Moottoripyöräilijöillä ja Meidän Herralla on aivan ilmeisesti käynnissä jonkinlainen yhteistyöprojekti.
Ehkäpä Herran ääni ei viime aikoina ole kuulunut tarpeeksi kovaa. Tässä kulttuurissa kirkonkellot on kovaäänisin kutsu, joka kirkon sopii päästää ilmoille. Herran ylistyskään ei tahdo naisvaltaisen kirkkoväen äänivaroin kantautua takapenkkiä kauemmas.
Mutta kun satakin järeätä moottoripyörää päristelee ylös kirkonmäelle, meteli raikuu yli puolen kaupungin.
Eri asia on se, kenen mielestä tuhannen desibelin yhteispärinä kuulostaa ylistykseltä ja kenen ei. Ainakin se kuuluu.
Viime sunnuntaina motoristit rynnistivät ylös Turun Mikaelinkirkolle. Perinteinen motoristien Tuomasmessu keräsi taas ennätyslaivaston - vai pitäisikö sanoa pyörästön - hakemaan papillista siunausta motoristikauden päätökselle.
Liikemiesten lähetysliitossa, joka Mikaelin seurakunnan ohella järjestää Tuomasmessuja, on sekä omia himomotoristeja että sopivasti myös moottoripyöräkaupan edustajia. Kaupantekoa ei temppelin juurella tiettävästi silti käydä.
Eivät motoristit tällä syysseremonialla sitoudu pakkaamaan pyöräänsä talliin; kelithän ovat vielä mitä otollisimmat. Siunaus ja varjelus on loppukaudelle joka tapauksessa tarpeen. Herran kotiinkutsu kohtaa tilastojen mukaan liikenteessä kolme kertaa todennäköisemmin motoristia kuin henkilöautoilijaa, ja syksyn liukkaus ja pimeys moninkertaistaa riskin.
Silti varjeluksen tarve ei parin asiasta kuullun motoristin mukaan ole päällimmäinen syy siihen, miksi moottoripyöräkansa kaasuttaa kirkonmäille. Tärkeintä on yhteisyys, tunnelma, "pyhyys".
Liedon motoristikirkosta on tullut jo klassikko. Vuodesta 1980 moottoripyöräilijät ympäri Suomen alkoivat kokoontua sinne drive in -jumalanpalvelukseen. Tilanteen merkitystä korostamaan on saatu pariinkin kertaan saarnamieheksi itse arkkipiispa. Suosio on kasvattanut tapahtumasta monien lietolaisten painajaisen: pahimmillaan lähes kolmetuhatta moottoripyörää pienen kylän keskustassa on koettelemus asiaan vihkiytymättömille.
Eikä tarkoitus ole hissutella hiljaa. Metelinpito kuuluu kirkonmenoihin. Papeistakin yhä useampi kaasuttaa mäelle omalla pyörällä, ja kun käsikirjan mukaan on Herran ylistyksen aika, saarnamies antaa yhteisen merkin: käynnistetään pyörät!
Silloin taivaisiin nousee metelinpidon jumalainen huippu. Jos ilma on tyyni ja ilmanpaine korkea, pakokaasut nousevat otollisen rukoushengen merkkinä kohti korkeuksia. Jos ei, ylistyksen jylinään sekoittuu jonkin verran yskintää ja rykimistä.
Liedon ja Mikaelinkirkon hengelliset motoristimessut eivät suinkaan ole ainoita lajissaan. Gospel Riders -nimisen mp-kerhon nettisivuilla tunnustetaan, että laskut ovat menneet sekaisin: edes alan oma perustajayhdistys ei tiedä, montako motoristihartautta Suomen suvessa järjestetään. Tämä on Ilmiö, sanoo lähetyshenkisen yhdistyksen nettilehden tekijä Juhani Partanen.
Näyttää siltä, että varmin ja näyttävin tapa saada väkeä kirkkoon on kutsua moottoripyöräilijät paikalle. Jostakin syystä kirkon ja motorismin henki vetävät toisiaan puoleensa. Yhteisyyden ja irrallisuuden kokemuksessa ja moottorien pauhun hurmiollisessa osallisuudessa on pyhyyden henkeä.
Kirsi Kinnarinen teki viime vuonna uskontotieteen gradututkielman ns. biker-kulttuurista. Siinä hän tarkasteli Harley Davidson -moottoripyörää pyhän symbolina.
Muutkin ovat huomanneet yhtäläisyyden. Hannu Raittila vertaa moottoripyöräkerhoa luostarilaitokseen ja harrikkaa Jumalaan romaanissaan Ei minulta mitään puutu .
- Jeesus ja Harley, Daavidin poikia molemmat, lauletaan motoristien virressä. Eikä kukaan siinä porukassa pidä rinnastusta rienauksena.
EVA LATVAKANGAS
