppilaskokelaan viesti siitä, että hän tarvitsisi lounasruokarahaa, 11.15 tokaluokkalainen palaa tunnin ulkoilultaan ja toteaa jo eteisessä sormikkaat riisuttuaan olevansa aivan kauhean nälkäinen, 15.15 esikoinen kysyy iltapäivän ruokalistaa ja huokailee jotakin raskasta asiaa (kuten ruokalista), 17.30 ylioppilaskokelas kertoo lähtevänsä greenille ja tarvitsevansa rahaa, 17.35 esikoinen ihmettelee ylioppilaskokelaan jatkuvaa rahantarvetta ja epäilee veljensä työpanosta minkään eteen, 17.36 keittiössä on käynnissä ilmiriita.

Tokaluokkalaiset pohtivat ympäristöopintunnilla, millainen on hyvä kaveri. ”Hyvä kaveri on kiva ja ottaa muut huomioon ja mukaan leikkiin, ei riitele, ei satuta toista, ei ole ilkeä.” Mietin, että minusta hyvä kaveri on ennen kaikkea rinnallakulkija. Lojaalius, huumori ja avoimuus ovat plussaa. Kohtuuttomuutta, epärehellisyyttä ja jatkuvaa negatiivisuutta minun on vaikea sietää. Kuvaan oikein hyvää kaveria – oikeastaan tosiystävää – usein käsitteellä ”my person”. My person on myös yhteistyötoimija, joka tekee samalla draivilla, samaan suuntaan.

Suuntasin iltapäivän kävelyn Aurajokirantaan. Moni muukin oli päätynyt samaan. Ystävä oli kirjannut Facebookiin tehneensä kahden päivän empiiristä turvavälitutkimusta jokirannassa. Hän oli havainnut satoja ihmisiä ”kävelyllä, lenkillä, pussikaljalla ja koiralenkillä” ajankohdasta riippumatta – sekä aamulla että illalla oli ollut tungosta. Ryhmäkoon keskiarvo oli ollut noin neljä. Lopuksi hän totesi, että tietää olevansa ”pelokas kukkahattutäti” ja pohti, että kannattaako jäätelökioskille tai förille kokoontua.

Olin heti samoilla linjoilla ja jakamassa samaa havaintoa: törmäsin eilen 12 päiseen nuorisojoukkoon. He seisoivat aivan nenät kiinni toisissaan ja jakoivat yhdestä pussista karkkeja toinen toisilleen. Edellispäivän jokivarsilenkillä käännyin föriltä takaisin edeltävälle sillalle föriruuhkan vuoksi. Molemmat totesimme kommenttiketjun lopuksi olevamme sääntöjä ja ohjeita melko tiukastikin noudattavia kunnon kansalaisia.

Ja toivoimme muidenkin olevan.

Minna Salakari


21.4. On niin kevät

Tänäänkin aamu alkoi aikaisin. Makuuhuoneen toisen ikkunan sälekaihtimet olivat jääneet auki, ja mustarastas piti omaa aamukonserttiaan pihapuussa. Valitsin aamukahvimukia (liian kauan) ja vetkuttelin Twitterissä, kunnes yhtäkkiä havahduin, että kohta olisi kiire. Kahdeksanvuotias ei pitänyt aamupalaleivistään, vaan olisi halunnut vispipuuroa. Koska puuroa ei ollut, hän keksi haluta karjalanpiirakkaa. Niitäkään ei ollut. Paahtoleipä oli tänä aamuna se vihoviimeisin vaihtoehto, muina aamuina ehkä kaikkein toivotuin. Pilkoin hedelmiä kylkeen ja houkuttelin lasta syömään reippaasti. Taikasana oli tiistain Teams. Johan alkoi maistua!

Minulle maistui toinen mukillinen kahvia ihan perusvalkoisesta Teemasta. Päädyin pitkän jahkaamisen jälkeen jälleen siihen. Vaihtoehtoina kävin läpi melkein kaikki Muumi-mukit, mutta niistä mikään ei vastannut aamun keväiseen muudiin. Valkoinen Teema sen sijaan on aina passeli. Ennen virallista päiväohjelman alkua ehdin vastata sähköposteihin ja viimeistellä viimeisen opinnäytetyön arviolomakkeen.

Opinnäytetyöseminaarit alkoivat puoli yhdeksältä. Olin siitä onnekkaassa tilanteessa, että suurin osa kaikista opiskelijoideni töistä on hyvätasoisia, jopa kiitettäviä. Arviointeja tehdessäni en voinut olla havaitsematta muutamaa opinnäytetyön tasoon vaikuttavaa seikkaa: kun pohjatyö (teoreettinen viitekehys ja projektisuunnitelma) on tehty huolellisesti ja ohjausta hyödynnetty matkan varrella, yltää lopputulos usein varsin hienoon lopputulokseen. Olin huojentunut, kun etäseminaarit sujuivat hyvin. On toki jollakin tavalla työläämpää, ainakin enemmän keskittymistä vaativaa, seurata seminaariesityksiä, opponoida ja arvioida etänä kuin kasvokkain normaalitilanteessa. Mutta me selvisimme! Tunsin valtavaa ylpeyttä opiskelijoistani – heistä on kehittynyt asiantuntijoita.

Tokaluokkalaisen toista päivää jatkuneessa ponileikissäkin esiinnyttiin ja jaettiin kunniamainintoja. Kahdeksanvuotias oli tehnyt ihan pikkuruisille lapuille stipendit leimasimilla. Poneilla oli yhdysluokka, ja mukana touhussa olivat omaopettajat (kaksi isompaa ponia) ja rehtori-barbie sekä koulun keittäjänä toimiva strutsi. ”Näil on alkanut jo oikee koulu”, lapsi esitteli leikkiään. Teams-päivinä kouluhommat sujuvat nopeasti, mutta perusarkea ja luokkayhteisöä on selvästi ikävä.

Facebookin opettaja- ja kasvattajaryhmässä kysyttiin mielenkiintoinen ja ajankohtainen kysymys: Jos leikitään ajatuksella, että koulut avattaisiin toukokuussa kymmeneksi päiväksi, miten ammattilaiset käynnistäisivät lähiopetuskauden? Suurin osa keskusteluun osallistuneista vastasi järjestävänsä osallistavia ja toiminnallisia hetkiä luokassa, pihassa tai metsissä. Suurimman osan mukaan nämä koulupäivät kuluisivat lähinnä kuulumisten jakamisiin, tilanteen läpikäyntiin, pulpetin siivoamiseen ja kaikenlaisiin laululeikkeihin, sillä esimerkiksi arvioinnit olisivat jo liki loppuun saakka vietyjä. Kommenteista kävi myös ilmi, että lähiopetuksen käynnistymistä ei pidetty järkevänä koronan vuoksi. Olin samaa mieltä. Pysyttäisiin nyt vaan etäällä ja annettaisiin tilanteen rauhoittua.

Kahvitauolla piipahdin pienen hetken aurinkoisella terassilla. Plus 16 astetta. Muistin siinä kevään merkkejä ihmetellessäni, että ollessani lapsi kirjoitin lukolliseen kissa-päiväkirjaani, että haluaisin olla nimeltäni Linda ja syntynyt tällä päivämäärällä. Pohdin, mistähän nämäkin juontuvat. Lapsena ajattelin, että olisi kiva olla alkuvuoden lapsi. Mutta ei kuitenkaan talven tai kesän lapsi. Tämä päivämäärä ajoittuisi juuri sopivasti tähän väliin; kevät olisi pitkällä, lämmin kesä vielä edessä. Linda taas oli joskus 80-luvun alussa muotinimi, vähän erikoinen mutta toisaalta tarpeeksi perus. Jos minulta nyt kysyttäisiin, olisin mieluusti syntynyt keskikesän lämmössä enkä lähtisi nimeäni vaihtamaan.

En myöskään vaihtaisi mistään hinnasta tiistai-illan livetreeniä. Anna Saivosalmen johdolla työpäivän tomut karisivat ja jumit avautuivat. Olen huomannut, että puolen tunnin hiki- tai voimatreenillä on ihan ihmeellinen vaikutus jaksamiseen.

Myös perusilmeeseen.

Minna Salakari

20.4. Maanantai on tosi jees!

Maanantaiaamun ensimmäinen tunti oli ihanan hiljainen ja yksinäinen. Sekä esikoinen että ylioppilaskokelas suuntasivat töihin, jokainen heräsi ihan omaan kelloonsa, ja minä sain perehtyä itsekseni päivän töihin ja tehtävälistaan. Kahdeksanvuotias heräsi seitsemältä ja tuli seurakseni keittiöön. Hän aloitti päivän pohtimalla isoja asioita: ”Äiti, mitä tarkoittaa kriisi? Joku sano pihalla, et kriisi on sama ku kreisi, onks se?! Mikä edes on kreisi?”

Selitin ympäripyöreästi kriisin olevan uudenlainen tilanne, jossa aiemmat ratkaisu- ja selviytymiskeinot eivät välttämättä toimi. ”Kriisi on poikkeustilanne ja ikään kuin käännekohta”, referoin suoraan Wikipediasta, ”ja kreisi on hullu”, jatkoin heti perään. ”Eli ne ei sit oo sama asia?” ”Ei.” Vastaus tyydytti tokaluokkalaista, ja hän siirtyi sujuvasti seuraavaan aiheeseen: ”Koska mä saan sen pullan?” Meidän piti syödä lauantaipullat samalla kuin katsoisimme lastenleffaa. Sekä pullat että leffa olivat unohtuneet (tai oikeastaan vaihtuneet Masked Singer Suomi -ohjelmaan ja lauantaikarkkeihin), ja kahdeksanvuotias muisti ne tietenkin maanantaiaamulla.

Minä muistin samalla sekunnilla, että peräjälkeen sovitut kokoukset ja tapaamiset alkoivat Teamsissa poikkeuksellisesti jo tasan kahdeksalta. Suin itseni ennätysnopeasti kuntoon, listasin tokaluokkalaisen koulutyöt Wilmasta, kaadoin kahvia kuppiin ja asettauduin hellasaarekkeen päätyyn lehtipinojeni kanssa. Täältä tullaan, olen valmis! Teimme ensitöiksemme kollegan kanssa opintojakson ryhmäjakoja ja lopuksi vaihdoimme muutaman sanan etäajasta. Olimme molemmat vahvasti sitä mieltä, että kuormitus on juuri nyt suurimmillaan. Onneksi meillä on toisemme – vertaistuessa on ihmeellistä voimaa!

Hanketoimijoissakin on voimaa, ja aamuinen ANKKURI-hankkeen yhteistyötapaaminen sujui hyvin: kävimme läpi hankkeen etenemistä, uutiskirjeen, verkkosivut ja esittelimme hankkeen 13 Master School -opiskelijatyötä. Korona ei onneksi juurikaan ole sotkenut hanketoimintaa, siitä olimme yhteisesti iloisia. Olin myös enemmän kuin innoissani siitä, että sain opettaa. Taisin tauolla kirjoittaa yhdelle ystävälle, että rakastan opettamista, nimenomaan tutkimusmetodiikan opettamista, ja sitä voisin koska tahansa tehdä lisää. ”Syvällistä”, totesi viestin vastaanottaja. Näin on. Sain itse valtavasti voimaa iltapäiväsessiosta.

Heti opetuksen jälkeen huomasin keittiön ikkunasta ystäväni parkkeeraavan pyöräänsä pihaamme. Kävin nopeasti päässäni läpi, olimmeko sopineet turvavälikävelyn, mutta en moista merkintää muististani löytänyt. Ystävä olikin ohikulkumatkalla tuomassa kahdeksanvuotiaalle hieman myöhässä olevaa pääsiäisyllätystä. Päädyimme oitis extempore-kävelylle. Vaikka kävelimme vain vartin pihaa ympäri, saimme päivitettyä kuulumiset ja sovittua seuraavan tapaamispisteen. Askelseuranta ilmoitti 10 000:n askeleen rajan rikkoutumisesta kävelyn päätteeksi. Kannattaa liikkua kaikilla työpäivän tauoilla, päätin.

Tokaluokkalaiset rakensivat parkour-pisteitä pihalle. Luokan opettajan päivän liikuntavinkkinä oli ei saa koskea maahan -parkour, ja sitä piti heti päästä testaamaan. Jouduin perustelemaan ainakin viidesti, miksei rataa voisi rakentaa meille sisälle. Lapsi näytti pettyneeltä, mutta tyytyi ulkoleikkiratkaisuun. Minä aloin pohtia ruokaratkaisuja.

Jääkaapin avattuani muistin, että olin luvannut jo viikonloppuna, että siivoaisin jääkaapista kaikki vanhat ruoat pois maanantaihin mennessä. Ne olivat kuitenkin edelleen siellä. Siivosin padat ja pannut ja kiitin samalla Luojaa (lähinnä kyllä itseäni), sillä olin ennakoinut ja tehnyt sunnuntaina makaronilaatikkoa niin paljon, että sitä oli vielä täksikin päiväksi.

Maanantain pelastus.


19.4. Kakkapallo ja kaikenlaista

Heräsin makuuhuoneen ikkunasta tunkeutuvaan valoon. Yritin tänäänkin kääntää kylkeä ja hukuttautua peittoon, mutta lopulta nousin ylös ani varhain. Pinnistelin, etten alkaisi tehdä sähköpostihommia, siirsin tietoisesti myös tiskikoneen tyhjennyksen ja uudelleen täytön myöhemmäksi. Sunnuntaina saisi ihan luvalla juuttua somettamaan, lukemaan blogeja ja kirjoittamaan omia juttuja. Muistin nopeasti, että tänään tapaisin etänä Antti Luusuanniemen, tuon huumorintajuisen ja lahjakkaan näyttelijän, MyBnB -livetreenien Hyvänolon aamupäivä -sarjassa. Mielenkiintoista. Pääsin kysymään mieltäni askarruttavat asiat Antilta ja osallistumaan yhteiseen punnerrushaasteeseen.

Päivään mahtui muitakin haasteita: sain jo perjantaina naapurin rouvalta kuvaviestejä, joissa kysyttiin halukkuutta osallistua perutun vapun vappupallo-etäostosrinkiin. Olin heti mukana! Katselin ensin omassa rauhassa pallotarjontaa ja huokailin mielessäni, miten ihania ne olivatkaan. Sateenkaariyksisarvinen, iloinen ampiainen, vaaleanpunainen hattara, suurisiipinen perhonen, muikisteleva kissa ja mustavalkoinen panda. Panda oli erityisesti minun makuuni, mutta en kehdannut tilata ilmapalloa itselleni. Yritin syöttää panda-ajatusta tyttärelle. Kahdeksanvuotias hihkui määrätietoisesti vieressä, että hän tietää jo, minkä haluaa: ”Mä haluan ton ruskeen KAKAN!”

Olin kuvitellut, että hän haluaisi jonkin höttöhempeistä vappupalloista, mutta hänen kantansa oli varsin selvä, eikä minun mielipiteelläni, ajatuksillani tai houkuttelullani ollut mitään tehoa. Meille tulisi kakkapallo. Muistin elävästi, kun varmistin tilausta tänään (tuoden lapselle samalla esille, miten kiva pandapallo olisikaan), kahden pojan jokavuotisen palloshown. He-man, Batman, robotit, autot sekä Paavo Pesusieni ja Puuha-Pete valtasivat lastenhuoneen kattotilan. Jos poikien ollessa vappupalloikäisiä olisi ollut kakkaemoji-palloja, meillä olisi takuulla ollut sellaisia kaksin kappalein ja ihan joka vuosi. Niistä olisi riittänyt iloa ja jutunjuurta moneksi viikoksi.

Tytön kanssa ajattelin olevan erilaista. Mutta ei ollut, tajusin. Naapurin pojat ja meidän kahdeksanvuotias tyttäremme tilasivat kakkakasat, pihan tytöt puolestaan niitä sateenkaarenvärisiä yksisarvisia ja muita elukoita. Tämä oli toisaalta ihan selvää, että kakka kiinnostaa, toisaalta taas hienoinen yllätys.

Koska tietynlaiset yllätykset ovat kuitenkin kivoja, päätin yllättää liki 90-vuotiaat isovanhempani ja kokosin heille Ifolor-kuvakirjan meistä ja meidän korona-arkitouhuistamme. Kirjaan päätyi lähinnä kahdeksanvuotias juttuineen. Ajattelin laatia sen ”tosta vaan” nopeasti, mutta kirjan tekemiseen vierähtikin melkein kaksi tuntia. Parasta oli, että kirjan sai tilattua suoraan vastaanottajan kotiovelle. Tiedän, että he tulevat pitämään pienestä kevätylläristä.

Asioidessani sähköpostissa kirjan tilausprosessin viimevaiheessa annoin itselleni luvan liputtaa opiskelijaposteja ja vastatakin muutamaan. Ilmoitin myös – hieman pala kurkussa – karonkkapaikkaan ja sellistille juhlan siirrosta, kiitin toista esitarkastajaa kauniista sanoista ja varmistin ensi viikon opinnäytetyöseminaarien etäyhteydet. Pohdin, että ensi viikko olisi monelle Master School -opiskelijalle hienon opintomatkan päätös. Minä taas päättelin huomisen tutkimusmenetelmäopetuksen diat. Olin innoissani, sillä systemoitu kirjallisuuskatsaus kuuluu vahvuuksiini ja metodiikan lempilapsiini.

Illansuussa lenkkeilimme ystävän kanssa. Keskustelimme koronavirusasioiden ja etätyöskentelyn lisäksi melko perinteisesti säästä. Säätiedotuksessa sanottiin, että ensi viikon loppupuolella ilmat ovat jo tosi keväiset – plus 18 astetta! Ihan kuin kesä (pahimmillaan). Totesin, että pääsisin jälleen kinaamaan tokaluokkalaisen vaatevalinnoista, erityisesti ulkovaatetuksesta. Pääsisin myös pohtimaan takaterassin istutuksia ja kinkkistä aurinkolasivalintaa.

Kaikenlaista.

Viides koronavirusviikko on aluillaan.

Minna Salakari


18.4. Reviirit

Katsoin kelloa kuudelta. Juuri, kun meinasin kierähtää kyljen kautta ylös, muistin, että tänään on vapaapäivä. Huomasin samalla, että kahdeksanvuotias oli yöllä siirtynyt meidän väliimme, joten oma tila oli noin 30 cm. Kyljellään mahtuisi olemaan. Käänsinkin kylkeä ja nukuin sikeästi kahdeksaan. Melkein enkat. Nousin kahvitoiveissani sängystä niin nopeasti, että päässä humahti. Palasin makuuasentoon, hengittelin ja otin uuden startin. Kolmas kerta toden sanoi.

Kahdeksanvuotias istui jo keittiön pöydän ääressä katsellen lastenohjelmia kännykästään. Hän ehti kertoa kolmesti, että on hereillä ja huutaa kahdesti nälkäänsä tekemättä itse asian eteen mitään. Tulee isoveljiinsä, ajattelin. Söimme yhdessä aamiaista. Teemme yhdessä, rinnakkain, vierekkäin, peräkkäin tai jollakin tavalla samassa tilassa nykyään kaiken. Vessaan ja suihkuun saatan päästä yksin, mutta sen ajan joudun vastailemaan kysymyksiin tai kuuntelemaan jotakin mielenkiintoista tarinaa esimerkiksi barbieleikin käänteistä. Hän on koko ajan läsnä. Paitsi silloin, kun on ulkona. Onneksi pihan lapset ulkoilevat edelleen ainakin kolme tuntia päivässä.

Pihan lasten leikkiala on kasvanut, he ovat laajentaneet reviiriään viimeisen neljän viikon aikana. Porukka alkaa olla siinä kouluiässä, että napanuora kotiin pitenee, kunnes se jossain vaiheessa katkeaa (liki) kokonaan. Retket rannalle, kallioille, koulun pihaan ja lähimetsiin ovat lisääntyneet. Kahdeksanvuotias on liikuttavan innoissaan saadessaan luvan lähteä seikkailemaan kavereidensa kanssa. Hän täyttää syyskuussa yhdeksän. Muistin joskus lukeneeni, että juurikin yhdeksänvuotiaana lapsi alkaa hahmottaa ympäröivää maailmaa, etäisyyksiä ja liikennettä siten, että hän selviää vähän laajemmallakin reviirillä itsekseen.

Minun reviirini on sen sijaan kaventunut: oma koti on jaettu neljän muun kanssa, kahdeksanvuotias tekee kaiken kanssani ja miesväki yrittää epätoivoisesti etsiä omaa aluettaan ja hukassa olevia tavaroitaan. Missä ovat vaaleansininen kauluspaita, lenkkihousut, sukat, haarukat ja päivän ruoka? Kuudentoista neliön keittiöstä on tullut kokoontumispaikka – ihan kiva niin! – jossa hyöritään milloin milläkin asialla erityisesti silloin, kun minulla on työpalaveri tai jokin oma viiden minuutin hetki meneillään. Tokaluokkalainen on opetusvastuullani arkisin, mutta hän on liimautunut viereeni myös näin viikonloppuisin tiiviimmin kuin aiemmin. Kun minä otin omenan, hänenkin teki mieli. Kun minä kirjoitin korttia, hänkin innostui samaan. Kun ajattelin olla hiljaa sohvalla viisi minuuttia, hän teki äänekkäästi vieressä käsilläseisontaa. Kun minä aloin lukea äänikirjaa, hänkin halusi kuulla (samoilla kuulokkeilla ja samaa tarinaa) – nyt me olemmekin molemmat Tarja Kulho -faneja!

Reviiri on ihmisen tai eläimen elinpiiri ja henkilökohtainen tila. Ja se on kovin kapea juuri nyt. Kadehdin hieman esimerkiksi sutta ja ilvestä, joilla poikkeusoloissakin reviiri saattaa olla 1000 neliökilometriä! Minä yritän selvitä kymmenesosalla viisihenkisen pesueeni kanssa. Seitsemän kilometrin lenkit ja viidensadan metrin päässä sijaitseva kauppa pelastavat tasan tunniksi ja antavat voimaa ehkä kahdeksi tunniksi eteenpäin, mutta sisällä olen koko ajan jonkun kyljessä kiinni. Tai oikeastaan joku on minun kyljessäni kiinni.

Tänään uskaltauduin kampaajalle. Tein reissua kaksi viikkoa. Pohdin mielessäni, voinko mennä vai rikonko hallituksen asettamia rajoja (jotka ovat osin jo purettujakin…). Käyttääkö kampaaja maskia, desinfioiko tuolin ja pöydät, voiko hanskat kädessä leikata hiuksia? Pää alkoi kuitenkin jo viikko sitten muistuttaa harakanpesää, joten rohkaistuin tilaamaan itselleni ajan.

Pääsin kampaajalle yksin. Kävelin keskustaan ja nuuhkin kevätilmaa. Kukaan perheestä ei soittanut minulle tuntiin. Samalla reissulla hain kukkakaupasta viikonloppukimpun ja voimaannuin Turku kahvilla -kojun cafe lattesta auringonpaisteessa Teatterisillan kupeessa.

Oma aika. Ja paikka.

Reviiri.

Kuin uudesti syntynyt.

Minna Salakari


17.4. Säästöjä

Perjantaiaamut ovat parhaita. Sitä herää odottavin mielin, sillä jo puoli seitsemältä alkaa MyBnB-livetreeni. Se on huikea viikon viimeisen arkipäivän aloitus. Puolen tunnin setissä voimailimme tänään kuminauhalla. Aika menee kuin siivillä, ja vaikka toimii ihan yksin omassa kodissaan, tuntuu, että kaikki muut 800 treenaajaa ovat ihan liki. Ohjaaja on raikas, reipas ja joka tavalla mukaansa tempaava – laiskotteluun tai lintsaamiseen ei ole mahdollisuuksia!

Työpäivässäkään ei ollut aikaa oleiluun, sillä olin luvannut opinnäytetöiden kakkosarvioijalle valmistuvien töiden arvioinnit tänään. Aikamoinen opinnäytetyösuma, ajattelin mielessäni viidennen tuotoksen kohdalla. Onneksi työt olivat minulle ohjaavana opettajana tuttuja. Näiden lisäksi hyväksyin muun muassa e-postereita toukokuiseen TALK-alueseminaariin, joka on muutettu vallitsevien olosuhteiden vuoksi kahden tunnin webinaariksi, ja ohjeistin suullisten esitysten pitäjiä.

Ohjeistin myös tokaluokkalaista, jonka ohjelmassa oli matematiikkaa, suomen kieltä, uskontoa ja musiikkia. Uskonnossa he oppivat elämänkaaren juhlista ja saivat pohtia kirjallisesti, mitä eri perinteitä niihin liittyy. Lisäksi piti kertoa mukavin sellaisista juhlista, joissa oli itse ollut mukana. Kahdeksanvuotias nimesi esikoisen rippijuhlan, koska ”siel kirkos pääsi leikkimään sinne kirkon oven viereen, niitten penkkien taakse. Muistaksä, äiti, ku me leikittii siellä? Siel oli kivaa!”

Pysähdyin lounaalla tarkastelemaan työtoverin postaamaa somejuttua siitä, mitkä kaikki toiminnot ovat lisääntyneet, mitkä taas vähentyneet tai pysyneet entisellään koronaviikkojen aikana. Kuviossa oli listattuna muun muassa autoilu, vaatetus, internetin käyttö, alkoholin ja vessapaperin kulutus sekä kahvimäärä. Kuvion vaaka-akselilla kulki aika kuukausina, pystyakselille oli merkittyinä tarkasteltavat toiminnot.

Naurahdin ääneen katsellessani kuvion käppyröitä: niiden mukaan kahvimäärä säilyy ennallaan, alkoholin kulutus lisääntyy räjähdysmäisesti, internetin käyttö taas tasaisesti kevättä kohden, vessapaperin kulutus on ensin jyrkässä kasvussa, palautuen kuitenkin ennalleen kuukaudessa. Autoilu vähentyy tasaisesti, ja kotiverskat kasvattavat suosiotaan ajan kuluessa. Nyökkäilin, kun pohdin, miten nämä näyttäytyvät meillä.

Otin keskusteluun mukaan kahdeksanvuotiaan. Hänen mukaansa emme enää juuri ajele autolla lainkaan, "mut kahvii te aikuiset juotte ainakin kolme kertaa päivässä!” Hän ei itse pidä kotivaatteista, mutta huomautti minun viihtyvän niissä ihan entiseen tapaan. Vessapaperia kuluu enemmän, koska kaikki ovat saman katon alla koko ajan. Internetin käyttö menee kyllä melko hyvin yksi yhteen katselemani kuvion kanssa: kone- ja kännykkäaika ovat lisääntyneet. Jos ei tee töitä, tarkastelee uutisia ja askelmittarisovellusta, jumppaa ohjatusti, selailee somea tai lähettää (jopa vähän turhia) viestejä ja meemejä tutuille.

Tokaluokkalaisen ruutuaika on noin kaksi tuntia päivässä jaettuna osiin. Siitä ei toistaiseksi ole tullut sanomista tai vääntöä, vaan kaikki ovat olleet tyytyväisiä. Nyt korona-aikana olen antanut käyttää kännykkää myös ulkona, mikäli sen käyttö on liittynyt koulutehtäviin. SeeSaw-ohjelmaan tulevat kuvat kun pitää ottaa puhelimella tai ipadilla. Lapsen ruutuaika ei siis ole juurikaan lisääntynyt, vaikka laitteet ovatkin esillä enemmän kuin ennen.

Päättelin (ehkä hieman harhaanjohtavasti), että erityisesti autoilun vähentyminen ja internet-aika tuottavat meille säästöjä. Kun aiemmin autoili töihin, töistä kotiin, kauppaan, jumppaan, jokirantaan ja kyläilemään, nykyään piirit ovat niin pienet ja oma tila vähäistä, että on ihan tosi kiva kulkea jalkaisin. Lähinnä kauppaan, koska kaikki muu on peruttu. Netin kautta melkein mikä tahansa on mahdollista: olen panostanut kotoiluun, maksuttomiin livetreeneihin, kodin sisustukseen, viikonloppukimppuihin, kosmetiikkaan ja ystävien ilahduttamiseen pienin elein ja yllätyksin. Olen hankkinut äänikirjasovelluksen ja satsannut laadukkaaseen väitösasuun.

Eräänlaista polttoainetta tämäkin.

Minna Salakari


16.4. Toive

Heräsin tänään puoli tuntia ennen herätyskellon kilkatusta. Hiivin keittiöön. Kaikki muut nukkuivat. Harjoitteluun lähtevä ylioppilaskokelas heräsi sopivasti kahvin tiputtua. Hän toivotti ensimmäisen kerran tällä viikolla hyvät huomenet. Aiemmista murahteluista en ollut oikein saanut selvää. Minä avasin tyylilleni uskollisena sähköpostit ja kalenterin. Uusi päivä, samat vanhat kujeet. Ja hyvä niin. Kuudesta puoli kahdeksaan ja vartti yli kahdeksasta puoli neljään. Siinä olisi tämän päivän työsuunnitelma melko yksinkertaisesti ilmaistuna.

Kahdeksanvuotias soitti Facetime-puhelun ystävälleen kysyäkseen, mitä pukisi tänään päällensä. Ensin mieleni teki huomauttaa tutun mantran mukaisesti, että ”puhelin pois, ne ihan samat vaatteet niskaan kuin eilenkin ja äkkiä hampaiden pesulle!”, mutta päätin kuitenkin olla hiljaa ja antaa lasten hoitaa sosiaalisia kontaktejaan puhelimitse jo ennen kahdeksaa. Oli mahtava huomata, kuinka iloiseksi yhdestä vaatetuspuhelusta voikaan tulla. Vaatekysymysten lisäksi yhteisesti pohdittiin, miten hiukset laitetaan ja mikä kolmesta erimakuisesta huulirasvasta ja noin seitsemästäkymmenestä erilaisesta hiuspinnistä valitaan. Oltiin torstaipäivän onnistumisen kannalta olennaisten kysymysten äärellä.

Minä olin myös olennaisten kysymysten ja työtehtävien äärellä: olin melkein unohtanut, että tänään kävisimme väitöskirjatutkimukseni tilastoasiantuntijan kanssa läpi tutkimusmetodiikan osiota väitöstä silmällä pitäen. Etsin vaaleanvihreästä väitöskirjapinosta oman kappaleeni. Sen, jossa joka toinen sivu on tyhjä ja johon mahtuu tekemään tärkeitä merkintöjä. Sitä tarvittiin tänään. Kahden tunnin session jälkeen olin melko sekaisin kaikista taulukoista, testeistä ja merkitsevyyksistä. Samalla olin supertyytyväinen, että asiantuntijalla oli aikaa tälle työlle, ja lopuksi tuntui, että hallitsen kokonaisuuden. Minulle tuli ensimmäisen kerran helpotuksen tunne – ei tämä nyt niin paha paikka olisikaan. Khiin neliöt, Fisherit, Dunnettit ja 95 %:n luottamusvälit eivät olisi rakettitiedettä väitöksessäkään.

Onneksi olin ehtinyt laittaa itseni päiväkuntoon. Se tarkoittaa omalla kohdallani sitä, että olen käynyt suihkussa, pessyt hampaat, pukenut siistit päivävaatteet päälleni, harjannut hiukset ja meikannut. Ripsivärillä on ihmeitä tekevä voima. On paljon kivampi (ihan itselle), ettei ole nuhjuinen ja epäsiisti olo. Ja jos Teamsissä laitetaan kamerat päälle, näyttää jollakin tavalta elävien kirjoissa olevalta. Tänään laitettiin. Taustalla tosin oli ruuhkaista: kahdeksanvuotias kysyi ainakin neljästi, koska hänen ympäristöopintuntinsa Teamsissa alkaa, esikoinen taas tunki keittiöön tekemään aamiaista. Mutta minulla oli tukka kuosissa.

Iltapäivällä keskittyminen alkoi herpaantua ja nälkä kurnia mahassa. Olin tällä kertaa se, joka roikkui jääkaapin ovella ja kurkisteli leipälaatikkoon ja kahvikaappiin siinä toivossa, että keksisin jotain suuhun pantavaa. Totesin nopeasti, että kolmen minuutin tarkastelujaksolla kaappien sisältö ei lisääntynyt. Päädyin aikani ovia availtuani hamstrattuihin hapankorppuihin. Niitä oli jäljellä vielä neljä laatikollista. Mietin, mitä muuta kuin perusvoileipää voi tehdä hapankorpusta…

Hapankorppuja syödessäni mietin myös (väitöskirja edessäni pöydällä) väitöstäni ja syksyyn siirtynyttä karonkkaa. Kysyin itseltäni, että jos saisin toivoa, mitä toivoisin juuri nyt kaikkein eniten. Toivon tietenkin ja aivan ensisijaisesti, että korona olisi nopeasti ohi ja pysyisimme terveinä, lisäksi toivon aurinkoista kesää ja DBTL:n toteutumista.

Tärkein – ehkä myös hieman itsekäs ja naiivi – toive, oikeastaan unelma, olisi kuitenkin saada Lauri Tähkä laulamaan väitöksen päätteeksi ICT-talolle kaksi kappaletta. Tulkoon mitä vaan. Vaikka Jääkukkia.

Mies ja kitara.

Minna Salakari


15.4. Iholla

Tasan neljä viikkoa sitten aloitin koronapäiväkirjan pitämisen. Siitä on tullut itselleni yksi etäpäivien kohokohdista, yksi tämän ajan tärkeimmistä rutiineista ja rituaaleista. Samalla tästä erityisestä, vähän oudosta ja tosi uudesta tilanteesta jäisi edes jotain jälkiä. Muistijälkiä. Lisäsin aamukahvilla ensitöikseni päiväkirjan muistilistaan kaksi asiaa: honeymoon ja hermot.

Ne olivat kaikkein ajankohtaisimmat sanat tässä hetkessä. Tajusin sen eilen, kun selasin myöhään illalla sängyssä somea. Havaitsin, että olemme niin monen kanssa samassa veneessä. Olemme neljän viikon välietapilla. Honeymoon on ohi, kuten yksi ystävistäni asian päivityksessään ilmaisi.

Keskustelin kolmen ystäväni ja yhden läheiseni kanssa siitä, miten etäajan uutuudenviehätys alkaa vähitellen karista. Multitaskaaminen kuormittaa, sähköisen kalenterin muistutukset häiritsevät, ja lähipiiri on koko ajan aivan iholla. Pahinta on, kun tietää, mitä toinen seuraavaksi sanoo tai millaisella maneerilla reagoi johonkin retoriseen kysymykseen. Lasten tekemiset, äänet ja ihan vaan oleminenkin tuntuvat ylivoimaisilta iltapäivään mennessä. Omien vanhempien neuvot alkavat ärsyttää, ja koti näyttää lähes koko ajan sotkuiselta. Pakoon ei pääse minnekään. Neljän viikon kohdalla keskittyminen herpaantuu pienestä, sosiaalisia kontakteja alkaa kaivata entistä enemmän ja työn tekeminen metelissä on pieni mahdottomuus. Hermot ovat koetuksella.

Totesin tänään, että parasta on, kun puoli viiden ruoan jälkeen voi lohdutella itseään – kohta on ilta. Jostain syystä olin ahtanut päivän työlistan aivan liian täyteen, eikä siirtymäaikoja tapaamisesta ja tekemisestä toiseen ollut tarpeeksi. Sekin selittää osaltaan sitä, ettei jaksaisi kinaamista kahdeksanvuotiaan tai esikoisen kanssa, liian täyttä roskista tai imurin ääntä. Ympäristön ja pään sisässä vallitsevan kaaoksen tunne korostuvat. Oma vika siis.

Tänään oli kaiken kukkuraksi siivoojapäivä. Aivan kuten neljä viikkoa sitten. Ihan tuiki tarpeellinen, mutta jälleen hieman väärässä kohdassa kaiken etätyön, perhearjen ja remontin keskellä. Aloin kallistua esikoisen ääneen lausuttuun ajatukseen siitä, ”miksi täällä pitää aina siivota?!” En silti valita: saimme puhtaat lakanat, desinfioidut vessat ja kylpyhuoneet, kunnollisen imuroinnin (oma vähän sinnepäin -imurointi on todella vähän sinnepäin) ja huonekasvien huollon. Juuri eilen tuskailin, miten kasvit pyyhitään pölystä. Facebookin Pikkumartat-ryhmästä sain erinomaiset vinkit, joita tänään ohjasin ihan prona eteenpäin siivoojalle. In English. Parasta on kuitenkin se, että joku muu pesee jääkaapin ja roskiskaapit sekä huolehtii pestyn pyykin viikkauksen. Ne ovat kaikkein pahimmat kotityöt ikinä!

Onneksi päivään mahtui monia iloisia – kaikessa kannattelevia – hetkiä. Saimme kahden kollegan kanssa valmiiksi englanninkielisen opintojakson toteutussuunnitelman ja olimme lopputulokseen tyytyväisiä. Mietin, että tätähän olisi hieno saada toteuttaa jatkossakin, valmiilta pohjalta. Sain lisäksi tarkistettua opiskelijoiden projektisuunnitelmia ja kypsyysnäytteitä sekä ohjattua mentoroitavaa projektityön etämahdollisuuksista. Aamun (parhaat) kaksi hiljaista tuntia antavat näille töille mahdollisuuden ja siten opiskelijoille parhaan mahdollisen palautteen ja ohjeistuksen päästä eteenpäin omissa töissään.

Pohdin tänään kypsyysnäytettä. Se on mielenkiintoinen kokonaisuus. Opiskelija näyttää taitonsa ja toimii asiantuntijana tiedottaen oman kehittämisprojektinsa tuotoksesta ja mahdollisista jatkoajatuksista artikkelin muodossa. En yleensä saa antaa apuja ”kypsäreihin”, mutta jos nimeni tulee julkaisuun, haluan katsoa kokonaisuuden tarkoin läpi. Huomasin tänään hymyileväni saatuani käsiini varsin kypsän, asiantuntevan ja julkaisuohjeita noudattavan tuotoksen. Hymyilin myös nähdessäni kahdeksanvuotiaan käsityötunnilla työstämän sukkapupun. Sillä oli korvat vähän sinnepäin ja suu alavireisesti mutrulla.

Kun olin kuvannut pupun, tilasin väitösmekon.

Aikamoista.

Minna Salakari


14.4. Ihanan arkista

”Äiti, mä keksin Ukko Nooaan uuden säkeistön!” Kahdeksanvuotias oli vahvasti hereillä ja täysin valmiina alkavaan arkiviikkoon. En antanut aamutuimaan säestää uutta säkeistöä pianolla, mutta lauluun hän sai luvan:

”Ukkooo Nooaaa, Ukkooo Nooaaa oli kunnon mies. Kun hän kastoi varpaat, veti saappaat jalkaan…” Noniin, tervetuloa tiistai, ajattelin. Tämä oli mielestäni selkeästi siivompi värssy kuin pääsiäisenä kuulemani ”Ukko Nooa, Ukko Nooa, oli kunnon mies. Kun hän meni kerhoon, pyyhki pepun verhoon...” Minun lapsuudessani Ukko (oli tylsä mies) vain saunoi pyyhe naulassa.

Olin tänään heti aamusta eniten onnellinen siitä, että tavallinen etäarki alkoi. Tiedän, että viimeistään huomenna ajatukseni ovat joko menneissä pyhissä tai tulevassa viikonlopussa. Mutta carpe diem, nautitaan niin kauan kuin onnentunnetta kestää, ajattelin. Seikkailin ensitöikseni sähköpostiviidakossa ja vastasin kaikkiin liputettuihin viesteihin, laadin opetusharjoittelijan arvioinnin ja hyväksyin yhden kehittämisprojektin väliraportin. Aamut ovat ihmisen parasta aikaa. Perheen nuoriso on asiasta eri mieltä: toinen joutui kiskomaan itsensä kukonlaulun aikaan ylös ja lähtemään harjoitteluun, toinen taas havahtui vastentahtoisesti ja aivan liian varhain keittiöstä kantautuviin työn ja koulutehtävien opastus -ääniin.

Tokaluokkalainen kysyi kahdeksasta alkaen noin viiden minuutin välein, koska kello olisi kymmenen. Kymmeneltä käynnistyi oman opettajan Teams-opetus, viikon kohokohta. Tätä ennen oli varsin hankala keskittyä omatoimisesti matematiikkaan, suomen kielen reportteri-tehtävään ja liikuntapäiväkirjaan. Käsilläseisonta ja kaikenlaiset erikoistemput houkuttelivat huomattavasti enemmän. Emme ihan päässeet sujuvan arkityön tavoitteeseen vielä tänään. Yritin pysyä rauhallisena ja antaa vähän armoa sekä lapselle että itselleni. Viimeistään kahdeksanvuotiaiden päivän Teams sai minut herkistymään ja heltymään – voi pieniä.

Kun olin saanut ohjattua kahdeksanvuotiaalle päivän työt ja kaadettua toisen kupin kahvia Mymmeli-mukiini, rakensin oman seisomaetätyöpisteeni hellan päätyyn korottaen tasoa kekseliäästi Me Naiset -lehtipinoilla. Nyt olkapää ja lavanseutu eivät kipeytyisi. Lisäksi lehdet tulivat edes johonkin järkevään käyttöön. Olen tainnut viimeksi lukea viikoittain ilmestyvän julkaisun tammikuussa. Päätin ryhdistäytyä.

Yksi mukavimmista tiistain töistä oli oman tiimin tapaaminen. Suunnittelimme kevättä ja tulevaa syksyä. Saimme myös kuulla tiimin vauvauutisen ja olimme siitä yhteisesti valtavan iloisia. Minusta on kiehtovaa olla uuden edessä, odottaa jo seuraavia tehtäviä, uusia opiskelijoita, laatia työ- ja toteutussuunnitelmia ja pohtia erilaisia toteutuksia. Päivemmällä totesin itsekseni, että edellinen opintojakson toteutus oli palautteiden ja tuotosten perusteella ollut onnistunut, sitä ei siis kannattaisi muuttaa, ellei ole aivan pakko. Ja nyt ei ollut. Huh.

Kevyestä takatalvesta ja jäätävästä tuulesta huolimatta tein perushappihyppelyt siirtymäkohdissa ja pidemmän lenkin työpäivän päätteeksi. Sain iltapäivällä myös siivottua kylpyhuoneen kaapit (mihin ihminen tarvitsee kahdeksaatoista eri punaisensävyistä kynsilakkaa?) ja raivattua hyllytilaa uusille tuotteille. Raaskin vihdoin heittää melkein jätesäkillisen vanhentuneita rasvoja, tukkatuotteita ja huulikiiltoja pois. Sen lisäksi, että olen korona-aikana lisännyt ulkoilua, treenaamista ja kodin nurkkien siistimistä, huomaan edistyneeni verkkoshoppailussa: minulla on ollut aikaa katsoa eri bloggaajien ja vloggaajien suosituksia, napata alekoodeja ja tilata tuotteet verkosta. Suurin osa tilauksista toimitetaan ilman erillistä maksua suoraan kotiovelle. Ihanan helppoa, nykyisin myös niin arkista!

Pohdin tänään, mitenköhän paluu ihan oikeaan normaaliin arkeen sujuu, kun ilmoitus siitä, että koulut alkavat, työpaikalle saa (tai pitää!) mennä, ystäviä saa tavata ja juhlia järjestää, saavuttaa meidät. Kun etään sopeutumisen ja elämän uudelleen järjestämisen sotkeekin tieto yhtäkkisestä paluusta takaisin entiseen. Mikä olisi minun ensimmäinen reaktioni? Mitä ajattelisin ihan ensimmäisenä?

Ei kai nyt sentään.

Minna Salakari


13.4. Aivan erityinen päivä

Heräsin niin monta kertaa yöllä ja niin aikaisin aamulla, että päätin aloittaa päivän täysin eri tavalla kuin aiemmin: vietin aamun ensihetket Räkkärimarketin Tarja Kulhon kanssa. Hänen vuoropuhelunsa naurattivat monessa kohdassa ääneen, joten en voinut kovin pitkään lukea sängyssä siten, etten olisi herättänyt muita. Oli pakko nousta. Onneksi minun ja Tarjan lisäksi aurinkokin oli jo hereillä.

Poikkesin kaavasta myös aamiaisella, kun päätin napsia eilistä juustokakkua vähän myös aamukahvilla. En yllättynyt, kun jääkaapissa odotti erikoisella tavalla leikelty kakun kolmasosa – perheen nuoriso oli yön aikana käynyt veistelemässä reunat ja kaikenlaisia vinopaloja hiukopalaksi. Kelmuakaan ei ihan oltu saatu kakun päälle takaisin. Yritin leikata itselleni siistin palasen, sitten suljin nopeasti jääkaapin oven aseteltuani ensin kelmun takaisin paikoilleen.

Söin lisäksi pääsiäisen ensimmäisen (ja ainoan) suklaamunan. En oikeastaan pidä suklaamunien suklaasta, mutta yllätyksistä pidän. Tämän pääsiäisen munasta kuoriutui käsillä seisova panda. Kahdeksanvuotias oli innoissaan, sillä hänkin oli saanut samaa sarjaa olevan pandan. Hän tiesi myös ylioppilaskokelaan saaneen samanlaisen. Esikoisen yllätysmunasta oli kuulemma tullut värityskuvia ja pienet muistipelikortit. ”Mut mä sain ne!” Pandat päätyivät kahdeksanvuotiaan hyllylle täydentämään isiltä saatua kiinakokoelmaa. Värikäs maatuska, jokin keltainen onnenpallero ja pieni harmaa ruukku saivat seuraa.

Minä sain seuraa päiväkävelylle. Oli mukava tavata ystävä ja kovaa vauhtia kasvava vauvavatsa. Vaihdoimme kuulumiset ja sivusimme vähän myös työasioita. Lenkiltä palattua olikin jo ihan pakko katsoa sähköpostit, liputtaa ne huomista varten ja perehtyä sähköisen kalenterin avulla arkitahtiin. Muutamia etäkokouksia, opiskelijaohjauksia ja opintojaksosuunnitelmia. Olin iloinen siitä, että olin tajunnut jättää eri etäkokousten ja -suunnittelupalaverien väleihin riittävästi siirtymäaikaa. Tiedän, että huomenna olisin siitä vielä iloisempi.

Innostuin myös viilaamaan väitökseni lektiota. Pidin tiukasti mielessäni, että lektion pitää olla lyhyt alustus väitöstutkimuksen taustoista ja kiinnostavimmista tuloksista, ymmärrettävä myös niille, jotka eivät ole tutustuneet tutkimukseen etukäteen. Oikoluin, korjasin ja luin uudestaan. Jaksotin, tarkastin ja hioin kieltä varmasti jo kymmenennen kerran. Tavasin kirjoitukseni hiljaa mielessäni, sen jälkeen luin sen vielä kerran ääneen, kellottaen. Melko sharp, ajattelin. 16 minuuttia 44 sekuntia. Pääohjaajani sanoi joskus, että ideaalilektio on jotain neljäntoista ja kahdenkymmenen minuutin väliltä. Suljin koneen ja huokaisin äänekkäästi. Se oli siinä. Lektio on valmis.

Yritin pidättää itkua, mutta en pystynyt. Kahdeksanvuotias oli paikalla salamannopeasti ja kysyi huolestuneena, mitä itken. Sain kyyneliltäni vastattua, että minulla ei ole mitään hätää, muistin vain sadannen kerran tässä korona-ajassa etäväitökseni ja juhlien siirtymisen. Tein jälleen nopean aikamatkan väitöstutkimuksen kiemuroihin ja siihen isoon työhön, jonka olin kirjan eteen tehnyt. Pyyhin kyyneleeni ja yritin hehkuttaa mielessäni – ja vähän ääneenkin! – tulevaa etäväitöstä. Ei sellaista ihan joka väittelijällä olisi…

Samalla muistin eilisen puhelun ystäväni kanssa. Hän kysyi, olenko miettinyt, miltä minusta tuntuu, kun valmistun tohtoriksi. Muuttuuko jokin? Mitä minä sitten teen? Vastasin rehellisesti: olen miettinyt, enkä usko minkään juuri tässä hetkessä muuttuvan. Olen unelmatyössäni ja toivon urakehitykseni jatkuvan tässä työssä. Kiehtovinta on, että tohtorintutkinto antaa minulle valmiuksia toimia tutkimustyön eri asiantuntijatehtävissä, vaikka tutkijana. Tässä hetkessä väitös on kuitenkin yhden erityisen opettavaisen matkan päätös. Ja se tuntuu juuri nyt sekä uskomattomalta että ihan valtavan hienolta. Se itkettää.

Tunne siitä, että on tehnyt jotain suurta ja merkittävää.

Minä tein sen.

Minna Salakari


12.4. Rituaaleja

Aamu oli sateinen. Varis huuteli kelopuun oksalla ja tanssi samalla jotain soidintanssiaan. Se toisti rituaalinsa kolmesti, mutta kukaan ei tainnut kuulla tai huomata. Me teimme miehen kanssa aamiaispöydässä suunnitelmaa siitä, mitä tänään pitäisi tehdä: alakerran kodinhoitohuoneen tyhjennys, eteisen ja makuuhuoneiden vaatekaappien siivous, kahdeksanvuotiaan huoneen raivaus ja vessatarvikkeiden lajittelu oikeille paikoilleen. Näiden lisäksi pitää piipahtaa autotallissa ja roudata muutama pahvinen muuttolaatikko sisään ja tyhjentää.

Deja vu. Minusta tuntui, että olimme käyneet keskustelun kolmesti aiemminkin tämän pienen vapaajakson aikana. Juuri mitään ei vain ole tapahtunut. Tänään päätin, että teen ainakin yhden pakollisen pahan. Valitsin eteisen ja kahdeksanvuotiaan vaatekaapit alkutöikseni.

Koska tehtävää oli paljon, keksin useita sijaistoimintoja. Päätin muun muassa leipoa New York -juustokakun, tehdä toisenkin livetreenin (lasten eläinjooga yhdessä lapsen kanssa) ja kaupassakin piti käydä. Laadin lisäksi yhdistyksen koulutuspäivän teemaehdotuksen ja ohjelmarunkoajatuksen hallitukselle esitettäväksi. Kaikenlaista sitä ehtii, kun pakoilee ikävämpiä kotihommia!

Ehdin ”lukea” myös äänikirjaa, johon olen jäänyt täysin koukkuun – onko hienompaa kuin tuore päiväkahvi, sohvannurkka ja puolen tunnin kirjakattaus? Usein puoli tuntia venyy tunniksi, mutta sekin on sallittua. Omaa hetkeäni varjosti hieman tokaluokkalaisen Fixi dancen liikkeiden harjoittelu. Hän otti MyBnB-livetreenin lasten tanssihaasteen vastaan palkinnon kuvat silmissään. Fixi dancessa kettu tai jokin muu oranssi karvainen näyttää tanssin, jota lapset matkivat, kuvaavat ja lopuksi lähettävät someen. Vartin aktiiviharjoittelun jälkeen kahdeksanvuotias totesi, että ”Kato, mä osaan, valmista tuli! Voitankohan mä?”

”Olkaa hiljaa! Miks täällä pitää koko ajan tehdä jotain?” ylioppilaskokelas hermostui musiikkiin ja tanssimiseen. Kaikki äänekäs ennen kahta iltapäivällä on nuorelle miehelle liikaa. Ei saa laulaa, ei saa nauraa eikä saa hyppiä. On raskasta, kun pitää niin ajoissa herätäkin. Ankeinta oli, kun jääkaapissa ei ollut mitään. Pohdin, että on uskomatonta, miten minä näen samassa jääkaapissa kolmen päivän aamiaiset, pääruoat ja iltapalat, mutta tämän herran mukaan jääkaapissa ei ole mitään. Huomautukseni jälkeen hän täsmensi tokaisuaan: ”Siel ei oo mitään syötävää!” Syötävällä tarkoitetaan suklaata, kakkua, hampurilaisia, lihapiirakoita, makkaraa ja kaikkea muuta yhtä epäterveellistä. Samalla hän on hyvinkin oikeassa: mitään näistä ei jääkaapissa ole.

Esikoinen heräsi poran ääneen. Hän seisoi vessan edustalla pudistellen päätään. ”Mitä te nyt taas täällä teette?” Saimme porattua vihdoin vessan hyllynpaikat. Se oli miehen tämän päivän tärkein puuha. Minä pitelin imuria ja hän porasi. Yhteistyötä tuottavimmillaan. Hyllyn kannattimet kylläkin loppuivat kesken, joten niitä piti lähteä hankkimaan lisää. Reissu kesti (miehelle tyypilliseen tapaan) kaksi tuntia. Oman ajan saaminen tässä ajassa on tärkeää, muistutin itselleni.

Juustokakku maistui taivaalliselta iltapäiväkahvilla. Keittiötä siivotessani mietin minulle tyypillisiä – vähän hassuja – tapoja. Joku tarkistaa hellan kolmesti ennen nukkumaanmenoa, joku toinen varmistaa ovien olevan lukossa tai tekee jonkin tempun tullessaan kotiin tai lähtiessään sieltä. Minun hiukan hullu rituaalini on huolehtia, että aamuksi on vettä kahvinkeittimeen. Keittäessäni iltateetä vedenkeittimellä täytän keittimen vedellä siltä varalta, että aamulla vesi olisi jostain syystä poikki. Saisin silloin vettä vedenkeittimestä. Toinen toistamani juttu on keittiön tasojen siivoaminen ennen kaikkea tekemistä ja kaiken tekemisen jälkeen – uutta keittiöhommaa ei aloiteta ennen kuin vanhat on siivottu pois. Vähän samanlainen on se, että sotkuisesta kodista ei voi lähteä reissuun, edes vähän pidemmälle metsäretkelle! Kyllä on kiva tulla takaisin, kun on siistiä.

Enää yksi pyhä jäljellä.

Minna Salakari


11.4. Hyväntekijät

Ihanan hiljainen aamu. Kymmentä yli seitsemän minun ja kahdeksanvuotiaan lisäksi hereillä oli vain etupihan mustarastas. Pitkitin kahvihetkeä, luin blogeja, vetkuttelin somessa ja kirjoitin hetken tekeillä olevaa tieteellistä artikkelia. Yritin pysyä pois työsähköpostista, mutta jouduin taipumaan, sillä etsin yhtä osoitetta. Yritin selviytyä urakasta nopeasti, etten alkaisi vastata opiskelijaposteihin. Ylitin itseni enkä vastannut. Pyhien jälkeen edessä olisi aikamoinen urakka.

Havahduin siihen, että vapaapäiviä olisi edessä vielä tämän jälkeenkin kaksi. Olin aikonut siivota vaatekaapit ja alakerran pyykkivuoret, eteisen hyllyt ja keittiön alakaapit. Osa muuttolaatikoistakin on vielä purkamatta tai autotallissa (elokuulta!). Ajattelin alkuviikosta, että pääsiäisenä on aikaa. Ehtii varmuudella konmarittaa, tehdä ruokia pakkaseen ja siivota sielunsa kyllyydestä. Tänään tajusin, että en ole tehnyt kuin yhden kotihommien to do -listalta: parittanut 59 miesten mustaa sukkaa. Yksi jäi tietenkin parittomaksi, ja osa on takuulla väärin paritettu. Perästä kuuluu.

Kun on tottunut rytmittämään elämänsä koronantahtiseksi, on hankala tarttua niin sanotuissa väleissä mihinkään ylimääräisen hommaan, sellaiseen, jota ei arkena ole ohjelmassa. Miten nopeasti yhdet pyykitkin viikkaisi tai vaatekaapin järjestäisi, mutta ei… Aika vaan menee, vaikka ei tekisi mitään älykästä tai suunniteltua – yhtäkkiä on ilta.

Teimme tänään iltapäivällä pienen retken perheen kesken. Aluksi en ollut lainkaan innostunut, mutta miehen, kahdeksanvuotiaan ja ylioppilaskokelaan innostus tarttui jossain vaiheessa minuunkin. Mennä jonnekin metsänperukoille grillaamaan, voisiko olla parempaa? Nopeasti keksin sata itselleni mieleisempää tapaa viettää lauantaipäivää, mutta kestin retkeilyn perheen yhteisenä tekemisenä, vaikka katsoinkin kelloa noin joka viides minuutti. Pohdin, että sekin on hassua, että ensin haikailee ”ihan mihin vaan” ja kun pääsee ”edes jonnekin”, haluaisi nopeasti takaisin omiin ympyröihinsä. Olen kuitenkin aina halunnut tehdä hyvää ja ajatella lähtökohtaisesti ensin muita ja sitten itseäni. Taivun moneen. Tänäänkin.

Kotiin palattuamme pysähdyin kuuntelemaan Lauri Tähkän alulle pistämää Uuden edessä -hyväntekeväisyyskappaletta. Arvostan yhteisöllisyyttä ja sitä, miten pienestä ideasta lähtee liikkeelle aivan valtavan suuria juttuja. Hyväntekeväisyysprojekti yhdisti artistit ja musiikin ammattilaiset ennätyshankkeeksi; kappale toteutettiin yli 150 ihmisen voimin, etätyönä! En voinut kuin hämmästellä, mihin kaikkeen etään taivummekaan pakon edessä. Aika kuluu, kevät vaihtuu pian kesäksi. Muusikot toteavat laulussaan osuvasti, että maailma muuttuu, vaikka ei tiedetä, mitä huomenna tapahtuu. ”Kevään lehdillä on tänäkin vuonna elämä. Päivien pidentyessä ollaan yhtä sydämessä. Uuden edessä.”

Olimme konkreettisestikin uuden edessä: tokaluokkalainen vinkui eiliseltä Ikea-reissulta itselleen uuden lemmikin, ihan oikean vauvaelefantin kokoisen Liisa-norsun. Lapsi halusi tehdä hyvän teon ja pelastaa norsuvauvan kaupan yksinäisyydestä. Ikeassa sitä kutsuttiin vielä Dumboksi, mutta kotona se sai uuden nimen. Liisa pääsi mukaan retkelle, sen kanssa pelattiin muistipeliä, jumpattiin ja ulkoiltiin. Norsu myös nukkuu yönsä kahdeksanvuotiaan vieressä vieden puolet sänkytilasta. Ennen nukkumaanmenoa Liisalle juotettiin nuken tuttipullosta viisi pullollista maitoa, sitten se silitettiin uneen. Liisasta on tullut nopeasti uusi perheenjäsen. ”En mä enää tahtoiskaan meille kaksosia!” Olin helpottunut.

Parasta tänään oli kotiovelle saapuneet perinteinen viikonloppukimppu ja Grynin tuore pääsiäislimppu. Kekseliäisyys, yhteisöllisyys ja pienet teot. ”Kerrankin sama jengi jakaa saman meemin. Vasta silloin sä voit tajuu, mikä on tärkee.”

Minna Salakari


10.4. Todella pitkä perjantai

Kaikki aamutoimet, live-treenit ja yläkerran siivoushommat oli tehty jo ennen kymmentä. Kahdeksanvuotias kysyi kaksikymmentä yli kuusi aamulla, että onko pitkäperjantai oikeasti pidempi kuin tavalliset perjantait. Minun teki mieli vastata myöntävästi muistellessani aiempia pääsiäisiä, mutta olin rehellinen. Aamiaisella kaivelimme tietoa pitkästäperjantaista. Lapsi kuunteli tarkkaavaisesti, kun minä tavasin ääneen Googlen anteja. Pitkäperjantai on Kristuksen ristiinnaulitsemis- ja kuolinpäivä. Sitä en muistanut lainkaan, että se on kirkkovuoden ainoa surujuhla ja osa hiljaista viikkoa.

”Äiti, mikä on hiljainen viikko?”

Minua nauratti, kun kerroin vastausta: hiljainen viikko on toiselta nimeltään piinaviikko. Tosiaan, tässä korona-ajassa edessä ovat todelliset piinapäivät. Kaikenlaiset lankalauantait ja sukkasunnuntait vielä koettavina ilman tähdellistä (älykästä) tekemistä, kuten koulua ja työtä. Oikeastaan ilman minkäänlaista sen kummempaa tekemistä – kaikki kevätriennot on peruttu. Meidän piti olla juuri nyt Pohjois-Italiassa pienellä kevätmatkalla, ja tokaluokkalaiselle oli sovittu odotettu parin yön kyläreissu mummolaan. Laukkua en sentään ollut pakannut valmiiksi, vaikka ennakoiva ja suunnitelmallinen olenkin. Nyt mietin, viettäisinkö pääsiäisen pyhiä olohuoneessa, keittiössä tai makuuhuoneessa. Onneksi olemassa on myös ulkoiluvaihtoehto. Usein valitsen sen.

Tänään iloitsin siitä, että valinnanvaraa oli myös MyBnB-livetreeneissä. Koko pääsiäinen täynnä erilaisia jumppia. Katselin ohjelmaa ja rastitin mielessäni itselleni sopivimmat: kuminauhasetti, kahvakuulajumppa ja circuit kolmella lieskalla houkuttelivat eniten. Kehonhuoltoakin pitäisi tehdä. Lisäksi päätimme yhdessä kahdeksanvuotiaan kanssa osallistua burbee-haasteeseen. Tämän päivän saldo iltapäivällä kello viisi oli 150. Ilmoitimme tuloksemme haastekirjureille. Mahdetaanko saada aikaan maailmanennätys? Lapsi ainakin teki ennätyksensä siltakaadoissa ja käsillä seisomisessa. Hän on harjoitellut niitä kolme viikkoa. Aamusta iltaan ja joka välissä.

Suurin haaste – tänäänkin – oli kuitenkin ruoanlaitto. Tai oikeastaan se ”mitä tänään syötäisiin?” Jauheliha, broilerinfileet ja siskonmakkarat ovat alkaneet tympiä, eikä grillattavaa tai uusia ideoita ollut. Lihamureke olisi ollut passeli kahden mielestä, yksi haaveili grillimakkarasta, yksi nuggeteista ja yksi pitsasta. Ei ääniä sosekeitolle. Päädyimme pääsiäisen kunniaksi noutoruokaan. Huomenna grillattaisiin. Päädyimme myös piipahtamaan Ikeassa. Juteltiin taannoin ystävän kanssa heidän vastaavasta reissustaan. Totesimme yhteisesti, että tällaisiin käynteihin sisältyy aina pieni jännitysmomentti, ihan kuin oltaisiin liikkeellä vähän varkain. Suojasimme itsemme, pesimme ja desimme kätemme ja haimme vain välttämättömät kylppäritarvikkeet – äkkiä pois!

Esikoinen valitteli leukojaan: sen verran kiristää koko ajan, että leuat ovat ihan jumissa. Pystyin samaistumaan tilanteeseen melko nopeasti, ja meillä oli pitkästä aikaa pitkä ja mukava keskustelutuokio. Pitkä ja mukava tarkoittaa sitä, että juttelimme viisi minuuttia ja nauroimme vedet silmissä toiset viisi minuuttia. ”Sä et saa naurattaa, ku mun leuat sattuu!”

Meillä kaava menee usein niin, että mitä enemmän toinen nauraa, sitä enemmän toistakin naurattaa. Tyhjännaurajat. Tai no, nyt palasimme ehkä viidennen kerran korona-ajan alkuun, hamstraamisiin (hänen hankkimansa kauheat riisikakut ja kaikenlaiset tonnikalat, miehen roudaamat pesuaineet) ja perheenjäsenten ominaisiin kriisipiirteisiin. Tämän jälkeen toinen siirtyi vähäeleisesti huoneeseensa ja toinen jäi naureskelemaan itsekseen keittiöön. Olipa mukavaa.

Herätys. On taas aamu.

Jumpat ja pumpit. Burbeet.

Suklaamunat. Servietit.

Todellisia pääsiäisiloja.

Piinaviikko.

Mut yllätyin.

Aika ei tullut pitkäksi.

Minna Salakari


9.4. Uutisia ja unelmia

Harjoitteluun lähtevän ylioppilaskokelaan kellon toistuva kilkutus herätti jälleen kaikki muut paitsi hänet itsensä. Aamukahvihetkestä tuli rauhaton, kun esikoinenkin puuhasteli keittiössä jo ennen puolta seitsemää: aamun vitamiinit, oman kahvimukin pesu ja täyttö, paahtoleivät. Paahtoleipiä odotellessa voi aina vähän varjonyrkkeillä. Pidin katseeni tiiviisti koneessa ja yritin olla hiljaa. Kun tajusin, että kahvikannu oli tyhjillään hakiessani santsikuppia, hiljaa oleminen oli jo vaikeaa. Muistin nanosekunnissa, että se esikoisen oma muki on puolenlitran vetoinen.

Luettuani aamun uutiset jäin pohtimaan, onko meillä mitään muuta uutisoitavaa kuin korona. Jokainen uutinen tai somenosto käsittelee koronaa jostakin näkökulmasta: koronatilanne maailmalla, koronatilanne Suomessa, tehohoidettavien koronapotilaiden määrä, eristyssuojaimet, poikkeuslaki, eristäytyminen, pääsykokeet ja kesälomamatkustus. Kaikissa kärki on sama. Mitähän tapahtui Australian metsäpaloille, ilmasto-ohjelmille tai sote- ja maakuntauudistukselle?

Katsomme ani harvoin aikuisten uutisia kahdeksanvuotiaan läsnä ollessa. Siitä huolimatta hän esitti oman havaintonsa uutislähetyksistä: ”Äiti, mä oon huomannut, että uutisissa pitää puhua sellasta vanhaa kieltä.” Heti perään hän perusteli sanomaansa: ”Ei voi sanoo, et tääl oli tai tääl tapahtu. Pitää sanoa, että täällä oli ja täällä tapahtui. Ja sitte ne sanojen päätteet, et me teimme, ei et me tehtiin.” Lopuksi hän näytteli kokonaisen uutispätkän hiusharja mikrofoninaan – ja kuulosti aivan uutistenlukijalta.

Tokaluokkalaisen tultua pihalta kuulimme hänen neljännen eläinääni-imitaationsa. Olemme kuulleet aiemmin kirkuvan apinan – täysin autenttinen! – tolppaa nakuttavan tikan ja läähättävän koiran. Nyt saimme todistaa pulun kurlutuksen. Pohdin mielessäni, että tuosta tytöstä tulee vielä näyttelijä. Ainakin ääninäyttelijä.

Tänään oli aivan uudenlainen etäkoulupäivä: tokaluokkalainen osallistui ensimmäiseen Teams-opetukseen. Kun vihdoin löysimme oikeat tunnukset, homma hoitui ihan suvereenisti. Opettaja opetti livenä suomen kieltä ja kirjallisuutta, mutta minusta tuntui, että kaikkein tärkeimmässä osassa oli luokan yhteen kokoontuminen. Jälleennäkemisen riemu oli käsin kosketeltavaa, lapsen ilo liikuttavaa.

Ympäristöopissa pohdittiin tunteita ja kuvaamataidossa luotiin unelmakarttakollaasi. Sen lisäksi, että ohjasin karttatyöskentelyä, jäin seuraamaan hyräilevän tytön puuhastelua unelmamaailmassa. Miltä minun tämänhetkinen unelmakarttani mahtaisi näyttää? Vapaus, kesälomamatka, remontista valmis koti, terveys, viikonloppukimppu, terassilatte, ystävätapaamiset ja karonkkajuhla. Ainakin tältä.

Tokaluokkalaisen kollaasissa pääosassa oli kaikenlainen materia. Olisi kiva saada kaulakoru ja mielin määrin karkkia, sen lisäksi olisi ihan unelmaa tapetoida huone keltaisella tapetilla, viettää kaverisynttäreitä isolla porukalla, ratsastaa oikealla hevosella ja oppia virkkaamaan pöllötyyny. Värikästä, konkreettista ja naiivia, ajattelin. Minä viimeistelin unelmakarttatehtävän sijaan hankkeen uutiskirjeen. Siitäkin tuli värikäs.

”Toi on ihan viisvuotiaiden ohjelma!” ylioppilaskokelas naljaili kotiin palattuaan kahdeksanvuotiaan lastenohjelmavalinnalle. Pikkusiskolla oli repliikki välittömästi valmiina: ”Mä katon nyt mieluummin tämmösiä ohjelmia, ku uutisista tulee vaa ikäviä asioita”. Pohdin hänen vastaustaan – totta tosiaan, ohjelmat ja tubettajat ovat vaihtuneet viimeisten viikkojen aikana pehmeämpiin valintoihin. Prinsessa Vuokko ja Jani-tonttu, Martta-koira ja Kuminakuja 19 ovat tulleet tutuiksi.

Ihanan lapsellista.

Oikeastaan inhimillistä.

Minna Salakari

Minna Salakari
Haluatko käyttää

Osallistuaksesi keskusteluihin ole hyvä ja kirjaudu TS-tunnuksillasi

Olet kirjautuneena yritystunnuksella. Yritystunnuksella ei voi osallistua keskusteluihin.
Aloita keskustelu tästä jutusta
Viesti

Viesti lähetetty!

Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22.
Virhe viestin lähetyksessä.
TS:n verkkokeskustelun säännöt

Uudet näkökulmat keskustelussa vievät asioita eteenpäin. Siksi Turun Sanomat kannustaa verkkosivuillaan aktiiviseen ja rakentavaan keskusteluun.

Verkkokeskusteluun osallistuminen edellyttää rekisteröitymistä (jonka pääset tekemään tästä). Rekisteröityminen ei edellytä lehden tilaamista.

Keskusteluun voit kirjoittaa omalla nimelläsi tai nimimerkillä. Suosittelemme oman nimen käyttöä, sillä on arvokasta seistä mielipiteidensä takana. Ole kriittisenäkin kohtelias ja kunnioita muita. Epäasiallinen käytös estää osallistumisen keskusteluun.

Turun Sanomien verkkokeskusteluun tulevat viestit tarkastetaan ennakolta. Siksi viestit julkaistaan viiveellä, ja julkaisusta päättää toimitus. Keskusteluja julkaistaan arkisin kello 9–23 ja viikonloppuisin kello 8–22. Toimitus voi lyhentää ja muokata kirjoituksia.

Kirjoittaja on juridisessa vastuussa viestinsä sisällöstä. Rasistisia, herjaavia tai ihmisten yksityisyyttä loukkaavia viestejä ei julkaista. Muista hyvät tavat, älä huuda äläkä kiroile.

Kirjoita napakasti. Emme julkaise yli 1 800 merkin viestejä. Pysy keskusteluketjun aihepiirissä. Älä yritä muuttaa aihetta. Tekstin yhteyteen voi liittää teemaan liittyviä asiallisia linkkejä, jotka toimitus tarkistaa ennalta. Mainoksia emme julkaise.

Verkon keskustelut ovat osa Turun Sanomien sisältöä, josta olemme vastuussa. Toimitus voi harkintansa mukaan sulkea keskusteluketjun.