Seurasimme kesämökin pihalla käpytikan pesintäpuuhia koko kevään ajan. Pesäkolon hakkuu aloitettiin jo maaliskuun lopulla. Toukokuun puolivälissä alkoi poikasten ruokinta ja emot lentelivät edestakaisin metsän ja pesäkolon väliä. Poikasten kasvaessa ne kurkkivat pesäkolonsa suulta, mutta eivät uskaltaneet poistua kolosta. Vielä tässäkin vaiheessa emot ruokkivat poikasiaan pesäkolossa, jossa on täytynyt olla todella ahdasta. Poikasten ollessa jo lähes emonsa kokoisia emot yrittivät houkutella poikasiaan ulos kolosta usean päivän ajan siinä kuitenkaan heti onnistumatta. Ne lensivät ruoka suussa pesäkolon suulle ja tämän jälkeen kiipesivät hieman alemmas, jotta poikaset seuraisivat nokankärjessä roikkuvaa toukkakasaa ulos ulkomaailmaan. Vasta kolmannen päivän yrittämisen jälkeen ensimmäinen poikanen jätti pesäkolon ja tämän jälkeen muut perässä. Palaavatko poikaset yöksi pesäkoloon yöpymään vai onko kyseessä lopullinen kodinjättö?
Tikanpoika
Hieno havainto emojen ja poikasten yhteiselosta. Tapa, jota emot käyttivät houkutellakseen poikaset ulos ahtaaksi käyvästä pesäkolosta, on käytössä laajalti lintujen parissa ja nälkä on usein paras opetusväline itsenäistymisessä.
Mitä kauemmin poikaset viipyvät pesässään sitä suuremmaksi käy riski että jokin peto löytää pesän ja syö poikaset. Maastossa pedon saaliksi joutuu kerrallaan useimmiten vain yksi poikanen, joten mahdollisimman lyhyt pesässäoloaika on yleensä jälkeläisille eduksi.
Tikanpoikaset osaavat jonkin verran lentää pesästä lähtiessään, mutta niiden liikkuminen on aluksi puusta toiseen liitelyä. Tikkaemot ruokkivat poikasiaan maastossa vielä lähes kuukauden ajan ennen kuin poikue hajaantuu. Tässä vaiheessa poikueesta on keskimäärin jäljellä kaksi poikasta.
Tikat yöpyvät koloissa, mutta ilmeisesti kesäaikana ne yöpyvät myös puiden oksistossa. Tikanpoikaset eivät tavallisesti palaa enää pesäkoloonsa, mutta itsenäistyttyään nekin kyllä yöpyvät koloissa.
Käpytikka hakkaa joka vuosi uuden pesäkolon ja vanhat pesäkolot jäävät muiden kololintujen käyttöön. Vanhat käpytikankolot ovat tärkeitä pesäpaikkoja esimerkiksi liito-oravalle ja varpuspöllölle.
Tänä kesänä koettiin lyhyt käpytikkojen vaellus, joka aluksi suuntautui idästä länteen ja tämän jälkeen lännestä itään. Merenkurkun yli tuli Ruotsin puolelta satoja käpytikkoja Suomen puolelle.
Olen kiinnostunut tietämään, miten yleistä on valkokukkaisen kanervan esiintyminen luonnossa? Olen paljon liikkunut luonnossa mutta tänä kesänä törmäsin valkokukkaisiin kanerviin täällä Liedossa. Esiintymä on ehkä noin yhden neliömetrin suuruinen.
Jatta Savioja, Lieto
Kanerva(Calluna vulgaris) on tunnetuimpia syyspuolella kukkivia metsäkasvejamme ja se on kuivien kangasmetsien tyyppilaji. Valkokukkainen kanerva on tavallisen kanervan poikkeava värimuunnos, jota tavataan siellä täällä. Yleensä esiintymät ovat korkeintaan muutaman neliömetrin suuruisia ja kyseessä on yleensä sama juurten avulla suvuttomasti levinnyt yksilö.
Valkokukkaisia kanervia tavataan erityisesti Saimaan harjusaarten rannoilla. Lounais-Suomessa valkokukkaiset kanervat ovat vähälukuisia.
Kanerva on tärkein syyspuolen mehiläiskukka ja mehiläisten kanervankukista keräämästä medestä tehty kanervahunaja on tummaa ja voimakasaromista.
Kanerva ei kestä kovia pakkasia ja selviytyäkseen niistä se vaatii päälleen lumikerroksen. Mikäli talvet lämpenevät ja suojaava lumipeite jää satamatta, kanervakasvustot vähenevät varmasti.
