Suomalaisuus ei ole synti
Miksi tuoda Suomeen kolmannen luokan ulkomaalaisia, kun meillä on yllin kyllin toisen luokan suomalaisia? Tämän ilkikurisen herjan heitti aikoinaan Sibelius-Akatemian edesmennyt viulunsoiton professori Arno Granroth katsellessaan pääkaupungin orkesterien solistinimiä.
Samassa hengessä tekee mieli kysyä, miksi niin monet ensiluokkaiset suomalaiset puuttuvat kesäjuhliltamme ja heidät on korvattu ulkomaisilla keskinkertaisuuksilla.
l
On hienoa, että Matti Salminen kiertelee savolaisia tanssilavoja muusikkoystävineen, mutta kaiken järjen mukaan hänen pitäisi pysähtyä Olavinlinnan kohdalla ja nousta johonkin suureen rooliin oopperajuhlan näyttämöllä.
Soile Isokoski, Karita Mattila, Juha Uusitalo ja lukuisat muut kansainvälisen tähtiuran luoneet suomalaiset kuuluisivat ilman muuta Savonlinnan oopperoiden johtaviin rooleihin. Jos nyt valittujen oopperoiden roolit eivät heille sovi, vaihdettakoon oopperat heille mieluisiksi.
Tänä vuonna muistellaan Martti Talvelaa, jonka kuolemasta on kulunut 20 vuotta. Hän loi Savonlinnaan suomalaisen oopperataiteen ihmeen, joka suorastaan ravisteli läsnäolijoita. Ulkomaalaiset olivat yhtä lailla häkeltyneitä kokemastaan yhteishengestä, jossa oli vivahteita pohjalaisista talkoista, karjalaisista häistä ja talvisodan uhosta.
Nykyinen meno on sunnuntai-autoilua verrattuna silloiseen hurmioituneeseen ralliin. Vaikka juhla viedään läpi ammattitaidolla eikä taiteellista tasoa voi suuremmin moittia, tuntui tunnelma lässähtäneeltä. Muualla kesän festivaalit ovat vetäneet hyvin yleisöä, mutta Savonlinnassa jäätäneen lipunmyyntitavoitteista roimasti.
l
Muutaman taloudellisesti menestyvän tapahtuman kohdalla voi ihmetellä, millä ansioilla liput ovat käyneet kaupaksi. Keskeisiin rooleihin on saatettu kiinnittää lähes oppilastason ulkomaalaisia, jotka kaiken lisäksi palaavat vuodesta toiseen, vaikka aivan läheltä löytyisi kyvyiltään lahjakkaampia.
On aistittavissa, että tapahtumia rakennellaan enenevästi hyvä veli -periaatteella. Ystävyydet muusikkojen kesken kuuluvat toki taide-elämän luonteeseen ja makuasioistakin on usein kysymys. Mutta kun yhdet ja samat keskinkertaisuudet esiintyvät toistuvasti, alkaa olla aihetta ihmettelyyn.
l
Allekirjoitin aikanaan Helsingin Sanomien musiikkikriitikko Seppo Heikinheimon toimintaa arvostelleen muusikkojen julkilausuman, koska olin monen muun lailla tuohtunut hänen tiettyihin suomalaisiin taiteilijoihin kohdistamistaan henkilökohtaisista loukkauksista. Ne eivät suinkaan aina olleet asiallisia. Viime aikoina olen kuitenkin alkanut kaivata häntä takaisin.
Heikinheimo tuskin suhtautuisi flegmaattisesti Suomen kesäkulttuurin latistumiseen. Todennäköisesti hän kaivaisi tuohtuneena esiin faktoja, haastattelisi mielipiteensä tueksi taiteilijoita ja toisi heidän ajatuksensa ja tunteenpurkauksensa kaikkien pureskeltaviksi. Nyt ne jäävät sisäpiirien tietoon.
Onneksi kesän festivaaleissa on ilahduttavia poikkeuksia. Joroisten Musiikkipäivien suppean, mutta ihastuttavan ohjelman on suunnitellut Topi Lehtipuu, joka ensi vuodesta on kiinnitetty luotsaamaan myös Turun Musiikkijuhlia. Hän ei ole pelännyt suomalaisten huippujen kiinnittämistä.
Gulbenkian-säätiön taiteelliseksi johtajaksi Lissaboniin siirtynyt Risto Nieminen on laatinut herkullisen ja tasokkaan kansainvälisen ohjelman Helsingin Juhlaviikoille. Uusia, paljolti vielä talkoohenkeen perustuvia kunnianhimoisia tapahtumiakin on syntynyt Suomen suveen.
l
Tokiolainen impressaari on minä hetkenä hyvänsä valmis järjestämään pelkästään suomalaisille kapellimestareille omistetun festivaalin. Lähes jokaisen saksalaisen oopperatalon kausiohjelmasta löytyy suomalainen solisti.
Kykyjä meiltä ei siis puutu, mutta kesäjuhliemme nykymeno kertoo joko osaamattomuudesta tai arkuudesta työllistää heitä. Sen seurauksena lippuja on myyty tilaisuuksiin, jotka ovat jättäneet ainakin omat kansainväliset asiantuntijavieraani kylmäksi. Suunta on huolestuttava.
Kirjoittaja toimii Suomen Tokion suurlähetystön lehdistö- ja kulttuurineuvoksena.
