Suuntavaistoa
vailla
Kaikille ei riitä suunnistajan lahjoja. Minulla ilmansuunnat ovat olleet hukassa syntymästä lähtien.
Rakastan matkustelua, mutten saa reissuista tarpeeksi irti onnettoman suuntavaistoni takia. Olenkin ihmetellyt, miksi kaikkien kaupunkien asemakaavat eivät noudata kotikaupunkini järjestelmällistä linjaa. Ei sen puoleen, olen minä Turussakin eksynyt.
Toinen päivittelyn aiheeni on kartanluvun ja juoksemisen yhdistelmä. Mielestäni on silkkaa masokismia kirmata metsässä sykkeen hakatessa toista sataa, ja yrittää samalla ymmärtää kädessä keikkuvasta paperin palasta jotain. Miten suunnistajat löytävät rastit jalkojen ollessa maitohapoilla, kun minulta ne pysyvät piilossa rauhallisesti köpötellessäkin?
Suunnistajaystäväni mukaan avuttomuuteni johtuu laiskuudesta. Myönnettävähän se on, että lajissa kuin lajissa voi kehittyä, jos keskittyy olennaiseen ja lopettaa ruikuttamisen. Parempi kuitenkin olla realisti ja todeta, että omassa tapauksessani harjoitus ei tee mestaria; se korkeintaan opettaa selviytymään hengissä kotiseudun ulkopuolella.
Hanna-Mari Heimo
