Asuminen

Leipää opetettiin kunnioittamaan

TS/Tuula Heinilä<br />Leipää
TS/Tuula Heinilä
Leipää

Tuore pullan tai leivän tuoksu saa veden kielelle ja tuntuu kotoiselta.

  Tänä päivänä se kuitenkin käy yhä harvinaisemmaksi - monikaan ei enää leivo kotona vaan tuoreet leipomotuotteet ostetaan valmiina tai paistetaan puolivalmiista tuotteista.

Kodeissa ei enää myöskään ole entisaikojen leipomiseen käytettyjä välineitä. Eikä leivällä ole enää meidän aikanamme sitä merkitystä, mikä sillä alunperin on ollut.

Leipään liittyy monia meille tuttuja ilmaisuja, kuten "Anna meille meidän jokapäiväinen leipämme" tai "Otsasi hiessä pitää sinun leipäsi syömän".

Kielenkäytössä leipä siis kuvaa elantoa, toimeentuloa, jonka eteen tulee tehdä työtä. Se on "Jumalan viljaa", joka on pyhä, arvostettu ja kunnioitettu.

Niinpä tapana olikin, että valmiin leipätaikinan päälle painettiin kämmensyrjällä ristinmerkki.

Pienestä pitäen opetettiin kunnioittamaan leipää. Leipä ei ollut entisaikaan itsestäänselvyys, joten sitä sai pyytää vain sen verran kuin jaksoi syödä.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Leipä kädessä ei saanut juosta, veistä ei saanut laittaa leivän päälle eikä sitä ollut lupa laittaa nurinpäin pöydälle.

Lattialle ei myöskään saanut murustaa, sillä se tiesi talolle huonoa onnea koko vuodeksi. Leipäkeko kuului jokaiseen joulupöytään, leivästä ennustettiin, leipä toi onnea ja siunausta.

Tapana oli viedä vastasyntyneen äidille rotinakori, johon leivottiin parhaita lämpimäisiä. Ennen vanhaan oli myös tapa leipoa leipänyytit papille ja kappalaiselle sekä kesällä että talvella.

Vasta keskiaika toi leivän pöytään

Sanotaan, että leipää opittiin leipomaan sattumalta, kun puuro kiehui padan yli ja paistui kuumilla kivillä kakkaroiksi.

  Joka tapauksessa taikinan teko opittiin Egyptissä ja hyvää leipuria arvostettiin. Alppien pohjoispuolelle leipäkulttuuri levisi vasta keskiaikana, jolloin Euroopan kaupungeissa perustettiin leipureiden ammattikunta ja tunnukseksi tuli tuttu rinkeli.

Suomessa leipää on leivottu juhlan ja vuodenajan mukaan. Maakunnille on syntynyt omat tunnusomaiset leipänsä, samoin maan sijainti on vaikuttanut leivän laatuun.

Länsiosissa leivottiin harvoin, mutta runsaasti, ja täällä totuttiin kovaan leipään. Itäosissa leivottiin usein ja sieltä saatiin pehmeän leivän vaikutteet.

Saaristossa on ollut oma hapanimelä rukiinen limppunsa, jota oli tapana tarjota pidoissa ensin snapsi-ryypyn kera.

Leipä leivottiin kotona, vilja kasvatettiin omassa pellossa ja jauhettiin myllyssä. Jauhosäkki nostettiin uunin viereen, kun oli aika leipoa. Samalla sisään tuotiin aittaan säilötyt taikinatiinu, taikinakaukalo, leipälaudat, taikinalastat, kaulimet ja näkkälä.

Tarvikkeet harjattiin huolellisesti. Välineitä ei pitänyt pestä, sillä varsinkin taikinatiinun peseminen olisi poistanut onnistuneeseen leipomiseen tarvittavan taikinanjuuren.

Leipominen aloitettiin kaatamalla lämmintä vettä tiinuun. Siihen hämmennettiin jauhot ja annettiin kypsyä pari päivää. Taikina kaadettiin kaukaloon, jossa siihen lisättiin jauhoja sekä suolaa ja vaivattiin kaksin käsin sitkeäksi. Lopuksi taikina siunattiin.

Samaan aikaan, kun taikina nousi, lämmitettiin leivinuuni. Arina puhdistettiin huolellisesti ja leivinpöydällä tehdyt sekä laudoilla kohotetut leivät siirrettiin leipälapion avulla uuniin paistumaan.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Kypsät leivät jäähdytettiin ja laitettiin vartaisiin, jotka nostettiin katossa oleville orsille. Sieltä ne voitiin edelleen viedä ruoka-aittaan tai säilöä laariin.

  Tuore leipä maistui hyvälle, sitä oli tapana viedä myös naapureille.

  Se oli harvinaista herkkua, sillä leipominen tapahtui harvoin ja kun keväällä ja syksyllä leivottiin, leivottiin suuret määrät.

  Kova leipä oli tuttua ja jos omilla hampailla ei onnistunut puremaan palaa leivästä, voitiin paloja höylätä irti leipähöylällä.

Leivän lisäksi pipareita

Joululeivät tuli leipoa Annan päivänä 9. joulukuuta. Leivän lisäksi leivottiin pipareita. Niiden edeltäjänä on ollut hunajakakku, jonka historia juontaa juurensa tuhansien vuosien taa.

Faaraoiden haudoista on löytynyt tähän käyttöön tarkoitettu kakkumuotti. Ja kun hunajakakkujen valmistus tuli tutuksi Euroopassa, se oli luostareiden etuoikeus.

Naantalin luostarin birgittalaisnunnat ovat puolestaan opettaneet paikalliset leipomaan meille tuttuja joulupipareita.

Leipäsana on peräisin germaanien suunnalta. Alppien eteläpuolella saman alkuperä tulee latinasta.

Mielenkiintoista on kuitenkin se, että leipä-sanan johdannaisia ovat muun muassa tutut englantilaiset sanat "lady", joka alun perin on tarkoittanut leipojatarta, sekä "lord", joka on ollut leivänvartija.

TARJA-TUULIKKI LAAKSONEN