Nopea aika antaa tilaa hidastuksille
n juuri anna arvoa ennen oli kaikki paremmin -ajattelulle. Menneen haikailu osoittaa usein pikemminkin noloa sentimentaalisuutta kuin todistetta vertailun kestävästä laadusta. Lukemalla arkistojen aarteita, vanhoja sanomalehtiä huomaa nopeasti, että mestaritekstejä ei syntynyt – ennenkään – ihan joka päivä.
Ikävästi horjuva oikeakielisyys oli lehtijutuissa ongelma jo ennen nykykirjoittajia. Virheitäkin on teksteihin tunkenut, vaikka niitä luulee syntyvän vain nykyisen kiireen keskellä. Ja miten verkkaisesti, monimutkaisesti ja jaaritellen kirjoitettiin asioista, jotka kärsimättömälle lukijalle ovat selviä jo alkulauseista. Vaikka nykylukija arvostaa kunnollista taustoitusta ja syvällisiä tarinoita, hän myös oivaltaa nopeasti.
Oma oopperansa ovat muistoissa ja mielissä arvoon kohonneet radio- ja televisio-ohjelmat. Arkistotallenteet paljastavat kuitenkin kovien reportaasien naiiviuden ja joskus suorastaan hellyttävän tahattoman hauskuuden. Radion ja tv:n arkistonauhoilta myös kuulee, miten uutiset puhutaan hieman makeansävyisen mairealla äänellä. Nykykorviin puheen outo klangi tuntuu tuovan itse asiaankin erikoisen sivumerkityksen. Ääninauhat ovat ehkä säilytyksessä muuttuneet kuin kellastunut sanomalehtipaperi ja nauhalle on syntynyt alkuperäisestä poikkeava ilmaisumuoto.
Tai jos tavallinen uutisjuttu kestäisi, kuten joskus ennen, peräti viisi minuuttia, ohjaaja lähtisi ilman muuta kahvitauolle. Nyt uutisten aika lasketaan sekunneissa, ja koko maailma vaalirahasotkuista sikainfluenssaan pystytään kattavasti kertomaan alle kahdessa minuutissa, on haastateltavana millaisia asiantuntijoita tahansa. Vastaanottaja tuskin arkisena uutispäivänä kauemmin samasta aiheesta kiinnostuisikaan.
Hektisyyttä huokuvana aikana monta tuntia kestävä taideteos, joka parhaimmillaan – tai pahimmillaan – vaatii avautuakseen erityistä ponnistelua, on vähintäänkin haastava. Joskus teos kuitenkin naulitsee kuulijan ja saa ajan unohtumaan. Näin kävi torstaina W.A.Mozartin Cosi fan tutte -oopperan ensi-illassa Åbo svenska teatterissa. Turun filharmonisen orkesterin, Turun musiikkijuhlien ja ruotsalaisen teatterin yhteistuotanto oli hieno elämys.
Liki kolmen ja puolen tunnin esitys lienee kestänyt jotakuinkin yhtä kauan myös 1790-luvun Wienissä, säveltäjän eläessä. Kiireiset nykykuulijat istuivat kuitenkin pitkästymättä nauttien niin tuoreesti jokseenkin jonninjoutava tarina oli tuotu tähän päivään, kiitos virkistävän ohjauksen ja erinomaisten laulajien ja muusikoiden. (Ooppera-asiantuntijan arvioon Cosi fan tuttesta kannattaa perehtyä kulttuurisivulla).
Filosofi Maija-Riitta Ollilan olen kuullut pohtivan mielenkiintoisesti, mitä tuottavuuden kasvu voi tarkoittaa taiteellisessa työssä. Filosofi tuntuu tulkitsevan, että tehokkuutta ei taiteessa voi etsiä kuten liiketoiminnasta. Ollila muistuttaa, että Mozartia soittamaan tarvitaan yhä aivan yhtä monta soittajaa kuin ennenkin. Eikä teoksesta voi suoriutua alkuperäistä nopeammin, jos säveltäjän merkintöjä kunnioitetaan.
Turussa esitetty ooppera vahvisti vankasti Turkua kulttuurikaupunkina. Viikkoa aiemmin saman teki Tanssiteatteri Eri omassa juhlagaalassaan. 20-vuotias tanssiteatteri toi näyttämölle esityskokonaisuuden, joka oli yhtä aikaa vahva, kaunis, hauska ja älykäs. Nykytanssin ilmaisuvoimaan uskova ryhmä on pysynyt jo kaksi vuosikymmentä komeasti hengissä kaupungissa, jossa on myös 1981 perustettu Aurinkobaletti sekä Barker-teatterilla toimiva 1996 perustettu itsenäisten tanssitaiteilijoiden Pikinini meri. Hienoa toimintaa, jollaista kulttuurikaupungissa on syytä kunnioittaa.
Kaikkialle ulottuvassa kiireessä on hyvä huomata, miten kirjaimellisesti taide kestää aikaa, kulutusta ja tulkintoja.
