Säkylän himohiihtäjille tulee talvisaikaan vieroitusoireita, elleivät he saa joka päivä suksia jalkaan ja sauvoja käteen. He venyttävät hiihtokauden niin pitkäksi kuin se Suomessa kohtuudella onnistuu: ensi kilometrit lykitään lokakuussa Levillä, viimeiset hanget haetaan maaliskuun aamupakkasilla Säkylänharjulta tai vielä myöhemmin Lapin kevätauringosta.
Varhian Riitta ja Tauno pitäisi panna köysiin, jos heidät haluttaisiin pitää poissa ladulta.
- Jos kolme päivää menee hiihtämättä niin johan tulee olo, että nyt täytyy päästä, hymyilee Riitta, joka hakee ladulta vastapainoa sisätöilleen. Hän työskentelee fysioterapeuttina Euran terveyskeskuksessa.
- Minulla ovat vapaapäivät harvinaisia. Jos päivänkin on poissa, niin pahaa tekee, kuvailee Tauno, kapteeni evp.
Siirryttyään reilut neljä vuotta sitten Porin prikaatista reserviin Tauno Varhia on omistanut päivänsä liikunnalle - liikkumalla itse ja edistämällä toisten liikuntaa pitämällä hiihtokoulua tai järjestämällä talkootyöläisenä muita Säkylän Urheilijoiden tapahtumia.
- Kun aikaa kerran on, on pakko lähteä sisältä ulos. Liikuttua tulee aika paljon. Lumettomaan aikaan kävellen, pyöräillen, rullasuksilla, rullaluistimillakin.
Mutkamäkisuksillakin mies myöntää lasketelleensa muutamana talvena, mutta ei enää vuosiin. Lumilautaan hän ei ole kajonnut. Riitalta laskettelu on jäänyt kokeilematta.
Talviurakka tuhat kilometriä
Tauno Varhian tyypillinen talvipäivä alkaa aamuhiihdolla.
- Hiihdän silloin aika kovavauhtisen lenkin. Illemmalla menemme Riitan kanssa rauhallisemmin. 8-15 kilometriä kerralla, tunti vähintään. Keväthangilla tulee sitten ahnehdittua. Esimerkiksi Levillä teemme 15-30 kilometrin lenkkejä. Siellä ei vain malta tulla pois ladulta, hän juttelee.
Suoritukset päiväkirjaan
Tauno Varhia muistelee, että sovitteli ensimmäisiä kertoja monoja rotanloukkusiteisiin ennen kouluikää, 5-6-vuotiaana.
- Siitä asti olen hiihtänyt, joskin kouluaikana laiskemmin. Tultuani töihin Porin prikaatiin aloin hiihtää joka talvi aika paljon, mutta kilpaillut en ole koskaan vakavissani.
Riitta-vaimo on myöhäisherännäinen. Varhioiden poika Ville osoittautui varhain innokkaaksi ja lahjakkaaksi ampumahiihtäjäksi (14 SM-mitalia ampumahiihdosta ja -juoksusta), ja hänen harrastuksensa nosti äidinkin suksille.
- Olinhan minäkin lapsena hiihdellyt, mutta ehti mennä monia vuosia, etten hiihtänyt lainkaan.
Molemmat pitävät hiihtopäiväkirjaa, totta kai. Riitta kirjaa vain hiihtokerrat, Tauno pistää talteen kilometritkin.
Maanantaina 19. tammikuuta hiihtomatkamittarissa oli lähes 400 kilometriä. Koko talven saldo tapaa nousta tuhannen kilometrin hujakoille.
Luistellen ja perinteisesti
Nykyaikaisilla varusteilla kelpaa sivakoida. Kummallakin on kaksi paria suksia, toiset luisteluun, toiset perinteistä tyyliä varten. Kahdet sukset tuovat suuren helpotuksen voiteluun ja muuhun välinehuoltoon.
- Luistelutyylin tulo oli suuri mullistus. Nuoret oppivat sen nopeasti, mutta vanhemmalla se teetti työtä eikä tekniikka koskaan tulekaan viimeisen päälle kuntoon, Tauno Varhia pohtii.
Taunon hiihtotalvi kuluu kutakuinkin puoliksi vapaata ja perinteistä lykkien. Riitta tunnustaa nojaavansa enempi perinteiseen, mutta tunnustaa aina välillä kokeilevansa vapaatakin tyyliä.
Kohuttua pitoteippiä Varhioiden suksien pohjiin ei toistaiseksi ole tartutettu.
- Teippiä olen vasta katsellut, mutta en vielä kokeillut. Pitää ensin kuluttaa pois vanhat pitovoiteet, olen sen verran tarkka mies, Tauno sanoo ja huomauttaa, ettei nykysuksien voitelukaan ole mitään salatiedettä, koska luisto- ja pitovoiteen alueet on selvästi merkitty.
Asuinpaikkaansa Säkylänharjun kupeessa asuvat Varhiat ovat enemmän kuin tyytyväisiä. Monipuolinen ja hyvin hoidettu latuverkosto tarjoaa vaihtelua päivittäinkin hiihtävälle.
- Onneksi on tämä harju. Tämä on kuin pikku-Lappi. Harjulla on lunta, vaikka pellot paistaisivat paljaina, huokaa Riitta ja työntää vauhtia harjun päällä olevan hiihtostadionin kilpaladulle.
- Ja hienot maisemat joka suuntaan, jatkaa Tauno ja painaltaa perään.
JORMA PIHLAVA
