Lättähattujen menetetty maine

Suomen lehdissä puhuttiin tuon tuostakin 1950-luvun lopulla useimmiten pienehköistä nuorisomellakoista Euroopassa ja Yhdysvalloissa. Yleensä suomalaisittain kerrottiin, että asialla olivat ”lättähatut”. Lättähatut alettiin rinnastaa huligaaneihin, romanttinen pukumuotiin liittynyt imago alkoi karista.

Lättähattuja oli monissa kielissä, ruotsissa platthatt, saksassa Halbstark(e), englannissa ainakin teddyboy ja venäjässä stiljaga.

Turun Sanomat oli heinäkuun 1959 lopulla otsikoinut yhden mellakan kaunistelematta: ”Alkukantainen lättähattulauma jätti runnellun Kristianstadin”.

Uutisen mukaan eteläruotsalainen 27 000 asukkaan kaupunki huokaisi helpotuksesta kun 200 lättähattua, jotka olivat viikonvaihteessa aiheuttaneet ennennäkemättömän sekasorron kaupungissa, poistuivat autoineen kaupungin rajan yli.

Lättähatut olivat saapuneet kaupunkiin Ruotsin moottoripyörien grand prix -ajojen johdosta. Mellakoiden tapahtumapaikkana oli retkeilyalue keskustan lähellä. Lättähatut polttivat telttoja ja käymälöitä, kaatoivat lippulipputankoja ja taistelivat epätoivoisesti ”miekkojaan ja patukoitaan heiluttavia poliiseja vastaan”.

Taistelun kerrotaan kestäneen yhdeksän tuntia.

Ambulanssit veivät sairaalaan 20 henkeä ja 30 lättähattua pidätettiin. Muutama sai syytteen juopumuksesta ja yhdellä tuli syyte poliisin iskemisestä kivellä päähän.

Ruotsissa arveltiin, että moottoripyörien grand prix -ajot joudutaan kieltämään viranomaisten painostuksesta, sillä mellakoiden uusiutumista ei voida estää. Myös muut kaupungit olivat varpaillaan. Esimerkiksi Hedemoran kaupungissa oli sopiva moottoripyörärata, mutta ajot oli lopetettu edellisenä vuonna sattuneiden mellakoiden johdosta.

Toulonista Ranskasta kerrottiin samoihin aikoihin: ”Lättähattuhyökkäys kylpylän kasinolle”: ”Kahdeksantoista henkilöä loukkaantui kun n. 50 nuorta henkilöä käsittänyt joukkue hyökkäsi kepein ja polkupyörän ketjuin aseistautuneena ranskalaisten ja ulkomaalaisten lomanviettäjien kimppuun Bandolin kylpyläpaikkakunnan kasinoilla.

Toulonista kotoisin olevat nuoret kohdistivat ensin hävitysvimmansa eräisiin henkilöautoihin ennenkuin he tunkeutuivat rakennukseen. Seitsemän poliisiautoa oli pian paikalla ja rauhan häiritsijät pidätettiin.”

Neuvostoliitossa oli kaikki paremmin. Nikita Hrushtshevin valtakaudella elettiin hienostuneemmin ulkokullattua aikaa kuin Josif Stalinin kautena. Niinpä joku saattoi uskoa, kun neuvostoviranomaiset julistivat, että maassa ei ole lättähattuja eikä nuoriso-ongelmia kuten lännessä.

Kun Yhdysvaltain varapresidentti Richard Nixon vieraili heinä–elokuussa 1959 Neuvostoliitossa, Hrushtshev kaunisteli kaikkia jokapäiväiseen elintasoonkin liittyviä asioita. Sattui vielä Nixonin nähden, että yleisön rivistä ryntäsi Hrushtshevin luo suojapukuinen nuori tyttö, kädet ja kasvot työstä likaisina ja hiukset nutturalla. Hän suuteli pääministeriä molemmille poskille ja juoksi pois kasvot hehkuvan punaisina. – Näytös ei ehkä ollut spontaani, koskapa salaisen poliisin miehet vain seurasivat tapahtumaa ja ”kohauttivat olkapäitään epätoivoisina”.

Samaan aikaan Kanadassa pidettiin lastentautien kansainvälinen konferenssi. Siellä neuvostovaltuutetut kertoivat, että Neuvostoliiton nuorisoa kasvatetaan kunnolla. ”Lapset saavat lukea ainoastaan sellaisia kirjoja, jotka sisältävät jaloja ja herätteitä antavia ajatuksia. Sadistiset sarjakuvat ja nuorison moraalia heikentävät gangsterifilmit ovat kiellettyjä.”

Väritelevisio on Yhdysvalloissa vuosisadan suuria tapahtumia, kertoi TS kesällä 1959. Se oli niin suuri uutuus, että sen valmistus yleiseen käyttöön alkoi vasta vuonna 1954. Uusi laite ei ollut edennyt vielä edes sarjatuotannon asteelle. Näin voitiin sanoa Yhdysvalloista, jossa ”vain” 435 000 värikonetta oli käytössä, kun samaan aikaan mustavalkoisia vastaanottimia oli 50 miljoonaa.

Värilähetyksiä oli kehitelty 1920-luvun lopulta alkaen. Oli esimerkiksi epäharmoninen menetelmä, jolla pystyttiin kehittämään värikuvia tuottava televisioputki. Kuitenkin eräässä vaiheessa suosittiin epäharmonista menetelmää, jossa tarvittiin kaksi vastaanotinta, toinen mustavalkoisia ja toinen värillisiä lähetyksiä varten.

Helmikuussa 1959 Yhdysvalloissa oli jo 297 asemaa, jotka pystyvät lähettämään värilähetyksiä, niistä tosin vain 43 suorina lähetyksinä.

Värilähetysten tuottaminen oli alkuunsa kallista. Yhdysvalloissa kehitystyötä jarrutti myös vastaanotinten korkea hinta. Pöytämalli maksoi 540 dollaria ja jalopuupäällysteinen ovellinen kaappimalli 1 200 dollaria. Pienikokoisen mustavalkoisen laitteen sai 100 dollarilla.

Myös nauhoitustekniikka kehittyi. Nauhaan tallennettujen ohjelmien ja suorien värilähetysten välillä ei enää ollut merkittäviä eroa.

Mullistava uutuus oli kymmenkiloinen transistorikamera. Tällä värikameralla voitiin nyt kuvata myös helikopterista käsin.