Euroopassa pyöräillyn kesän ja syksyn jälkeen tein visiitin Suomeen, kun kävin hakemassa isäni Timon matkaani mukaan. Lensimme Suomen mustasta talvesta matkani neljänteen maanosaan Afrikkaan.
Ensimmäinen haasteemme Afrikassa oli 18 miljoonan asukkaan metropolista ulosajaminen. Läntinen Kairo kuhisi ihmisiä 30 kilometrin matkalla kuin Helsingin keskustan kadut vappuna, mutta leveiden teiden ansiosta vilinässä mahtui pujottelemaan pyörällä mukavasti. Pyöräilimme ohi pyramidien, joiden muoto sai tajunnassani viimein oikeat mittasuhteet.
Pian pyramidien jälkeen Kairon kuhina muuttui Egyptin länsiaavikon autioksi autuudeksi. Edessämme oli 400 kilometriä aavikkoa ennen ensimmäistä keidasta.
Harmaudesta vihreyteen
Neljän pitkän, tuulessa ja tylsässä aavikkomaisemassa poljetun päivän täydellinen päätös oli saapua palmuilla reunustettua tietä pitkin Bahariya-keitaan syvään vihreyteen ja ravita kehonsa viereisen maaseudun tuoreilla eineksillä sekä pulahtaa viileässä illassa kuumaan lähteeseen pehmentämään kilometrien jäykistämiä lihaksia.
Pilvet roikkuivat matalalla, lähes koskien maanpinnan mustia kumpuja polkiessamme hurjaa vauhtia halki Mustan aavikon. Lopettaessamme kampien raivoisan kiertämisen vauhtimme romahti yhtä dramaattisesti kuin tumma tuliperäinen maa muuttui kalkkikiviaavikon valkoisuuteen. Jalkoja rasittavan pyöräilyvauhdin ja synkän tummuuden muuttuminen leppoisaan pyörittelyyn ja maiseman valkoiseen harmonisuuteen oli kuin siirtyisi pyöräilijän helvetistä taivaaseen.
Valitettavasti turisteja näyttää olevan taivaassakin ja Valkoisen aavikon kalkkikivimuodostelman suojasta valitsemamme telttapaikka osoittautui niin suosituksi nähtävyydeksi, ettemme saanet käydä "ulkohuusissakaan" rauhassa.
Kiistatta mahtavan Valkoisen aavikon upeimmat vitivalkoiset luonnonmuodostelmat ovat valitettavasti kaukana päätiestä pyörän saavuttamattomissa, ja taivaallinen elämys jäi siten hieman vajaaksi.
Ainutlaatuinen aavikko-osuus päättyi keitaista eristyneimpään, Farafraan, joka on pieni ja pölyinen kylä keskellä Saharaa. Elämänmeno Farafran pääkadulla muistuttaa lännen filmien pölyisten pikkukaupunkien rauhallista eloa. Tosin Farafrassa elämän kiihkeimmät sykäykset kaukana ovat lännenfilmien hevosralleista, saluunatappeluista ja pankkiryöstöistä, sillä jalon hevosen laukan sijaan Farafrassa kuulee aasien köpötystä, alkoholin sijaan miehiä huumaavat tee ja miedot vesipiiput, ja saluunatappeluiden sijaan tunteet kuohahtelevat jalkapallon tahtiin.
Seuraavan turvapaikkaan aavikon koettelemuksia vastaan oli taas kolmen päivän ajomatka. Ensimmäisenä ajopäivänä saimme maistaa kunnon aavikkotuulia, kun hiekkadyyneiltä puhaltanut kylmä sivutuuli teki poskiimme syväpuhdistuksen ja ruokaan väistämättömästi tunkeutuneen hiekan muokattua hampaitamme uuteen uskoon.
Väsyneet mielemme ja viileät nivelemme kokivat kuitenkin lämpöä kohottavan kokemuksen illalla, kun löysimme majapaikan keskellä aavikon pieneltä, asumattomalta keidastilkulta. Kylmimpänä 14 asteen keskitalven päivänäkin keitaan pellot ja pensaat loistivat syvän vihreää raikkautta. Pikkulinnut sirittivät taatelipalmuissa ja uhkeat valkoiset vesilinnut nokkivat ruokaa kosteilta pelloilta. Pystytimme teltan keitaan kuivemmalle puolelle ja lähdimme seuraamaan viereistä ojanpenkkaa kohti sen alkulähteitä. Alkulähdettä ei koskaan löytynyt, mutta muutaman sadan metrin kävelymatkan aikana ojan vesi lämpeni niin, että kylvimme yli 30-asteisessa vedessä.
Sadetta aavikolla
Dakhla-keitaan Al-Kasr-kylästä löysimme todellisen keitaan keitaan keskeltä, ja sen ainutlaatuisessa ympäristössä pidimme viikon pysähdyksen. Edullisen hotellin vieraanvarainen monitoimimies Mohamed sai tuntemaan itsemme muutaman päivän ajan faaraoiksi ja kylän taatelipalmujen, hiekkadyynien, kuumien lähteiden, matalien vuorien ja vihreiden niittyjen ympäristö sekä keitaan rennot ihmiset kruunasivat paikan täydellisen soveltuvuuden lepoon.
Koimme ihmeenkin Al-Kasrin paratiisissa, kun jouduimme palaamaan Mohamedin hoivaan kymmenen asteen vesisateessa tehdyltä iltalenkiltä. Vesisade jatkui 18 tuntia. Mohamed ei muista, että hänen 38 vuoden elinaikanaan olisi satanut niin paljoa kerrallaan, ja edellisestä pienestä sateestakin oli kulunut jo kaksi vuotta.
Jätettyämme Dakhla-ketaalle haikeat jäähyväiset oli edessämme 200 kilometriä aavikon tyhjyyttä ja hiekkaa. Yllättäen matkan varrelle osui kuitenkin yksi pienen pieni kylä, jonka maatalouskeitaan vehreydestä löysimme taas oivan telttapaikan. Seuraavana aamuna koimme vieraanvaraisuuden huipentuman, kun maatilkun omistaja Hassan tuli aamulla tekemään nuotion telttamme viereen ja keitti meille matkamiehille aamuteet.
Suomalaiseen järveen pitää porata reikä jääkairalla ennen kuin sisältä alkaa pulputa vettä ja vettä pitää vielä lämmittää mukavan lämpöiseksi. Egyptin keitaissa mukavan lämmintä vettä kulkee ojissa ilman kairaamista ja lämmittämistä. Sama eroavaisuus pätee myöskin ihmisiin. Syy lienee siinä, että suomalaiset eivät todellakaan asu keitaassa ja siinä, että näiden keitaiden ihmiset eivät todellakaan asu kilpailuyhteiskunnassa, jossa priorisointiakin priorisoidaan.
Jatkoimme tylsässä aavikkomaisemassa kohti viimeistä keidasta Khargaa, kunnes parikymmentä kilometriä ennen keidasta, tien vasemmalla puolella aaltoili upeimpia koskaan näkemiäni hiekkadyynejä, joiden seassa olisin voinut kävellä päiväkausia, etsien uusia upean yksinkertaisia tuulen muovaamia muodostelmia, jotka ovat samaisen voiman johdosta tuhoon tuomittuja.
Pitkän veden varrella
400 kilometrin matka Khargasta Luxoriin ei tarjonnut enää mitään uutta, vain sitä itseään, aavikon tyhjyyttä, hiekkaa ja tuulta. Niilin varrella mieliämme kirvoittivat ihmispaljous ja pitkälle horisonttiin jatkunut vihreys.
Taatelipalmut, ilmasto, aasivankkurit, vehnäpellot, ihmisten pukeutuminen, utuinen taivas ja katujen nuhruisuus muistuttivat niin paljon Punjabin maaseutua, että palasin muistoissani vuoden taaksepäin, Pakistaniin. Vaikka aistini olivat väsymyksen turruttamat, saivat uuden ympäristön virikkeet matkamiehen "uuden löytämisen innon" nousemaan pintaan.
Niilin varrella ei virallisesti saisi pyöräillä ilman poliisisaattuetta siellä joskus tehtyjen terrori-iskujen johdosta. Valitsimme kuitenkin oikean lähtöpäivän, kun Egypti oli edellisenä iltana voittanut Afrikan mestaruuden jalkapallossa ja poliisit elivät siten yhä muissa maailmoissa.
Pääsimme siis polkemaan maailman pisimmän joen länsirannan pikkutiellä rauhassa poliiseilta.
Egyptin 80-miljoonaisesta väestöstä 99 prosenttia asuu Niilin varrella noin 40 000 neliökilometrin alueella, eli lähes koko väestö asuu alueella, joka on vain 5,5 prosenttia maan pinta-alasta. Ilman Niiliä ja sen jokavuotisia kesätulvia antiikkiset sivilisaatiotkaan eivät olisi nousseet loistoonsa. Tänä päivänäkin maa on täysin riippuvainen Niilin vedestä, sillä Egypti on maailman kuivin maa.
Kapealla vihreällä kaistaleella kulkeneella tiellä ajaessa ympäristö ei todellakaan näyttänyt maailman kuivimpaan maahan kuuluvalta, vaan peltojen, taatelipalmujen ja eukalyptuspuiden vihreys oli trooppisen vehreää keskitalvellakin. Toisaalta vihreys loppuu Saharan kuivuuteen usein vain kivenheiton päässä Niilistä.
Niilinvarren kapea maaseutukaistale kuuluukin maailman tiheimmin asuttujen maaseutualueiden joukkoon. Vastaanottamamme tervehdykset ja kiljahdukset iloisilta ja värikkäiltä ihmisiltä olivat niin runsaita, etten ole kokenut vastaavaa sitten Indonesian Sumatran. Tyhjää tilaakin Niilin varrelle mahtui. Usein löysimme varjoisan ja rauhallisen piknikpaikan Niilin varrelta, missä seurailimme ohitse köpöttäviä aaseja ja joella seilaavia feluccoja eli turisteja kuljettavia jokilaivoja.
Paratiisimaista pyöräilyä Niilin varrella kesti harmiksemme vain kaksi päivää. Aswanista siirrymme lautalta Sudaniin, kohti uutta ja entistä haastavampaa aavikkoseikkailua.
Teksti ja kuvat: Jukka Salminen
Kirjoittaja on 25-vuotias naantalilainen, joka lähti vuonna 2005 maailmanlaajuiselle pyörämatkalle. Australian, Aasian ja Euroopan jälkeen hänen matkamittariinsa on kertynyt 36 000 kilometriä. Nyt hän on matkalla Kairosta Kapkaupunkiin.
