Jurmon talvessa
taivas on lähellä

Pimeyttä silmänkantamattomiin. Taskulamppu heittää pienen valovanan maailmaan, jonka muodoista tai edes olemassaolosta ei ole varmuutta.

Polku kiemurtelee halki matalan maiseman, joka koostuu kanervasta ja katajasta. Polun oikealla puolella kuulee metsän vaan ei näe. llman taskulampun valosilmää erottaa vain tumman seinän, joka vaikuttaa huminan perusteella elävältä. Ei kalliota vaan puuta, istutettua männikköä.

Klas Mattsson menee edeltä mönkijällään, jonka kärryssä matkailijoiden tavarat kulkevat runsaan kilometrin päähän mökkiin. Polku on kapea. Jurmossa ei ole autoja.

Klas Mattssonilla on kyllä auto, mutta se odottaa Nauvon Pärnäisissä yhteysalus Aspön laiturissa kaupunkireissuja.

-  Östen Mattssonilla oli jonkin aikaa auto saaressa, Klas kertoo.

Östen ja Klas ovat molemmat syntyperäisiä ja yhä vakituisesti saarella asuvia jurmolaisia.

Lunta ei ole. Senkin tuntee vaikkei näkisi. Kostea tuuli käy mutta pakkanen puuttuu. Jurmo on toinen todellisuus. Talvella Jurmossa on lisäksi kaksi maailmaa samassa: päivä ja yö.

Kun silmä tottuu pimeään, ääriviivat erottuvat. Puolikas kuu valaisee vaahtopäiset aallot, jotka hakkaavat alituiseen rantakalliota. Hitaasti aalto aallolta kallio antaa millin sadasosia periksi ja silottuu. Talven pimeydessä askelten paikat on valikoitava tarkoin.

Takana yhteysalus Aspö tekee lähtöä ja vie valonsa mennessään. Valtoimenaan vellova meri teettää työtä kokeneellekin kapteenille, vaikka kerta olisi miten mones. Jurmo vaatii keskittymistä, kapteeni sanoo. Ja nyt tuulee, tuulee kunnolla.

Vaikka meri yltyy välillä rauhattomaksi, Aspö yhdistää ulkosaaren mantereeseen ympäri vuoden, läpi tuulen ja jään. Kovana jäätalvena 2003 matkustavaiset tosin piti jättää jonkin matkan päähän laiturista. Mutta sitä kesti vain hetken.

Huviveneilijät ovat kaukana poissa, puolen vuoden päässä. Siellä missä laineet liplattavat ja tuuli leyhyttää keveästi matkailijan hiuksia ja saaren islanninhevosten harjaa. Heinäkuun maailmassa saari on täynnä ihmisiä. Vierasvenesatamaan ruopattiin kymmenisen vuotta sitten 80 paikkaa osin valtion tuella. Kaikkia paikkoja tarvitaan.

- Enimmillään sinne on tungettu 130 venettä, Klas Mattsson kertoo.

Kesällä aurinko on korkealla ja savukampela menee kuin kuumille kiville. Kioski on auki, soitto soi ja nauru raikaa.

Nyt aurinko on kaukana, eikä pelkästään valovuosissa mitaten. Vuoden pimein hetki lähestyy ja pimeyden mukana kulkee hiljaisuus. Talvipäivä seisahtaa, kun maapallo on ääriasennossa, kallistuneena poispäin auringosta, pohjoisnapa kauimmaisena.

Jurmossa ei tosin kuljeta kello kaulassa koskaan. Saarella on sama ajanlasku kuin mantereella, mutta elämänrytmi on toinen, kesät talvet. Saarella tulee helposti tunne kuin talvipäivä todella seisahtuisi. Työt, askareet ja muu aika nivoutuvat saman elämän jatkuvaksi janaksi.

- Kaupungissa on kaikilla koko ajan kiire. Se ei ole hyvä, sanoo Aino Mattsson.

Matkailija tuo helposti kiireen tullessaan ja vie sen mennessään. Lomallakin täytyy edetä nopeasti paikasta toiseen. Vaikka miten voisi kenelläkään olla kiire Jurmossa tai Jurmosta? Jurmoon korkeintaan.

- Ihmisistä huomaa, että he ovat loppuun ajettuja. Täältä he hakevat rauhaa, kertoo Mattsson, joka toimii kesäisin saaren oppaana.

Vakituisia asukkaita saarella on kuusi, joista neljä on Mattssoneita. Kaikki asuvat kylässä saaren pohjoispuolella. Kesämökkiläisiä on Aino Mattssonin mukaan kuutisenkymmentä, ja he ovat kaikki entisiä jurmolaisia tai heidän jälkeläisiään.

Osa vapaa-ajan asukkaista viettää pitkiäkin aikoja saarella, jos työt sallivat. Laajakaistainen yhteys internetiin avartaa mahdollisuuksien rajoja. Vaikka Jurmo olisi toinen maailma, yksi perussääntö pätee täälläkään. Elämässä on monia asioita, jotka eivät ole pakollisia. Syöminen on.

- Työ on kaiken a ja o. Moni pohtii, pystyisikö muuttamaan tänne vakituisesti, mutta ensin pitää olla työtä, toteaa Aino Mattsson.

Jurmossa on kalastettu ja viljelty maata aina. Nyt jurmolaiset saavat elantonsa pääosin matkailusta. Euroja tuo saareen noin 10 000 vuotuista matkailijaa, joista suurin osa käy kesällä. Saaren parikymmentä yösijaa täyttyvät nopeasti myös talvella. Tammi-helmikuussa on Klas Mattssonin mukaan hiljaisinta.

- Emme oikeastaan markkinoi lainkaan. Majoitusta tarvittaisiin lisää, jos rupeaisimme mainostamaan, hän kertoo.

Lisää petipaikkoja ei lähitulevaisuudessa ole vielä luvassa.

- Ensin pitää saada omat paikat kuntoon. Ulkorakennukset ja muut, Klas Mattsson sanoo.

Nuorin jurmolainen on Paraisilla käytyjen koulujen jälkeen palannut jäädäkseen.

Tiina Johansson kuuluu paljon puhuttuihin, mutta harvemmin nähtyihin etätyöläisiin. Mielenterveyden keskusliiton kuntoutuspäällikkö tekee töitä vuoroin Helsingissä, vuoroin Jurmossa. Myös rakennusalalla työskentelevä aviomies pystyy tekemään osan töistään internetyhteyden ja kännykän päässä mantereesta.

- Täällä olemme niin paljon kuin mahdollista. Kuukausittain vajaan viikon, Tiina Johansson kertoo.

- Isänäiti oli täältä kotoisin.

Jurmossa Johansson on viettänyt kaikki kesät lapsuudesta lähtien.

Parhaimmillaan Jurmo on kuitenkin syksyllä.

- Yritän pitää loman aina syys-lokakuussa, Johansson sanoo.

Kun Johansson oli lapsi, ihmiset tunnettiin. Jos merellä nähtiin vene, kuikuiltiin, kuka on tulossa. Nyt veneitä on satoja, eikä kaikkia voi tuntea.

Talvella Jurmossa vallitsee rauha ja taivas on lähellä. Kun taivas on kirkas, tähdet syttyvät.

- Silloin tuntuu siltä kuin voisi kävellä suoraan taivaaseen, Johansson sanoo.

Taivas on kai Jurmossa aavistuksen verran lähempänä kuin muualla.

Taivas ei ole silti ole sama kuin paratiisi. Tai riippuu mitä haluaa. Syksyllä ja talvella taivas riippuu välillä maassa.

Ja tuuli tunkee kaupunkilaisen nahkoihin ja ytimiin.

Jurmolaisille 16 metriä sekunnissa on kai vieno henkäys talvisäässä. Pirjo Mattsson kertoo, että kovimmillaan tuulen nopeus on yltynyt 44 metriin sekunnissa puuskissa.

- Se on pahin keli mitä minä olen kokenut, kertoo vuodesta 1977 saarella asunut Mattsson.

Silloin meri nousi seisomaan.

- Mustanharmaa seinä, joka tuli aukolta rytinällä. Silloin vähän pelotti, Pirjo Mattsson kuvailee.

Vuorokautta ennen kuin talvipäivä seisahtaa, maa onkin aamulla valkea. Lumi on satanut kuin salaa. Kuuloaisti jaksoi keskittyä yöllä yhteen asiaan ja herätti aivot aika ajoin muistuttaakseen oudosta äänestä: aallot hakkaavat kalliota. Ne hakkaavat lakkaamatta, eivätkä muuten ole kaukana.

Maa on valkoinen ja näyttää siltä kuin aurinko ponnistaisi esiin. Yllättävän hyvä valopäivä tänään. Kun aurinko tulee esiin, harmaus kirkastuu väreiksi. Harmaa meri on äkkiä sininen.

Pirjo Mattsson on tehnyt suuren piparkakkutaikinan. Perinteisiin menoihin kuuluu myös jouluhauki.

- Ennen kuin tulin Jurmoon, pidin jouluhaukea jotenkin suurena ja ihmeellisenä asiana, kertoo rymättyläläissyntyinen Mattsson.

Kun ilmeni, että saaristolaisten legendaarinen joulukala onkin tavallinen keitetty hauki, "sellainen kellertävä, lyhyt ja paksu", odotukset latistuivat maalliseen todellisuuteen.

- Se oli vähän pettymys, Pirjo Mattsson naurahtaa.

Hauki on Jurmossa nykyisin harvinainen kala. Jokin aika sitten jurmolaiset istuttivat mereen tuhansia hauenpoikasia, mutta pois niitä ei ole saatu pyydettyä.

Toinen harvinainen asia saarella on puu. Joulukuuset ovat tuontitavaraa, sillä saarella kasvaa vain mäntyä. Meri tuo polttopuita. Puuta tilataan myös mantereelta samoin kuin heinää hevosille.

Klas Mattsson kertoo, että ajopuita kertyy rantaan välillä suuriakin määriä, kun puuproomut kaatuilevat myrskyssä merellä. Lisäksi polttopuiksi kerätään risuja.

Joulukuussa islanninhevoset löytävät vielä luonnosta ravintoa, mutta talviruuaksi on hankittu isoja heinäpaaleja, jotka odottavat rannassa.

Hevosten lisäksi Mattsoneilla on lampaita, joita ei näy. Sen sijaan hevoset tulevat luottavaisina tervehtimään.

Ne ovat tottuneet vieraisiin ihmisiin, joita tulee kesällä isoina virtoina ja talvella tasaisena purona ihastelemaan nummien ja kivikkorantojen toista maailmaa.

Suomen Färsaaria.

PÄIVI OJANPERÄ