Postilaatikkoon putoilee kevään merkkinä siemenluetteloita, vaikka joulukukat ovat vielä täydessä loistossaan. Jos aiot saada pihallesi kesäksi sinivaleunikoita huojumaan tuulessa, nyt on aika kylvää ne potteihin ja muutaman päivän päästä kylmäkäsitellä.
Minä en aio. Tyydyn siis avaamaan kevätkauden kylvämällä kissalle kauransiemeniä ikkunalle. Suosio on taattu: niin perusteellista ihailua tuskin saa osakseen mikään muu kevään kylvötyö.
Muuten keskityn unelmiin ja suunnitteluun. Vedän toppatakin niskaan ja suunnistan kiertämään omaa talvista puutarhaa: nähdäkseni, kuinka sykähdyttävän kaunista on lumi syreenin hienossa oksastossa, ja hahmottaakseni lehdettömään aikaan, miltä puutarhan rakenne oikein näyttää.
Talvisaikaan päässä tuntuu hyppivän tuhansia ideoita. Niistä parhaat on hyvä ankkuroida todellisuuden maisemaan. Katsoa omin silmin, onko kriikunapuulle tilaa siinä talonnurkalla, johon sitä unelmoin.
Talvikierroksen jälkeen on hyvä käpertyä nojatuoliin syventymään puutarhafilosofiaan.
Siihen auttaa esimerkiksi ruotsalaisen Richters-kustantamon julkaisema Vihreä keidas, En grön oas, englantilaisen Stephanie Donaldsonin hävyttömän kaunis teos puutarhan rauhasta ja siitä, miten se syntyy.
Donaldson ruotii vastausta puutarhanhoidon peruskysymyksiin: miksi meillä on puutarha? mihin me sitä käytämme? ja miksi puutarhanhoito juuri näinä aikoina on nousemassa globalisoituvan, ajan haasteiden perässä juoksevan ihmisen lempiharrastukseksi?
Vastauksia saattaa olla lähes yhtä monenlaisia kuin puutarhanharrastajiakin, mutta yksi on ylitse muiden: me tarvitsemme rauhaa. Turvapaikkaa virikkeitä vilisevältä maailmalta. Paikkaa, jossa voi olla oma itsensä, rentoutua, viihtyä. Kuunnella lintujen laulua ja tuntea ruusun tuoksun, kun samalla pitää molemmat jalat tukevasti maassa.
Omat kädet mullassa
Nykyihmisen elämässä on liian vähän välittömiä asioita, Donaldson väittää. Kuuntelemme tekniikan äänittämää musiikkia, keskustelemme tekniikan välityksellä, syömme maapallon toiselta puolelta rahdattua ruokaa.
Puutarhanhoito on suoraa vuorovaikutusta luonnon kanssa. Kun kylvämme siemenen tai istutamme taimen ja näemme sen kasvavan, olemme itse panneet liikkeelle kasvun ihmeen. Se on perusarvo, joka tuo tyydytystä elämään.
Silti puutarhan kanssa on oltava tarkkana, ettei siitä tule vain uusi stressiä kasvattava orjatyön lähde. On parasta selvittää, paljonko aikaa ja vaivaa voi ja haluaa puutarhalleen uhrata, ennenkuin alkaa suunnitella unelmiensa paratiisia.
Levolliseen puutarhaan ei välttämättä tarvita paljon. Yksinkertaisuus on rauhoittavaa.
Suunnittelu on tarpeen siksi, ettei puutarhaan päädy heräteostosten sekamelska. Lopputulos on yleensä kaikkea muuta kuin rauhallinen.
Kirjan mukaan suunnittelun pohjana ei ole ammattilaisen tilaustyö, vaan puutarhurin omat tunteet. Kukaan ei ole parempi asiantuntija kuin sinä itse silloin kun kysytään, millaisessa puutarhassa viihdyt.
Kirjoittaja peräänkuuluttaa intuitiota eli vaistonvaraista näkemystä. Siitä on kysymys silloin kun mieleen yhtäkkiä iskee oivallus: kun tähän sijoittelee muutaman erikorkuisen pensaan, piha muuttuu tasapainoisemmaksi.
Oivalluksiin ei silti pidä suin päin luottaa: ne pitää asettaa koetukselle. Aiotun pensasryhmän kohdalle voi raahata vaikkapa luudan ja muutaman tuolin, siristellä silmiä ja kuvitella, miltä lopputulos näyttää.
Jos olo on tyytyväinen, oivallus oli oikeassa. Jos ei, jatka kokeilua. Säännöistä ja muodin oikuista vapaa amatööri rakentaa vapaampaa ja enemmän itsensä oloista puutarhaa kuin se, joka seuraa puutarhataiteen viimeisimpiä tyyliohjeita.
Polun romantiikka
Joitakin sääntöjä on silti hyvä pitää mielessä, ettei joudu kokeilemaan kaikkea yrityksen ja erehdyksen kautta. Harmoniaa ei saa aikaan ilman tasapainoa. Jos puutarhassa tuntuu olevan jokin pielessä, kannattaa tarkastella näkymiä tasapainon kannalta: keikahtaako painopiste vinoon, tuntuuko toinen puoli tyhjältä ja toinen täyteen ahdetulta. Tasapaino löytyy usein kokeilemalla: piirtämällä kaarevia viivoja maahan, siirtelemällä isoja esineitä istutuksia kuvaamaan.
Polut tuovat puutarhaan sielun, mutta niiden on johdettava jonnekin: levähdyspaikalle, vajaan, leikkimökille. Keskelle istutuksia päättyvän polun päähän voi asettaa vaikka puutarhatuolin tai ruukkukasvin.
Kaareva, piiloon kulkeva polku välittää romantiikkaa. Vielä tehokkaampi lumovoima on raollaan olevalla portilla, jonka taakse ei näy. Johonkin puutarhan nurkkaan, pensaiden kätköön, voi järjestää pienen piilopaikan, jossa saa olla hetken rauhassa perheen hälinältä ja kotitöiltä.
Veden katselu sekä rauhoittaa että virkistää ajatusta. Pienikin lampi tai vaikka vain vedellä täytetty ruukku, johon heijastuu vihreitä lehtiä, saa puutarhan tuntumaan täydellisemmältä; sen äärellä viihtyy.
Ripusta keinu puuhun
Levolliseen puutarhaan kuuluu myös huolella parhaisiin viihtymäpaikkoihin istutettuja istumapaikkoja. Tukevasta puun oksasta riippuva keinu sopii loistavasti maisemaan. Se tuo mukanaan vastustamattoman tunnelman: tähän on pakko istua miettimään maailman menoa, vaikka leikki-ikä olisi kauan sitten ohi. Vauhdin otossa kannattaa tosin huomata, ettei puu ole yhtä turvallinen keinuteline kuin leikkivälineteollisuuden valmistamat hökötykset.
Värejäkin kannattaa miettiä. Vihreä on täydellinen: tummien havujen ja erisävyisten lehtien sommitelmat ovat aina rauhoittavia.Kukkien pitäisi ennemminkin täydentää vihreyttä kuin rikkoa sitä. Parhaiten vihreään soveltuvat valkoiset, roosan, sinisen ja violetin sävyt. Kirkkaan oranssi, keltainen tai tulipunainen hyppäävät levottomasti irti ympäristöstään.
Puutarhan rauhaan kuuluvat myös tuoksut. Köynnöskuusama, jasmike ja pensasruusut ovat vaikuttavimmasta päästä ja tuoksuvat yhdessä pitkään. Laventeli ja kangasajuruoho levittävät tuoksuaan parhaiten polun reunassa, jossa satunnaisen kulkijan jalka voi tönäistä niiden aromit valloilleen.
Äänetkin vaikuttavat tunnelmaan. Linnunpöntöillä saa paikalle linnunlaulua, koristeheinillä tai vaikkapa bamburuo'oilla tuulen rapinaa, pikkupurolla veden lorinaa. Pienet, läheiset luonnon äänet virittävät puutarhaan rauhan, jota kannattaa kuunnella: se tarttuu.
Eva Latvakangas
Kuvat Stephanie Donaldsonin kirjasta En grön oas, Egmont Richter Ab, Malmö 2004
