Vieras ja korea kuolema
Kuolema. Kuolema. Kuolema. Lapsena tapanani oli joskus hokea jotakin sanaa sisaruksieni kanssa saaden sen näin kuulostamaan oudolta. Kuolema ei tällaista saattohoitoa tarvitse, se kolahtaa kitalakea vasten jo valmiiksi vieraana.
Voimme keksiä sanalle vaikka sata synonyymia, mutta emme siltikään tiedä, mitä se tarkoittaa. Onko se portti, päätepiste vai yhtään mitään oikeastaan.
Kuten kaikki tuntematon ylipäätään, myös kuoleminen pelottaa. Siksi me haluamme olla ikuisesti nuoria. Ja kuolemattomia. Ajatus elämän loppumisesta on sysätty ulos arjestamme: viranomaisille, sairaaloihin, hautaustoimistoihin ja kirkkoihin.
Sillä mehän olemme tavallisia ihmisiä ja kuoleman ammattilaiset, ne ovat niitä - no, vähän outoja. Meistä kuolema tuntuu aina yhtä järkyttävältä tapahtumalta. Eivät ihmiset saa kuolla.
Kirjoittaessani kuluneella viikolla juttua tästä aiheesta, kävin ensimmäistä kertaa elämässäni hautaustoimistossa. Vasta kynnyksen yli astuttuani tajusin, että en tiedä oikeastaan paljoakaan kuolemisesta. Kuolema kylmännihkeine vainajineen ja hautausjärjestelyineen on keikkunut mielessäni etäällä ja ulottumattomissa. Ehkä tällaisen vieraantumisen takana on lapsellinen uskomus siitä, että jos mörköä ei ajattele, sitä ei myöskään ole olemassa.
Ja silti me kaikki kuolemme. Silittäessäni ruumiskirstun pintaa Punkalaitumen arkkutehtaalla aloin ihmetellä kuoleman kulisseja. Miksi me tarvitsemme rituaaleja rakkaista ihmisistä luopumiseen, miksi ajatus itseä miellyttävässä arkussa lepäämisestä tuntuu lohduttavalta.
Kun 92-vuotias isoäitini pari vuotta sitten taivalsi päätepysäkilleen, hänen hautajaisensa olivat kauniimmat kuin mitkään juhlat koskaan hänen eläessään. Köyhä, kotoa potkittu huutolaislapsi, joka koko elämänsä oli kituuttanut penniä venyttäen, löysi vihdoin arvonsa ensin puuarkussa ja sitten keramiikkauurnassa Helsingin Hietaniemen veteraanilehdon muistokylttien alta.
Elämä raatelee, mutta kuoleman on näyttäydyttävä koreana. Vainaja viimeistellään vierain käsin ja hautajaiset rakennetaan piilossa katseilta. Tästä ihmisarvoisesta kohtelusta maksetaan Suomessa joka vuosi 170 miljoonaa euroa.
Olen samaa mieltä kansalaisopiston ruumisarkkukurssilaisten kanssa siitä, että kuolemasta pitäisi uskaltaa puhua. Kun elämän päättymisestä tehdään tuttua, riittää, että rakastetaan ennen kuolemaa.
Rebekka Härkönen
