Helsingin Taidehallissa piti vuonna 1944 järjestää maassamme ainutlaatuinen taidenäyttely. Siinä oli tarkoitus esitellä jatkosodan aikana Vienan Karjalasta koottuja ikoneita.
Niitä oli määrätty keräämään taidehistorioitsija Lars Pettersson , joka samalla dokumentoi miehitysalueen kirkolliset rakennukset. Esineitä kertyi yhteensä noin 950. Ne koottiin tuolloin Äänislinnaksi kutsuttuun Petroskoihin, jonne oli tarkoitus perustaa sodan jälkeen pysyvä museo.
Sotaonni kuitenkin kääntyi. Saksalaiset joutuivat jo perääntymään sekä idässä että etelässä. Suomen rintamilla oli talvella 1943-1944 vielä hiljaista, mutta ukkosta oli ilmassa.
Runsas puolet Petterssonin kokoelmasta päätettiin varoiksi evakuoida koti-Suomeen. Noin 500 esineestä 260 tuotiin Turun Linnaan. Loput hajasijoitettiin ilmeisesti pommitusten kannalta turvallisiksi arvioiduille paikkakunnille eli Rautalammille, Pälkäneelle ja Kuusamoon.
Taidehallin näyttelyä valmisteltiin silti edelleen. Siihen ehdittiin jopa painattaa näyttelyluettelo.
Suunnitelmat saivat tylyn lopun kesäkuun 1944 alussa. Liittoutuneiden Normandiaan tekemää maihinnousua seurasi Kannaksen suurhyökkäys. Suomi kamppaili elämästään.
Syyskuisen aselevon jälkeen näyttelystä tuli poliittinen mahdottomuus. Petterssonin kokoama esineistö luovutettiin valvontakomission kautta Neuvostoliittoon. Episodista jäivät muistuttamaan vain arkistomerkinnät ja kirjaharvinaisuudeksi muuttunut näyttelyluettelo.
Vai jäikö muutakin? Siltä vaikuttaa, sillä noin 30 vuotta myöhemmin Tasavallan presidentin virka-asunnolle Helsingin Tamminiemeen saapui Turusta yllättävä vieras. Presidentti Urho Kekkonen otti päiväkirjamerkintöjensä mukaan 22.1.1974 vastaan Turun maakuntamuseon nuoren amanuenssin Pentti Koivusen .
Tuohon aikaan kuninkaissa käytiin ahkerasti. Poikkeuslailla juuri uudelleen valittu maan isä ratkoi auliisti jopa radion tietovisailujen aiheuttamia tulkintakiistoja.
Amanuenssi oli toki oikeassa paikassa. Asia liittyi presidentin keskeisimpään toimialaan eli ulkopolitiikkaan, vieläpä Kekkosen suvereenisti hoitamiin idänsuhteisiin.
Koivusen edeltäjä oli uskonut joitakin vuosia aiemmin hänen haltuunsa suuren salaisuuden. Turun linnassa oli piiloteltu kaikki nämä vuodet kahtatoista ikonia, joiden arveltiin kuuluvan Petterssonin kokoelmaan. Vanhimmat olivat nykytiedon mukaan 1600-luvulta ja ns. Novgorodin koulukunnan töitä. Suurin eli kolmesta osasta koostuva Kuninkaanportti oli lähes kahden metrin mittainen.
Taulut olivat linnassa hyvässä tallessa, mutta niitä ei ollut koskaan merkitty mihinkään kirjanpitoon.
Turkulaisten operaatio oli tavallaan asekätkennän kulttuuripoliittinen vastine. Kirkollisia taideaarteita ei haluttu luovuttaa viholliselle, joka uskonopilliselta suuntaukseltaan oli vielä ateistinen.
Stalin oli tosin ehtinyt tehdä sota-aikana kirkon kanssa sovinnon. Tuoreessa muistissa oli silti bolshevikkien uskonnonvastainen kampanjointi, jonka aikana tuhottiin niin kirkkoja kuin niiden irtaimistoakin.
Ikonien kätkentä olisi jatkunut Turussa luultavasti meidän päiviimme, ellei Turun linnaa olisi ryhdytty 1970-luvulla remontoimaan. Koivusen oli ollut pakko siirtää taulut muualle. Hän säilytti niitä nyt isänsä autotallissa.
Kiinni jääminen olisi tiennyt luultavasti syytettä. Olisi ollut vaikea todistaa, ettei tarkoitus ollut anastaa ikoneja.
Juuri ikonit olivat Neuvostoliiton aikaan taidemarkkinoilla kuumaa tavaraa. Suomen valtion suurin ikonikokoelmakin saatiin tullilta, joka takavarikoi 1982 salakuljettajilta satoja teoksia. Ne olivat kuitenkin pienempiä ja tutkijoiden mukaan heikkolaatuisempia kuin Koivusen piilottelemat työt.
Koivusen paljastus saattoi Kekkosen kiperän tilanteen eteen. Olisiko suurempi synti tunnustaa vuosikymmeniä jatkunut Pariisin rauhanehtojen rikkominen vai jatkaa sitä?
Päiväkirjansa mukaan presidentti kysyi neuvoa kansatieteilijänäkin tunnetulta henkiystävältään Kustaa Vilkunalta . Vuotuisen ajantiedon kirjoittaja on myöhemmin osoittautunut neuvostotiedustelun keskeiseksi tietolähteeksi. KGB-kenraali Viktor Vladimirovin mukaan Vilkuna ehti 1960-luvulla jopa viritellä kaksoispeliä kiinalaisten kanssa.
Vilkuna ja Kekkonen päätyivät päiväkirjan mukaan suosittamaan, että opetusministeriö luovuttaisi ikonit Neuvostoliittoon. Se olisi kai tehty julkisuudelta piilossa.
Pentti Koivusen mukaan tämä oli kuitenkin vain osatotuus. Hänen mukaansa tapaamisessa punnittiin useitakin eri vaihtoehtoja, ja hän valitsi niistä erään toisen. Ratkaisulla oli Koivusen mukaan UKK:n vähintäänkin hiljainen hyväksyntä.
Koivunen toimitti ikonit museoviraston tuolloiseen varastoon Helsingin Suomenlinnaan. Ne sulautuivat muiden kirkollisten esineiden joukkoon ja olivat säilytysolosuhteiltaan hyvin samantapaisessa paikassa kuin Itä-Karjalan kirkoissa. Kirjanpitoon tauluja ei edelleenkään viety.
Nykyään Oulun yliopistossa lehtorina työskentelevä Pentti Koivunen on ollut näihin päiviin asti käsityksessä, että kätkö on koskematon.
Sen säilymistä on ilmeisesti edesauttanut virkamiespiireissä liikkunut huhutieto, jonka mukaan tauluja oli jo tarjottu venäläisille, mutta nämä olivat kieltäytyneet.
Todellisuus on arkisempi. Ikonit havaittiin vuonna 1989, kun viimeisiäkin varaston esineitä siirrettiin Museoviraston uuteen keskusvarastoon, Lahden lähellä sijaitsevaan Orimattilaan.
Vuonna 1981 käyttöön otetun varaston junailivat Orimattilan Niinikoskelle ketkäpä muut kuin Kekkonen ja Vilkuna. Vilkuna oli löytänyt jo 1970-luvun alussa paikkakunnalta vanhan kartanon, joka hankittiin Kekkosen henkilökohtaisen arkiston säilytyspaikaksi. Arkistoa hallinnoiva säätiö lahjoitti osan maista Museovirastolle uutta varastoa varten. Eikä presidentille sanottu ei.
Täyteen ahdetussa keskusvarastossa ikonit ovat olleet käytännössä yhtä piilossa kuin siihenkin asti. Niistä tuli vain arkistoyksikkö 89038.
Ikonit eivät ole olleet koko 60-vuotisen Suomen-vierailunsa aikana esillä missään.
Taulujen saaminen ulos varastosta kesti Museovirastolta toista viikkoa.Vaiva oli kuitenkin sen arvoinen. Pellavaöljyllä sivelty pinta on tummunut, mutta muuten useimmat ikoneista ovat säilyneet uskomattoman hyvin.
Turun maakuntamuseon johtaja ilmoitti jo alkuvuodesta haluavansa taulut näytteille Turkuun, jos ne jostakin löytyvät. Lienee syytä pitää kiirettä, sillä ikoneille saattaa ilmaantua muitakin ottajia.
Jos taulut todella kuuluvat Petterssonin Vienan kirkoista keräämiin sotasaalistauluihin, ne ovat Neuvostoliiton ja sen perillisen eli Venäjän valtion omaisuutta. Todistusaineisto on niukkaa, mutta sitä on.
Ikonit inventoinut Kansallismuseon tutkija Jouni Kuurne ei ole löytänyt Turun tauluihin varmasti sopivaa merkintää sen paremmin Taidehallin luettelosta kuin Petterssoninkaan kirjanpidosta. Pyhää Aaronia esittävän ikonin takana on kuitenkin lyijykynällä tehty teksti: "Saksun puuk... L. Pettersson 23.4.43". Saksu tarkoittanee noin 60 kilometrin päässä Petroskoista sijaitsevaa Soksun kylää, josta louhittiin aikanaan kiveä mm. Iisakin kirkkoon. O-kirjain ääntyy venäjässä aaksi.
Sotasaaliina vietyjen taideaarteiden palauttaminen on ollut ajoittain edelleenkin asialistalla esimerkiksi Saksan ja Venäjän johtomiesten kohdatessa.
Suomessa asiasta on tekeillä paraikaa kaksi akateemista tutkimusta. Ne keskittyvät tosin natsi-Saksan kautta Suomeen tulleisiin tauluihin. Niitä on yllättävän paljon museoissakin eri puolilla maata.
HANNU MIETTUNEN
