Lauantain vastaisena yönä päättynyt YK:n ilmastokokous näytti, miten vaikeaa ellei mahdotonta on saada kansallisvaltiot yhteisiin toimiin koko maapalloa uhkaavan katastrofin torjumiseksi. Ykseyden sijasta Kööpenhaminassa jakauduttiin valta- ja arvovaltablokkeihin, joiden yhteiset nimittäjät tuntuivat olevan aivan muualla kuin ilmastonsuojelussa.
Kaksi viikkoa pohjustetusta huippukokouksesta tuli järjestäjilleen painajainen. Yli sadan valtion päämiehet olivat saapuneet Tanskan pääkaupunkiin allekirjoittamaan päätösasiakirjaa, jonka piti olla looginen jatko parin vuoden kuluttua umpeutuvalle Kioton ilmastosopimukselle. Toisin kävi.
Kaoottisten neuvottelumaratonien laihaksi tulokseksi jäi päätöslauselma, jossa tavoitteeksi asetetaan ilmaston lämpenemisen rajoittaminen kahteen asteeseen. YK:n sääntöjen mukaan sopimus ei ole laillisesti sitova, koska sellainen edellyttää täyttä yksimielisyyttä.
Yhdysvaltain, Kiinan, Intian, Brasilian ja Etelä-Afrikan laatima sopimusluonnos on luonteeltaan poliittinen kompromissi, joka jättää kaiken olennaisen riippumaan siitä, mihin osapuolet myöhemmin omaehtoisesti sitoutuvat.
Jäsenvaltioiden on määrä tammikuun kuluessa ilmoittaa, mitkä ovat niiden päästöjen vähennystavoitteet vuoteen 2020 mennessä. YK:n ilmastoneuvottelut jatkuvat kahdessa työryhmässä tähtäimenään vuoden kuluttua Meksikossa järjestettävä huippukokous.
Vaikka etenkin EU-maat pitivät sopimusta muotoilultaan aivan liian väljänä, sen olisi lopulta hyväksynyt noin 180 maailmanjärjestön jäsentä. Poikkiteloin asettuivat lähinnä latinalaisen Amerikan maat kuten Kuuba, Bolivia ja Venezuela. Kapuloita rattaisiin viskoivat myös eräät Lähi-idän öljymaat, jotka eivät ole kovin innostuneita yrityksestä rajoittaa fossiilisten polttoaineiden käyttöä.
Kööpenhaminan julistuksen torppaaminen oli ryhmälle kehitysmaita tavallaan Pyrrhoksen voitto. Ilman sitovaa sopimusta niiltä voitaisiin evätä kymmenien miljardien eurojen rahoitus, jolla teollisuusmaat ovat luvanneet tukea niiden ympäristöinvestointeja.
Kehitysmaiden käyttäytymisessä näkyi kasvava itsetietoisuus, joka on noussut vaatimaan rikkaalta pohjoiselta oikeudenmukaista kohtelua. Se tarkoittaa oikeutta kehityserojen kiinni kuromiseen tarpeen vaatiessa ympäristön kustannuksella. Tässä niillä on tukenaan mahtava samoin ajattelija, Kiina.
Kööpenhaminan epäonnistuminen korostaa Euroopan unionin vastuullista roolia ilmastonmuutoksen torjunnassa. Pitämällä kiinni 20 prosentin kasvihuonekaasujen vähennystavoitteestaan EU edistää uskottavimmin ilmaston pelastusohjelmaa siitä riippumatta, päästäänkö YK:n johdolla koskaan maailmanlaajuisesti sitovaan sopimukseen.
