Joskus näen painajaista koulusta. Istun ylioppilaskokeessa ja eteeni tuodaan tehtäviä, joista en ymmärrä mitään. Yritän selittää opettajille kirjoittaneeni aineesta laudaturin jo kauan sitten eikä minun pitäisi olla täällä. Kukaan ei kuuntele ja herään hikimärkänä.
Koulutieni alkoi 1964. Ainakin nykymittarein arvioituna jokainen poika näytti olevan tuolloin koulukiusattu. Huutelua, nimittelyä, tönimistä ja naaman lumipesuja osui kaikkien kohdalle.
Oppikoulu vei maalta teollistuneeseen kaupunkiin, missä otteet kovenivat. Nyt saattoi saada todella turpiinsa tai päänsä vessanpönttöön vain, koska edusti väärää yhteiskuntaryhmää.
Mitä isot edellä sitä pienet perässä. Opimme seuraamalla esimerkkiä, ja ensimmäiset mielikuvat syntyvät kotona. Kuinka vaikea suomalaisten aikuisten on oikeasti hyväksyä erilaisia ihmisiä? Naapurit ja työkaverit saavat kuulla kunniansa puhumattakaan, jos joku tulee muualta, näyttää erilaiselta tai mikä pahinta: tienaa enemän kuin on sopivaa.
Tässä ilmapiirissä kasvanut lapsi toistaa käytösmallia koulussa. Nuoret käyvät myös lajinsisäistä kamppailua kaikkialla. Ehkä se kuuluu vääjäämättä evoluutioomme, ja aikojen myötä ihmislaji on löytänyt erilaisia initiaatioita sitomaan kasvavat nuoret yhteisön jäseniksi. Ilman niitä kilvoittelu voi kiihtyä julmaksi.
Eriarvoisuuden pelossa koulusta on riisuttu paljon rakenteita. Lapset joutuvat luomaan hierarkiansa ja sääntönsä itse. Se ei aina ole kaunista katseltavaa.
En kannata paluuta karttakeppiauktoriteettiin, mutta menestys oppiaineissa, urheilussa ja taideaineissa pitäisi palkita selvemmin, jotta nuoret saavat vertailukohtia kasvulleen. Jos koulu ei kerro, mikä on hyvä suoritus, se selvitetään koulun pihalla. Useimmiten niskan päälle pääsevät ne, joilla on uhkaavimmat nyrkit ja hurjimmat puheet.
Numeroarvostelua on lykätty ala-asteen loppuun, urheilukilpailuja ja taideaineisiin liittyviä esiintymisiä ja näyttelyitä karsitaan. Ennen taitavalla matemaatikolla, hyvällä hiihtäjällä ja lahjakkaalla laulajalla kullakin oli taipumustensa mukainen tähtihetkensä lukuvuoden aikana. Nyt juhlii porukan pahin monottaja.
Tuore tutkimus osoittaa senkin vähän arvioinnin, minkä koulu vielä antaa, perustuvan jopa viidesosan kohdalla niin sanotusti pärstäkertoimeen, joka varsinkin poikien kohdalla osoittautuu huonoksi.
Ei ihme, että koulujen alettua nettipalstat täyttyvät sydäntäsärkevistä kirjoituksista koulukiusaamisesta. Ilmiö ei valitettavasti ole uusi, mutta koulun ja vanhempien voimattomuus tilanteessa hämmentää. Erityisesti pistää silmään toistuva kertomus, jossa kiusaamisen uhria pompotetaan luokasta ja koulusta toiseen kiusaajien jatkaessa voitokkaina entisessä ryhmässä.
En tiedä, miksi on niin vaikeaa puuttua kiusaamiseen. Varmasti moni koulussa niin haluaisi tehdä, mutta jokin käytännöissä sen estää.
Joka tapauksessa tästä kaikesta maksetaan kallis hinta. Suomessa melkein puoli miljoonaa ihmistä syö masennuslääkkeitä ja varsinkin nuorten miesten itsemurhat ovat meillä yleisimpiä maailmassa.
Kiusaaminen koulussa ja työpaikoilla on yksi suurimpia tekijöitä näiden tilastojen takana. En tiedä, onko heikko itsetuntomme tässä suhteessa syy vai seuraus, mutta ikäluokasta toiseen jatkuva simputuskulttuuri pitää kierrettä yllä.
Edelleen liian monelle paluu kouluun on painajainen.
OSMO RAUHALA
Kirjoittaja on taidemaalari ja maanviljelijä
