Mauno Henrik varttui vaatimattomissa oloissa. Ilmeisesti jo lapsuudenkodista periytyy itsehillintä, varovaisuus, pohdiskelevuus. "Muistan kerran, kun olin saanut voileivän ja ilosta vähän hyppelin, niin äiti sanoi, että mitäs siinä seilaat, istu paikallesi", on osuva muistelus lapsuudesta.
Elämä oli kovaa. Yksitoistavuotiaana poikanen joutui koulun ohella töihin, nostamaan keilaradalle painavia keiloja. Nuorena miehenä sotaan, lopulta kuuluisaan Lauri Törnin joukkoon raskaille retkille. Kun muistaa kaiken tämän, ymmärtää entistä enemmän myös myöhempää Koivistoa.
Ylioppilas sodan jälkeen iltalinjalta, tehokkaat opinnot Turun yliopistossa, huipennuksena väitöskirja sosiaalisista suhteista Turun satamassa. Ja sitten Helsinkiin.
Jahkailu oli kuin taidetta
Yleinen käsitys on, että isot pojat ottivat Koiviston Helsingin työväen säästöpankkiin kasvamaan korkoa tulevaisuutta varten. Johdonmukaisesti pankinjohtaja alkoikin solmia suhteita eri puolille. Mutta hän veti myös menestyvää pankkia. Terävät puheenvuorot pitivät pankin profiilin paljon korkeammalla kuin vaatimaton markkinaosuus muuten olisi riittänyt.
Kuuluisassa nuorten, kiukkuisten taloustieteilijöiden o-ryhmässä Koivisto hankki laajaa tiedon pääomaa, josta vähitellen jalostui kuuluisa Koivisto-ilmiö. Sen on hyvä ystävä Seppo Lindblom määritellyt näin: "Suorastaan taiteeksi kehitetty alituinen jahkailu yhtyy harmoniseen, luotettavaan ja tasapainoiseen henkilökohtaiseen karismaan."
Yhä useammin Koivisto kulki vastavirtaan. Tuntui kaivavan verta nenästään ja lyövän päätään seinään. Yllättävän monta kertaa seinä antoikin periksi. Myös pessimismi jalostui lähes taiteeksi. Ei ihme, että nykyinen valtiovarainministeri Jyrki Katainen ihmetteli viime viikolla, miksi valtiovarainministeri saa älykkään maineen, jos on pessimisti. Koivistoa siitä saa syyttää, ei niinkään Iiro Viinasta tai Sauli Niinistöä .
Kekkosta kiukutti
Kun kansa alkoi rakastaa pessimistiä, niin Urho Kekkonen lähes inhosi häntä. Merkintä Kekkosen päiväkirjassa kertoo paljon: "Koivisto ei ole kypsä ja poliitikkoa hänestä ei tule. Kvasifilosofointia ja epäselvyyttä. Kun hän käy puheillani kertomassa jotakin, en perästä päin ymmärrä, mitä hän tahtoi sanoa. Samaa sanovat viisaammatkin kuin minä."
Koivisto näki tilanteen omalla tavallaan: "Mennessäni Tamminiemeen oli normaali asetelma, että Kekkonen katsoi minua vihamielisen näköisenä. Hän antoi siten jo alkajaisiksi ymmärtää, että jos minua ei olisi, ei olisi ikäviä asioitakaan."
Mieleen juolahtaa epäilys, että Koivistoon oli tuolloin iskenyt pieni piru, että hän heitti aivan tahallaan presidentin eteen vain vaikeita asioita. Ei mielistellyt tippaakaan, kuten Kekkosen perässäkulkijat. Tätä tukee Koiviston oma paljastus: "Pyrin pitämään etäisyyttä. Voisi sanoa, että mieluummin pidin häntä epävarmuuden tilassa omista suunnitelmistani. Varmuuden vuoksi."
Avoimeen yhteenottoon
Avoin yhteenotto vanhan presidentin kanssa tuli keväällä 1981, jolloin presidenttipeli oli jo täydessä vauhdissa. Keskustan veres puheenjohtaja Paavo Väyrynen kampesi pääministeri Koivistoa sivuun Kekkosen tuella. Koivisto oli lukenut perustuslakinsa ja ilmoitti, että pääministeriä ei erota presidentti vaan eduskunta.
Väyrysen hanke kariutui. Koivisto puolestaan huudettiin Porissa Sdp:n presidenttiehdokkaaksi. Sieltä kiiri maailmalle keskusta-kokemusten innoittama lausahdus: "Jos joutuu provosoinnin kohteeksi, on parasta koettaa olla provosoitumatta."
Loppu on historiaa, jonka kummallisimpiin lukuihin kuuluu elinkeinoelämän julkinen asettuminen alkoholisoituneen Ahti Karjalaisen puolelle Koivistoa vastaan. Etelärannassa ei muistella mielellään tuota episodia.
Paavo Väyrysen suuri pettymys
Paavo Väyrynen on Koiviston mielestä poliitikoista se, jonka kanssa hän on eniten joutunut tekemisiin. Väyrystä Koivisto kuvailee kirjoissaan mieheksi, joka tekee yllättäviä asioita, mutta ei yllätä.
Vuoden 1987 tapahtumat taisivat sittenkin Koiviston yllättää. Lentopalloilija turvautui kunnon iskulyöntiin, kun hänelle paljastui, että porvaripuolueiden johtajat olivat sopineet eduskuntavaalien jälkeisestä hallituspohjasta.
"Olen hämmästellen todennut minulle varatun kovin pienen ja nopeasti ohimenevän sivuroolin niissä kaavailuissa, joiden piti johtaa uudenlaiseen hallItuspohjaan", Koivisto murahtaa muistelmissaan.
Porvarijohtajien sopimuksella pyyhittiin Linnan kiiltävä pöytä, ja pankinjohtaja Harri Holkeri kasasi historiallisen sinipunahallituksensa. Koivisto puhui salaliitosta. Äärimmäisen pettynyt Väyrynen puolestaan törkeästä väkivallasta kansanvaltaa kohtaan.
Ulkopolitiikan balkongilla
Vuonna 1988 alkanut Koiviston toinen kausi täyttyi ulkopolitiikasta. Ison varjon vuosiin toi 1990-alun syvä lama.
Aluksi Koiviston Suomi oli ulkopolitiikan balkongilla tarkkailijana. Presidentti piti tiiviisti yhteyksiä esimerkiksi presidentti George Bushiin ja pääsihteeri Mihail Gorbatshoviin . Permannolle Suomikin joutui, kun Neuvostoliitto alkoi rapautua. Käynnistyi hektinen vaihe. Suomi arvioi uudelleen suhteensa itään, etelään ja länteen. Kivuliainta oli suhtautuminen vapautuvaan Baltiaan.
Euroopan unionin jäsenyyttä haettaessa Koivisto ei enää jarrutellut, kun juna oli lähtenyt liikkeelle. Päinvastoin, hän patisti pääministeri Esko Ahoa (kesk) tämän rimpuillessa oman puolueensa jäsenyyttä vastustaneiden kanssa.
Suomen pääsy Euroopan ytimeen varmistui samana päivänä, kun Koivisto luovutti vallan Martti Ahtisaarelle .
Liian aikaista, liian myöhäistä
"Noususuhdanteen hillitseminen on niin kauan liian aikaista kunnes se on liian myöhäistä." Jotain yhtä mystistä Koivisto lienee joutunut myös miettimään, kun lama vyöryi Suomeen. Vaikka hän kävi jatkuvia pohdintoja asiantuntijoiden kanssa, joku on jäänyt kaihertamaan. Ehkä presidentin olisi sittenkin pitänyt jyrähtää, vaikka hallitus oli päävastuussa lamarintamalla.
"Kyllähän sitä joskus syntejään voisi tunnustaakin, mutta kun siinä samalla tulee vapauttaneeksi vastuusta monia, jotka ovat turmion tietä aktiivisesti rasvanneet", tuumaili Koivisto koivistomaisesti vuonna 1994, laman jo hellitettyä.
Aika velikulta.
KALLE HEISKANEN
• Lähteet: Tellervo Koivisto-Seppo Lindblom-Jaakko Kalela-Olli Arrakoski: Kyllä se siitä!, Mauno Koivisto: Kaksi kautta I ja II, Mauno Koivisto: Koulussa ja sodassa, Juhani Suomi: Urho Kekkosen päiväkirjat.
