Sunnuntai

Kielenhuoltoa
ja huolenkieltoa

Sain postia Pentiltä. Hän luetteli litanian sanoja, joita olin käyttänyt eräässä kielijutussani: persoonapronomini, konditionaali, syntaksi, semantiikka, genre, variaatio ja niin edelleen.

"Allekirjoittaneelta meni 3 (kolme) tuntia aikaa selvittää sanakirjasta k.o. sanat ja niiden merkitys. Jos aioit kirjoittaa Suomen kielellä Suomen kielestä niin meni aika lailla mönkään. Jos et parempaan kielenkäyttöön pysty niin lopeta."

Ymmärrän hyvin Pentin ärtymyksen. Minuakin ottaisi pannuun, jos en ymmärtäisi jostakin ymmärrettäväkseni tarkoitetusta tekstistä kaikkea lukemaani.

Erikseen ovat sellaiset tekstit, joita minun ei ole tarkoitettukaan ymmärtävän. En siis yleensä käy kuumana, vaikka en tajuakaan kaikkia teknisiä sepostuksia dieselmoottoreiden moottoridynamometreistä tai filosofisia lallatuksia vapauden eetoksen realisoitumisesta.

Penttiä kiihdyttäneen kielijuttuni olin tarkoittanut kenen tahansa ymmärrettäväksi. Käytin tietoisesti Pentin luettelemia sanoja sellaisissa kohdissa juttua, joissa yritin selittää, miten kielentutkijat yrittävät selittää maailmaa. Mönkään meni. Yliyrittäminen johtaa rimanalituksiin kielenkäytössäkin.

Jatkuu mainoksen jälkeen
Mainos päättyy

Monilla kielenkäyttäjillä on kielihuolia. Monet näistä huolista kumpuavat kielenkäyttäjien tajuntaan iskostetusta hyvän ja huonon kielen mallista. Kielioppimiesten säännöt on paukutettu lukemattomiin puupäihin karttakepillä. Äidinkielenopettajan punakynä on viiltänyt yhden jos toisenkin mieleen ikuisia arpia.

Kielitoimiston johtaja Pirjo Hiidenmaa on kirjoittanut kielihuolista ja kielenhuollosta kiinnostavan kirjan. Kirjan nimi on ärsyttävästi Suomen kieli - who cares?

Kirjan perusajatus on monista kielenkäyttöä tutkineiden kirjoituksista tuttu: hyvää kieltä ei ole. Sen sijaan on kyllä ihmisiä, jotka arvioivat kielen eri muotoja ja pitävät niitä hyvinä tai huonoina. Kaikissa meissä asuu pieni kielenhuoltaja. "Mutta millainen kielenhuoltaja?" Hiidenmaa kysyy. Arvatenkin toisenlainen kuin Hiidenmaa toivoisi.

Hiidenmaan mukaan ihmiset varjelevat omaa kieltään ja pitävät sitä usein normina muidenkin kielelle. Kielikeskusteluissa vedotaan sekä opetettuihin normeihin että yksilöllisiin kielikokemuksiin: "Minulle opetettiin koulussa, että sanaa henkilö ei saa käyttää.", "Kuulostaa kauhean rumalta."

Tämäntapaisiin lausahduksiin törmää tuon tuostakin. Vastikään eräässä arvovaltaisessa sanomalehdessä uutisoitiin, että puola on vaikea kieli. Miten niin vaikea? Vaikea kenelle?

Hiidenmaan kirja on uudenlaisen, sallivan kielipuheen ja kielenhuollonkin ohjelmanjulistus: "On parempi kannustaa kielenkäyttöön kuin vaania virheitä ja huomautella niistä - niin mukavaa kuin omaa erinomaisuuttaan onkin pönkittää löytämällä puutteita muiden kielenkäytöstä."

Hiidenmaa rauhoittelee niitä, jotka pelkäävät suomen kielen muuttumista ja muutoksista koituvaa rappiota. Kielen muuttumattomuuden takaa vain se, että ei ole eläviä puhujia. Niin kauan kuin kieltä puhutaan, kieltä muutetaan - ja pidetään hengissä.

Vesa Heikkinen