Kielijuttu: Voihan peijakas!
Arkikielestä tunnemme paljon sanoja, jotka tuntuvat jämähtäneen vain tiettyyn fraasiin. Niitä ei muulloin käytetä, eikä niiden merkitystäkään tunnu kukaan tietävän. Nämä sanat ovat usein jäänteitä menneestä elämänmenosta, jota emme enää tunne. Ne kertovat edellisten sukupolvien arjesta, työstä, esineistä ja uskomuksista.
Monet tällaiset sanat ovat myös varsin tunnevaltaisia, ja niiden säilyminen jossain rajoitetussa käytössä perustuukin siihen tunteen voimaan, joka niihin on aikoinaan kuulunut. Nykykielen lievänä voimasanana tunnettu peijakas kuuluu tähän kerrokseen.
Peijakas on johdettu sanasta peijas , joka tarkoittaa alun perin vainajaa tai vainajan henkeä. Hänen kunniakseen on sitten juhlittu peijaisia tai peijahaisia eli syöty muistoateria. Ihmisille emme enää nykyään pidä peijaisia, mutta vaikkapa hirvipeijaiset ovatkin jo tuttu tapa.
Vanhat suomen kielen sanakirjat kertovat, että peijas ja peijaiset ovat myös saattaneet murteittain tarkoittaa paitsi vainajaa ja hautajaisia myös pahaa henkeä ja pahaa haltiaa, joka lumoaa ihmisiä. Voimasanana peijakas on siis lopulta alun perin yhtä järeä kuin tunnetummat paholaisen nimet.
Peikkokin on peijaan ja peijakkaan sukulainen. Meille sana peikko tuo mieleen pitkähäntäisen, takkutukkaisen ja isokorvaisen Rölli-hahmon. Kansankielessä peikko on kuitenkin ollut uskomuksellinen paha henki, peto tai epäluotettava ja halveksittava ihminen. Itse perkelettäkin on peikoksi kutsuttu esimerkiksi vanhassa virsikirjassa, jossa katuva pyytää Jumalaa pelastamaan hänet "peikold rumald".
Suomen kielen tutkimuksen suurmies E. N. Setälä julkaisi vuonna 1928 vihkosen sanastonkerääjien apuneuvoksi. Siinä hän esittelee vanhoihin uskomuksiin liittyviä sanoja. Kirjanen on tarkoitettu avuksi niille stipendiaateille, suomen kielen opiskelijoille ja muille kansalaisille, jotka osallistuivat Suomen murteiden sana-arkiston kartuttamiseen.
Tuo kirja on nykysuomalaiselle kiehtova opas monien peijakkaan kaltaisten harvoin käytettyjen sanojen merkitykseen. Peijakkaan lisäksi kirjasessa seikkailevat vaikkapa Ihtiriekko, Rehki, Kehno, Terna, Vihtahousu, Virokannas ja Väipäs .
Yksi erikoisimmista sanoista on listan viimeinen sana Väipäs . Se esiintyy kansanrunoissa Juuttaan eli paholaisen rinnalla. Setälä pyytää sanankerääjiä kiinnittämään erityistä huomiota siihen, esiintyykö Väipäs jossain muuallakin kuin vanhoissa kansanrunoissa ja mitä se merkitsee.
Erikseen hän mainitsee vielä tuosta sanasta johdetut verbit, joita ovat esimerkiksi väipästää , väipättää ja väipähtää . Väipäs on sittemmin tallennettu Suomen murteiden sana-arkistoon savolaismurteiden alueelta merkityksessä vähävoimainen ja laiska. Sitä on käytetty myös haukkumasanana.
Väippäästä johdettu verbi väipähtää taas on kerätty talteen monelta paikkakunnalta erityisesti Hämeestä ja Pohjanmaalta. Se tarkoittaa vilahtamista ja häivähtämistä. Laihialta tallennetussa muistiinpanossa se liitetään aaveeseen.
Omassa lapsuuteni murteessa väipährys oli jokin tavoittamaton tuntemus, aistimus tai muisto, joka nopeasti kävi mielessä ja häipyi taas. Nykyisessä suomen kielessä peijakkaat ja väippäät ovat juuri tuollaisia väipähdyksiä kielen ja kulttuurin eilisestä, jota emme enää ilman tutkimusta tavoita.
HARRI MANTILA
