Pling. Älypuhelimeen tuli viesti. Kello oli noin kaksi aamulla. ”Minulla on ongelma tuntikirjanpitolomakkeen lähettämisessä sähköpostitse. Voitko auttaa?” WhatsApp-viesti on tullut laivalta, joka oli siirtymässä Nagasakin telakalta Hampuriin.
Silloin kun sain viestin, laiva oli menossa jossain Sri Lankan lähellä kohti Omania. Olin kotona Nagasakissa ja ajattelin, osaavatko pojat laskea aikaeroa ollenkaan. Toisaalta olin ylityksessä mukana Singaporeen asti ja tiesin miten huonosti wifi-yhteys toimi laivalla. Voi hyvinkin olla, että viesti sattui lähtemään juuri silloin.
Tuon takia olen jättänyt puhelimessa äänet päälle. Laivalla viesteihin piti vastata silloin kun yhteys toimi. Kyseisenä yönä sain vielä viestejä joskus kolmen aikaan ja vähän ennen aamukuutta Japanin aikaan.
Monta aikavyöhykettä on ylitetty ja kelloja siirretty edestakaisin. Töitä tehdään seitsemänä päivänä viikossa, kahdeksasta kahdeksaan vähintään. Siinä ajan käsite alkaa hämärtyä. Jossain kohtaa nauroimme, kun neljä ihmistä istui pöydän äärellä eikä kukaan osannut sanoa, mikä viikonpäivä nyt oli.
Viestien välissä nukahtaessani muistui mieleen Tanigawa Shuntaron runo, jonka luin peruskoulussa.
Kun Kamchatkan nuori näkee kirahvin unta, Meksikon tytär odottaa bussia aamusumussa / Kun New Yorkin tyttö kääntyy unessaan hymy huulella, Rooman poika iskee silmää aurinkoon joka nousee pylvään yli / Maapallolla alkaa aamu aina jossain / Ojennamme aamua pituusasteesta toiseen / Jos kuuntelet hetken ennen nukkumaan menoa, kuulet herätyskellon äänen jossain kaukana / Se on merkki, että joku on vastaanottanut aamun, jonka olet lähettänyt eteenpäin.
Nyt minä elän tätä runoa.
Lähetin Nagasakista laivaan jääneille työkavereille kirsikankukkien kuvan. Itse sain laivalta kuvia Suezin kanavalta. Tunsin oudon kaipuun, kun laiva liikkui kauemmaksi ja minä pysyn paikallani.
Kun nousin laivaan uudelleen Kyproksen Limassolilta, se tuntui pieneltä ihmeeltä – kohdata taas työstä tuttuja ihmisiä. Toisaalta tuntui kuin kahden viikon väliä ei olisi ollut ollenkaan.
Laivan vastaanotossa minua odotti radiopuhelin. Vastaanottovirkailija muisti minut ja antoi sen hymyillen: Tervetuloa takaisin! Nyt voit ryhtyä töihin.
Radio huusi saman tien: Oletko jo laivalla? Yhden passin kanssa ongelma. Lähetän hänet vastaanottoon. Radiopuhelimen köhinä kuulosti melkein kotoisalta.
Tuntuu vielä ihmeellisemmältä, miten laiva on tuonut meidät, erilaiset ihmiset yhteen. Minut, Turun kautta Nagasakiin tulleen, Portugalin pienistä kylistä maalareita ja hitsaajia, sisustustyön tekijöitä Sloveniasta, Romaniasta ja Latviasta, lukkosepän Lahdesta, työnjohtajan Turusta, sähkömiehiä Virosta.
Olemme kaikki eläneet samaa aikaa. Jakaneet murheita, kestäneet jokapäiväisiä yllätyksiä ja epävarmuutta. Niiden väliin mahtuu pieniä hauskoja hetkiä ja onnistumisen riemua.
Laivalta lähtiessä hyvästelimme toisemme. Eräs työkaveri pyysi minulta anteeksi sitä, että hän oli huutanut minulle kun hänen lähettämänsä paketti eksyi laivalla. Sanoin, ettei se ole ensimmäinen kerta eikä tule olemaan viimeinen.
Matkamme jatkuu. Lähdimme omien maailmojemme nurkkiin. Kunnes meidän aamumme kohtaavat taas.
Kirjoittaja on Turun seudun kehittämiskeskuksen japanilaistaustainen elinkeinoasiamies.
